Minä en voi puhua isäni maasta, sillä isälläni ei tähän asti vielä ole
ollut maata. Se tuntuu kyllä omituiselta, sillä hän tulee piakkoin
seitsemänkymmenen vuoden vanhaksi ja hän on suurimman osan noista
vuosistaan käyttänyt nimenomaan juuri maan käsittelyyn. Parhaan
voimansa päivinä hän yhdessä äitini kanssa melkein luonnon tilasta
raivasi hyötyisäksi pelloksi semmoisen alan, että se hänen lausuntonsa
mukaan hyvin riitti meidän kokoisen perheen elatukseksi. Se oli ensin
hyvin hallanarkaa maata, mutta siinä tapahtui semmoinen ihme, että
halla muutaman vuoden perästä lakkasi siihen kajoomasta: sanon ihme sen
vuoksi, ettei siinä toimitettu mitään vesiperäisten maitten kuivausta.
Ja saavuttamansa ominaisuudet se maa on säilyttänyt ainakin ne kymmenen
vuotta, mitkä se on ollut talon hallussa. Isäni muutti näet voimiensa
vähentyessä vähäisempään mäkitupaan, jonka "tiluksiin" kuuluu vain noin
kymmenen kapanalaa maata, ja siinä hän on jatkanut samaan tapaan. Hän
ei voi enää liikkua ilman keppiä, mutta vielä äsken näin hänet maassa
polvillaan jotakin tuhertamassa. Viime aikoina olen koettanut saada
häntä uskomaan, että yhteiskunta nyt valmistelee hänelle tilaisuutta
saada ostaa tämä pirtin sija ja tuo perunamaa omiksensa, mutta hän
hymyilee siihen omituisen muikeasti, niinkuin sanoisi, että kylläpä
osaa se yhteiskunta vanhaa miestä härnätä.
Ne suhteet, joissa isäni on maahan ollut, ovat kuitenkin, sittenkin,
kyenneet kiinnittämään tajuntaani sen käsitteen, jota ilmaistaan
isänmaa-sanalla; se on tullut yhtä luonnollisesti kuin soitannollinen
tuntoni, jota ei sitäkään ole koskaan harkiten kehitetty. Ne ovat
kasvaneet itsellänsä niinkuin jäsenet ruumiiseeni. Olen tänä kesänä
jostain syystä tullut erikoisesti syventyneeksi isänmaa-tunteeseeni.
Isänmaanrakkaus oli pitkät ajat sellainen käsite, jota en voinut
ajatellakaan ilman äitelää sivumakua, enkä siitä puhua muuten kuin
ivalla, joka sekin tuntui tylsältä. Isänmaa: siinä sanassa oli
hölmöyteen asti naiivin puolisivistyksen tuoksu.
Mutta sentapaisissa sisäisissä asioissa sattuu ihmiselle laajoja
lasku- ja nousukausia. Sellaiset seikat kuin rakkauden eri alat, nehän
_ovat_ elämänarvoja ja pysyvät semmoisina meistä poloisista yksilöistä
riippumatta. Nuo meidän juhlallisen nuorekkaat "kieltämisemme",
joista me usein puhumme ainakin naamioidulla ylpeydellä, ovat tarkoin
arvostellen peräti surkeita, sillä ne päättyvät ennemmin tai myöhemmin
nöyrään tunnustamiseen.
Tämän viljavan suven hetkinä olen työtä tehdessäni ja levätessäni taas
tuntenut isänmaanrakkauden hivelevän tajuntaani niinkuin aurinkoisen
tuulettoman laineen. Mieleeni ovat monesti muistuneet samanlaiset
hetket isäni torpan paisteisilta pientareilta. Tunnen halua saada
jollakin lailla konkreettisesti omikseni joenrannan pienoisniemekkeiden
hiljaiset tuokiotilat, kuunvalon kotoni porraskiveltä jonain iltana
kun riihi lämpiää, joulu- ja juhannusöiden salaperäiset lumot, jotka
johtavat alkujuurensa vieraitten viimeaikojen tuolta puolen, aikaan
haihtuneitten sukupolvieni kummallisen tutuista ilmapiireistä.
Kaikkien suurten asioitten runkopiirteet ja hahmoviivat kulkenevat
juuri tuollaisia yksiöllisiä, koskemattoman hienoja pienoisseikkoja
myöten; sikäli kuin niiden ihmeellinen ytimekkyys ihmiselle kirkastuu,
kirkastuvat hänelle myös nuo "suuret asiat" todella suurina ja
yksinkertaisina.
Minä voin nöyrästi, hiukan arkaillen tunnustaa, että taas rakastan
isänmaatani. On himmenevä ehtoo heinäkuun lopulla. Taivas on pilvessä,
mutta muuttuu pohjoisessa ensin viheriäksi ja siitä alempana
keltaiseksi; keltaisessa on pitkiä ja kapeita tummansinisiä viiruja.
Minun ja taivaanrannan välissä ovat tutun maiseman metsät lämpöisenä,
pimeänä vyöhykkeenä. Nukutaan jo kaikkialla, ja se kai vaikuttaa, että
mielikuvitukseni näkee tuossa tummassa vyöhykkeessä kirkastunutta
elämää. Tätä näkemystä on kovin vaikea sanoilla kosketella, se hajoo
omaan lapsellisuuteensa. Näen siellä liikkuvan tuttuja aarteita ja
niiden aarteiden luojia, ympärillään omituinen ajattomuuden valaistus.
Noihin lapsuuteni elämyksiin sointuvat siellä ihmeellisen ehjästi
suuren runoilijan aivoitukset ja vaiheet, ja suuren säveltenkuulijan
rikkaudet ulottuvat vaivattomasti pohjoisen taivaan keltarantaan,
niinkuin oman yksityisen sydämeni tulkitsematon kaipaus. Tunnen olevani
läheinen tuttu noiden miesten kanssa, joiden jylhistyneet muodot näen,
pysähtyneinä kuulemaan omia töitään tuon tumman juovan hengessä:
"Siell' on hieno hietakehto -- kaukana kavala maailma." Ja vaikka on
tyven yö, näen myös kirkkaita, kiihkeitä päiviä, ja vaikka on lempeä
suvi, näen jäisen talven hyyrrettä.
Näin sanat panevat parastaan koettaessaan vangita yksinäisen ihmisen
kesytöntä näkemystä. Mutta aivot saavat tietonsa suoraan, ilman
sanoja, ja niitä vaivaa ristiriita: on ensin ollut monikohtainen
käsite, tuollaisten yksinäisten näkemysten kokoomus -- isänmaa, sana
on syntynyt ja sitä on paljon käytetty, kunnes käytäntö, sana, on
luonut uuden käsitteen. Ja myöhäisenä heinäkuun ehtoona saapuu sanan
kasvattama käsite puhtaan näkemyksen rinnalle.
* * * * *
Rakas isänmaani, jossa eräänä kuulakkaana syyspäivänä olen syntynyt;
jonka ketojen ja niittyjen kukkamerissä olen viattomana viisivuotiaana
kahlannut; jonka taisteluja olen tyyntyneenä aikamiehenä seurannut!
On päivä. Naapurimökin vaimo on yksin kotona lastensa kanssa,
ollut jo toista viikkoa. Yksi lapsista, pieni heikosti kehittynyt
vaivainen, kuoli eilen tulirokkoon. Me teimme sille yksissä neuvoin
pienen vaatimattoman arkun, ja tänään hän on pyytänyt minua kanssansa
saattamaan sitä hautaan. On kuuma aika, sitä ei voida pitää kotona
kauempaa, ei voida odottaa isän paluuta.
Me menemme veneellä kapeata vesistöä, hän perässä istuen arkku
polvillaan, minä soutaen. Rannikoilla kahden puolen leviää isänmaa
moneen ristiin aidattuna; me yritämme joskus sanoilla kajota sen
näkyväisiin ilmiöihin, mutta vaikenemme taas pian, ikäänkuin pienen
vainaan vaatimuksesta; se on nyt kiltimpi kuin se on koskaan ollut,
äidin ei tarvitse sitä enää torua eikä lyödä. -- Me laskemme veneemme
hautausmaan kulmaan ja käymme kantamuksinemme sisään tutusta
rautaportista hiekkakäytävää, joka heti haarautuu moniaalle päin. Pian
olemme tehtävämme tehneet, vaimo lähtee kylälle asioilleen ja minä jään
tänne häntä odottelemaan.
Tunnelma on heti yksin jäätyäni sangen vahva, vaikka epämääräinen.
Vainajat vain nukkuvat tässä mykässä rauhassa ja paimentavat omaa
totuuttansa, joka on heille kaikille täysin sama; varhaisemmille ja
myöhemmille, rintalapsille, miehille ja vanhoille mummoille. Ja minusta
tuntuu niinkuin olemustani painaisi kaikki se, mikä erottaa minun
elävän maailmani tästä haudatusta maailmasta. Se painaa sen vuoksi
etten voi torjua vakaumusta, että täällä ollaan lähempänä totuutta.
"Olet harrastellut isänmaatasi; mitä on siis sinulla, isänmaa, meille
sanomista, koska katselet meidän hautojamme? Voisitko ehkä korjata pois
nuo lakastuneet kukkaset; ne unohtuivat tänne niiltä, jotka pitivät
puheita?"
"Me olemme täällä kaikki yhden arvoisia. Se tapa, millä olemme
kuolleet, kuuluu sinne teidän elämänne puolelle, ei tänne. Meidän ei
täällä sallita edes tietää sitä."
"Tutustu meihin; huomaatko ettei kukaan meistä vihaa sinua?"
Käsitteellinenkään isänmaallisuus, joka tänne kiviaitain yli
ikäänkuin säteilee ympäröivästä maakunnasta, sekään ei voi tänä
vuonna välttyä koskettamasta hautausmaita. Täällä ovat sankarihaudat,
juhlalliset kummut, joilla on suuriarvoinen merkitys isänmaallisen
tunteen ulkonaisina kiinnekohtina. Se tunne viihtyy kansanjoukoissa
juhlahetkinä, eikä se tunkeudu arkkuihin asti. Se pysähtyy kukitettuun
kumpuun ja heijastuu siitä takaisin hermoväreitä nostattaen, niinkuin
sotamarssin tenhoisa poljento. Se on tämänmaailman aartehistoa, eikä
sillä ole mitään tekemistä sankaruuden syvimmän olemuksen kanssa.
Kaikki, jotka tuolla makaavat, olen nähnyt ruumiina ja todennut
heidän kasvojensa viimeiset juonteet. Monella oli hymy ja melkein
kaikilla näytti olevan salaisuus, jonka olivat saaneet tietää juuri
tajuntansa sammuessa. Tuo salaisuus oli varmaan muutamille ollut hyvin
raskas, sillä heidän kasvonsa olivat vääntyneet. Ehkäpä se oli heille
sisältänyt sen, että heidän elämänsä oli siihen hetkeen asti ollut
rumaa erehdystä, ja että heidän ainoaksi arvolliseksi teokseen täällä
jäi tuon erehdyksen ja sen suuruuden toteaminen. Sillä eivät kaikki,
jotka ovat kaatuneet, ole olleet sankareita, ja elämän erheellisyys voi
olla sekä rumaa että kaunista... Yksi näistä kaatuneista istui kolmea
päivää ennen loppuansa erään tuvan penkillä. Hän ei paljoa liikkunut
eikä puhunut, katse oli tyly mutta avoin. Sotamiehet puhuivat ja me
puhuimme, pidimme yllä kulunutta lepertelyä vihollisten julmuuksista.
Hänen tylyt silmänsä ottivat kiihkeästi osaa keskusteluun, ja jossain
sopivassa kohdassa hän sanoi matalalla äänellä painavasti, ja katsoen
päin sitä, joka sattui edessä olemaan: _"Kyllä ne koiria ovat."_ Sitten
he jo pian lähtivätkin; he olivat kymmenien penikulmien takaa saapuneet
ja olleet siinä tuvassa vain neljännestunnin. Neljän päivän perästä
näin sen miehen ruumiin, joka oli puhunut koirista. Hänen ilmeensä oli
vieläkin sanovinaan vihollista koiraksi, ja hänestä ikäänkuin virtasi
jokin suunnaton paine, joka teki, että hänen ehjät ja muuttumattomat
kasvonsa olivat kammottavat nähdä. Oli kuin olisi satanut sieluun, kun
sen jälkeen katsahti kahdeksantoista-vuotiaan nuorukaisen kasvoja. Ne
ilmaisivat, että viimeinen salainen totuus oli tullut vaivattomasti ja
autuuttavana.
Sankarikummun kukkasilla on erikoinen asema: niiden latvojen loisto
hivelee juhlatiloissa kansalaisjoukon isänmaallista silmää, mutta
niiden juuripehkosta on yksinäinen hautausmaankävijä kuulevinaan
toisenlaisia asioita.
* * * * *
Kaatuneitten ja mestattujen kapinoitsijain hauta on myös tässä
aitauksessa, vieläpä niin, että sankarikummulta palaaja tuskin voi
välttyä silmäämästä ruohottuvaan hietajonoon. Näin yksinään ja
arkipäivänä sinne voi hyvin mennä katselemaankin ja kokeilemaan,
minkälaisen tunnelman tuo mykkä harjanne nostattaa. Kuolema on sentään
aina kuolema, eikä tavallinen ihminen voi mitään sille, että se
tässäkin tapauksessa pyyhkii pois joukon näkökohtia, jotka elävässä
elämässä voivat olla ensiarvoisia.
Siinä yhteisen isänmaan povessa nukkuu nyt tuttu huligaani, joka ennen
kylän suvihämyisellä raittilla ajatteli monta ruokotonta ajatusta ja
teki monta pientä eläimellistä tekoa. Hän oli huligaani, mutta kuinka
viattoman mitätön tuo nimitys täällä onkaan! Vielä isona miehenä hän
saattoi pitkän tuokion istua äitinsä mökin pesän edessä ja livertävää
säveltä viheltäen katsella riutuvaan tuleen. Ja kun tajunta valui ulos
silmien väliin tähdätyn luodin repeämästä, luuli hän aamutorkkuisena
viipyvänsä onnellisemman kakara-aikansa saastaisella vuoteella. Kuka
tietää kuinka paljon nämä seikat painavat siellä, missä suuri tulee
pieneksi ja pieni suureksi, kun tuomiota ei lueta painetusta kirjasta.
Muuten on tätäkin kumpua yritetty kaunistella; nähtävästi ovat
pikkulapset muistelleet äitejään ja isiään, ja ehkä on joku
rankaisematta jäänyt salainen morsiankin täällä hiipinyt, sillä
tuossa näen juomalasiin pantuja kuihtuneita orvokkeja. Lapset ovat
taitelleet vain lepänoksia ja istuttaneet mitä hietaan kauniisiin
riveihin; kehittyneemmät ovat laskeneet ristikkäin maantien pyörtänöltä
temmattuja harakankukkia. Nyt ne ovat kellastunutta roskaa, mutta
herättävät sittenkin hentomielisiä tunteita; tuo juomalasi orvokkeineen
herättää hymyilyäkin: siinähän on kolme ruumista päälletysten, jotenka
tuosta hellästä tervehdyksestä voi päästä osallisiksi kaksi vallan
vierasta olentoa.
Kumppaninikin saapuu siihen huomaamattani ja kun näkee minun hymyilevän
lasten istutuksille, niin sanoo: "Ei niillä ole sen parempia." Sitten
hän kääntyy lähteäkseen, silmää vielä mennessään sinne päin, jonne
äsken veimme lapsen, ja virkkaa: "Sinne pikku Kallekin nyt sitte jää."
Rakas isänmaani, joka tällä kertaa aamusta iltaan täytät mieleni
ristiriitaisilla tunteilla, ota kuitenkin vastaan nöyrä vakuutukseni.
Tunnen omikseni sinut ja sinun kansasi polvesta polveen kaikki tyynni.
Olemme käyneet kovaa koulua ja käymme vieläkin, sillä meillä ei ole
ystäviä -- _ei ole_. Kun meidän on vaikea olla, antaudumme me salaa
oman maisemamme pienten ilmiöitten lohduteltaviksi: riittää ruohoinen
ojanne, ränstyneen pirtin seinusta, joku aidan kulmaus. Luulen voivani
sanoa, että me helpommin kuin jotkut muut kykenemme näkemään "sen
ystävälliset äidinkasvot".
Minulle on nyt kallis se pieni sarka, jonka seitsemänkymmeninen
köyhtynyt isäni äsken on suurella hartaudella, joskus polvilleen
kompastuen, luonteensa mukaan muovaillut; minä kadun, jos olen
semmoisesta joskus toisin puhunut. Voi sattua että saan vielä kiittää,
jos on rakkaudellani semmoinenkaan esine häiritsemättömänä. Minä kuulun
taikauskoiseen kansaan, minä pelkään toivorikkautta.