On heinäkuun loppupuoli, aikainen aamu. Vanha tuttu tunne kesän
katoovaisuudesta vivahtelee jo aamuauringossakin, sen kirkkaus
on jäykempää. Heinätyö on lopullaan, ruis vaalenee. Siellä
täällä katsahtaa toisestaan tietämättä ihmissilmä ulos aamun
koskemattomuuteen, ja elettyjen vuosikymmenien kertyneet elämykset
ovat kunkin silmän taustalla hetkisen saapuvilla ikäänkuin antamassa
väriä tämänkin hetken elämykselle. Ja päivä, vanha, iäti kiertävä
jättiläisilmiö, nousee taas ja ottaa kaiken elämän haltuunsa -- elämän
ja kuoleman. Valtava on tämmöinen aamuhetki, kun miljoonat erilaiset
ihmissielut siirtyilevät unen todellisuudesta päivän harhaan.
Valoisassa, laakeassa pirtissä lähestyy kello neljää. Kahdesta
sängystä kuuluu hengitystä. Toinen on ovensuussa sisääntullessa
oikealla kädellä, ja siinä makaa loimen alla tämän asumuksen mies,
jäyhäkasvoinen, kaljupäinen, vanhuuden kaluama isä. Hänen päänsä
takana on kuusiruutuinen ikkuna kukkasineen, silmälaseineen ja
virsikirjoineen, joista näkee että ne ovat sillä samalla paikalla jo
vuosikymmenien aamuauringoissa lämmitelleet. Hämärässä peränurkassa
on äidin sänky. He ovat ikäloppuja mäkitupalaisia, jotka ovat kahden
jääneet tähän pirttiin. Pirtin ilmassa leyhyy omituisen viehättävä
vanhuuden lemu ja seinissä, ikkunapielissä ja monen monissa esineissä
ovat pienimmätkin raot, rikkoutumat ja oksan kohdat vahvasti
yksilöityneet. Tällainen viehkeä tuvan sisus asukkaineen, sehän on
kuvaavien ja kertovien taiteiden lempiaiheita. Ja nautinnollista onkin
antaa mielikuvituksensa vaikkapa tällaisena aikaisena suviaamun hetkenä
liukua päivän mukana tupaan, istahtaa muuripenkille ja siitä katsella
nukkuvaa muoria ja vaaria, joiden pitkä elämä on sisältänyt paljon
pieniä julkisia ja suuria salaisia vaiheita, nyt jo tyyntyneitä ja
unohtuneita. On rauhoittavaa ja kohottavaa todeta elämän ääretön ja
totinen suuruus tällaisissa sen yksinkertaisimmissa kohdissa.
Mummu nousee ensiksi. Taata makaa vielä hiljaa sängyssään, mutta mummu
ei ollenkaan huoli katsoa, joko hän on valveilla. Neljäkymmentä vuotta
on aamunousu aina tapahtunut tähän samaan tapaan... Mummu menee ja
täyttää ensin kahvipannun, panee sen hellalle ja tekee tulen alle.
Sitten ottaa käsi luontevasti määrätyistä paikoistaan myllyn ja rasian
ja suorittaa jauhamisen. Kun se on tehty, alkaa kiehumisen odotus,
tulen hiljaa kohistessa ja aamun edistyessä.
Ei tarvitse muuta kuin seurata näitä kahvinkeittohetkiä, vuodesta
ja vuosikymmenestä toiseen, voidakseen piirtää tämän vanhentuneen
avioparin sisäisen historian. Oli ennen toivorikkaita nousun aikoja.
Kun äiti silloin nousi sängystään, peitti hän ensi työkseen pojan
nuorekkaat jäsenet, jotka unessa liikehtiessään olivat paljastuneet.
Ja kahvin kiehumista odottaessaan hän jo puheli isälle, useimmiten
kertoen uniaan niinkuin joitain todellisuuden tapauksia, mainitsematta
että ne olivat unia. Isä kuunteli makuullaan puolella korvalla, silmän
katsoessa ikkunasta ulos ja aivojen harkitessa alkavan päivän monia
toimia. Kahvin juotuaan he siihen aikaan molemmat painuivat ulos ja
leivän palanen ja maitotuoppi jäivät sängyn viereen odottamaan ainoan
pojan yksinäistä heräämistä.
Mutta siitä on aikoja kulunut. Isä ja äiti ovat jo viidentoista vuoden
ajan saaneet herätä ilman poikaa, ja niinä vuosina on heidän elämänsä
hiljallensa riutunut ja aamuhetkiin on tullut kiireetön, nöyrtynyt
sävy. Suuri totinen seikka lähettelee näinä kirkkaan hartaina hetkinä
herpaantuvaan tajuntaan ensimmäisiä aavistuksia lähestymisestään:
kuolema, se on jossain lähimailla; kuolema, se odottelee jo, vaikka
päivä vieläkin näin nousee... Mummu haukottelee kevyesti ja hänen
unenrippeiset silmänsä jäävät värähtämättä katsomaan hyötykasvuista
marjatonta varelman oksaa; katse ikäänkuin jättää tajunnan vartioimatta
ja heti sinne valuu yhä vahvistuvana tuntemuksena jonkinlainen
yhteenveto kuluneesta elämästä: nykyisyyden tilanne asettuu
menneisyyden taustaa vastaan. Nyt on hiipivä puute, jota ei enää käy
torjuminen; taata ei enää voi sille mitään, se vain on masentunut
siitä, että puut tänä syksynä ensikerran loppuivat ennen rekikelin
tuloa. Poika oli unohtunut jo kauan sitten, mutta aina oli kumminkin se
tieto, että sekin jossain elää; kävi täälläkin kolme vuotta takaperin
pulskana ja herrasmaisena, vieraantuneena, oli jo konttoristi.
Silloin äiti huomasi, että hän oli täysin kadottanut poikansa. Ja
pojan läsnäolo hävitti vielä kauniin kaipauksenkin niin että äiti oli
melkein onnellinen, kun poika taas lähti. Eikä pojasta sittemmin mitään
kuulunutkaan, isä ja äiti saivat häiritsemättä riutua. Mutta keväällä
oli tullut kirje sen tuntemattomalta vaimolta että oli urhoollisesti
taistellut isänmaan puolesta ja kaatunut, ollut ryhmäpäällikkö... Ja
sen jälkeen on monena kahvinkeittotuokiona vedet tulleet vanhan äidin
silmiin. Hän on salaa vilkaissut nukkuvan isän kaljuun päälakeen,
ikäänkuin sieltä tukea etsien; sillä suurin tuska on siinä, että pojan
kuolema on niin käsittämätön, joskus melkein ärsyttävä. Mummu ja taata
ovat vanhoja ja yksinkertaisia, he eivät milloinkaan elämänsä aikana
ole tarvinneet eivätkä käyttäneet sitä sanaa: isänmaa. He eivät tiedä,
mikä se on, he eivät käsitä sitä eivätkä enää voi oppia käsittämään.
Punakaartilaisetkin puhuivat aina valtiosta, se on sitä yhtä ja samaa,
ja siihen käsittämättömään piti pojankin hävitä. Mutta sen mummu
käsittää, ettei heillä ole enää entisiä siistejä halkopinoja, että
suola loppuu, ettei saa vanha huono enää kahviakaan. Jouluna, viime
jouluna sitäkin vielä oli... Kuolema, se odottaa, ei kyllästy. Mummun
silmät ovat taas kosteat: kuinkahan me hautaan pääsemme? mistä talosta
hevonen annetaan? ja mitä meidän päällemme pannaan arkuun?
Mutta kahvi on valmistunut ja nostetaan pöydälle selkiämään. Ja
sill'aikaa menee mummu nytkin, tänäkin aamuna, keinutuoliin toisen
akkunan eteen ihan taatan pään taakse, panee lasit päähänsä, avaa
Virvottajan siltä kohdalta, missä merkkinä on pojan joskus lähettämä
painettu joulukortti, ja alkaa lukea päivän lukua. Hän tietää, että
taata on hereillä ja kuuntelee lukua. Ja hän tietää senkin, mitä taatan
riutuvassa mielessä liikkuu, ja että taata puolestaan näkee hänen
mielensä liikunnot. Tämän maailmalle tuntemattoman hartauden jälkeen
juodaan kahvi, ja päivän askartelut alkavat.
* * * * *
Mummun ja taatan toimeentulo on kyllä jo heikkoa, mutta lopussa se
ei vielä ole. Säädyllisesti elävälle kansalaiselle heidän elämisensä
on käsittämätöntä, sillä kunnan apua he eivät vielä ole pyytäneet.
Heillä on perunat omasta kohden ja sitten heillä on kuttu, joskus
kaksikin. Kuinka he voivat keinotella leivän, se on arvoitus. Kutun
heinät he saavat lempeäluontoiselta isännältä, joka järjestää asian
niin, ettei se näytä armopalalta: mummu ja taata ovat tekevinään
niistä jonkinlaista korvaustyötä. Heinän saa taata tehdä vainion
keskellä olevista kivikkomäistä ja pensaikkojen välistä. Häneltä kuluu
siihen toista kuukautta, ja se aika on täynnä ponnistusta, huolta ja
uupumusta, sillä se on kaikki sirpillä leikattava, moneen kertaan
kuivailtava ja sitten nuoralla kannettava kotimäkeen.
Näihin asti on taatan heinätyö sentään vielä jotenkin sujunut; kun
pienet suojat ovat täyttyneet, on hän tuntenut jonkinlaista vaisua
iloakin saavutuksestaan. Hän on viivyskellen katsellut heinälatoaan,
perunamaataan ja halkopinoaan, ja hänellä on ollut selvä mielle tulevan
talven elämästä.
Mutta tämä sodanjälkeinen suvi on tuonut taatalle ikäänkuin jonkin
laajan näkymättömän vastustajan, joka kaikkialla seuraa hänen
töksähteleviä askeleitaan ja lepohetkinä painaa mieltä, niinkuin
istuisi hartioilla suuri, harmaa lintu. Kun hän vainion mäessä
niittäessään pahasti lankeaa ja satuttaa lonkkansa, niin on se
vastustaja siinä vieressä katsomassa, kuinka harmin ja avuttomuuden
kyynel väkisin vierähtää silmästä päivettyneelle kuihtuneelle
poskelle. Ja kun hän sitten koettaa mummulta salata, kuinka hänen on
käynyt, sanoen jalkaa vain muuten särkevän, niin on se taas väkisin
läsnä hänen katseessaan ja päästää mummun aavistamaan asian laidan.
Suvi tuntuu pitkältä ja hitaalta, ja ensi talven elämän kohdalla on
mielikuvissa kaamea tyhjyys, ajatus ei ponnistaenkaan ylety tulevaan
suveen. Kaikista itsevakuutteluista huolimatta tuntuu tämä tämänsuvinen
heinänteko omituisen turhalta ja kyllästyttävältä, vaikka kutut
määkivät aituuksessaan niinkuin ennenkin.
Taata oli kyllä tänäkin aamuna hereillä jo silloin kun mummu nousi. Hän
näki vanhan vaimonsa ilmeistä, että se ajatteli poikavainaata ja että
sitäkin jo näin aamusta alkain painoi elämän kuihtumus. -- Jos minä
kuolen, niin se jää vallan ihan yksin, silloin ei se enää istu tuossa
aamupannuaan kiehuttamassa... Ei saada edes silakoita tänä syksynä,
ei saada mistään sitä rahaa, jonka ne maksavat -- saataisiin edes
suolaa maidon sekaan. Taas näkyy tulevan kirkas kuuma pouta -- minun
on mentävä niittämään -- on mentävä vaan -- ehtoopäivällä minä saan
korjata ne ruot sieltä -- pitää koota vaan heiniä. Ennen oli toiset
ajat.
Ja taatan ajatus pyrkii nyt taaksepäin yhtä eloisasti, kuin se
aikoinaan pyrki eteenpäin. Hän vetää syvään henkeään, niinkuin
vielä nukkuisi, ja mieli asettuu petollisesti nautiskellen johonkin
onnelliseen menneisyyden kohtaan. Hän maiskuttaa suutaankin ja kykertyy
leppoisampaan asentoon, siinä kun mummu nostaa pannun pöydälle.
Mutta se on vain lyhyttä harhaa. Sillä kun mummu ottaa Virvottajan,
raapaisee taatan sisimmässä: Jumalan sanakin on tullut hänelle
vieraaksi. Kuolema odottelee jossakin, hänellä on vielä aikaa
päästä siksi Jumalan sanan turviin, mutta hän ei pääse, siinäkin on
se näkymätön vastustaja. Ennen oli tämä suviaamuinen Virvottajan
luku hänen päivänsä kaunein hetki, mummun luku valui hänen unessa
puhdistuneeseen tajuntaansa yhdessä auringon valon kanssa ja ulkona
odotti lupaava menestyvä työ. Ne seikat sopivat yhteen, ja kesäinen
ripillä käynti... Oh, taatan tuska lisääntyy. Tänä kesänä tapahtui
ensikerran, että mummun ja taatan oli jäätävä pois siitä rippikirkosta,
johon olivat kirjoittautuneet. Talosta oli kyllä luvattu heille hevonen
mutta kun taata pyhäaamuna köpitti sitä noutamaan, niin olivatkin
kaikki hevoset takamaan laitumella, josta ei niitä enää voinut lähteä
hakemaan, eikä olisi taatassa ollut hakijaakaan. Emäntä ne oli isännän
tietämättä sinne lähettänyt. Taatan palatessa pääsi mummulta itku,
kun hän alkoi riisua yltään muistorikkaita kirkkovaatteitaan; hän
laski vitipuhtaan nenäliinan pois ja pyyhki kyyneleltä rystöihinsä.
He eivät jaksaneet jalkaisin mennä; mummu oli jo pelännyt sitäkin,
kuinka taata pääsisi kirkon portaat ylös. -- He olivat ottaneet
kauniin tunnelmansa etukäteen, ja niin se luhistui. Seuraava rippi oli
huomisena sunnuntaina, ja sinne heidän nyt sitten oli määrä varmasti
saada hevonen. Tämän kaiken taata muisti, kun mummu rupesi lukemaan
Virvottajaa, ja koko luvun ajan pyöri hänen ajatuksensa tuskallisesti
noissa yhä karttuvissa häiriöissä.
Mutta päivä on kuuma jo aikaisesta aamusta. Talojen laajoilla
heinämailla lämpiävät upeat kylvöheinät seipäissään, niiden sato on
tänä suvena ollut kaksinkertainen. Muonamiehiä lähtee tönöistään
taloja kohden päivätöihin, heinänkorjuuseen, jättäen sameamieliset
vaimot lapsiliutoineen päiväkaudeksi oman onnensa nojaan. Taatakin
menee piennarta pitkin sirppi kädessä ja kepin avulla tarkoin
asetellen vapisevia askeleitaan. Karttuva päivänpaiste lämmittää hänen
kuihtunutta niskaansa ja ikäänkuin ärsytellen näyttelee hänelle hänen
omien heinämaittensa runsaita aarteita, kivikkoisten vainiomäkien
monikukkaista, kovakortista ruohopehkua.
* * * * *
Taata tulee päivälliselle. Hän on tehnyt kovasti työtä, sillä huomenna
on sunnuntai ja sen suhteen täytyy heinäntekonsa niin järjestää, ettei
keskeytys tule haitalliseksi. Hänellä on nyt luokona isot alat sekä
entisiä rukoja että tänään niitettyä. Hän on ärtynyt ja huohottaa
helteen uuvuttamana, ja vaikka mummu koettaa olla niin huomaavainen
kuin suinkin ja leppeästi kysähdellä hänen töitään, viipyy taatan
kasvoilla kumminkin tuskastunut ilme. Ennenkuin hän mitään vastaa,
laahustaa hän vesiämpärille ja juo, ilmeisesti enemmän kuin olisi
tarpeellista ja sitten vasta huohotuksensa ohessa vastaa tuskin
kuuluvasti. Mummu nostaa pöydälle vadin, jossa on höylättyä leipää;
perunat ja suolattu maidon tilkka ovat siinä jo odottamassa.
Taata syö äänetönnä ja tavantakaa pyyhkäisten sormiansa housujensa
sääriin; se liike on vaistomainen ja peräisin niiltä ajoilta, jolloin
vielä oli jotain pyyhkimistä, lihanpalanen tai ainakin silakka...
Taata syö, ja ulkona paahtaa heinäkuun helteisin aurinko maanpinnan
tummuneeseen vihantaan, perunamaahan ja siistiin heinänsänkeen. On
tämän kesän kuumin päivä ja ihan tyven, mutta hyönteisten kiihkeässä
hyrinässä on alakuloinen sointi: kesän katoovaisuus.
Koillisella taivaalla oli pieniä hyvin tummia pilvenrippeitä, mutta
taata ei usko niistä tänä päivänä satavan. Huomenna niistä sataa ja he
kastuvat kirkkomatkallansa, kun eivät päässeet viime sunnuntaina. Kun
olisi taas sekin matka tehtynä, kun eivät taas veisi niitä hevosia,
sitten ei ole taas rippiä kolmeen viikkoon, tulee kylvökiireet eikä saa
perästäkään hevosta.
Taata kulkee pöydän vierestä sängyllensä yrittäen röyhtäystä, joka
ei kumminkaan tule. Tekee mieli hiukan oikaista, vain hyvin hiukan
nukahtaa, vaikka onkin lauantai. Mummu on mennyt juottamaan kuttua,
on hiljaisuus, kärpäset ja seinäkello vallitsevat tupaa, taata on
nukahtanut.
Mutta kellon pitkä viisari ei ole vielä päässyt yhtä numeronväliä,
kun hän jo havahtaa, on kai nähnyt pahaa unta. Mitään ei kuulu eikä
ole kuulunutkaan, mutta taatan uni on mennyttä. Eikö sittenkin kuulu
jotain? Kolisteleeko mummu siellä, vai? Jyrähtää, jyrisee. Onko hän
nukkunut kauan? Ei hän ole ollenkaan nukkunut. Sade tulee -- taatan
silmäkulmissa tuntuu kuumaa, hän on hervahtamaisillaan itkuiseen
avuttomuuteen. Ei hän jaksa huomennakaan kirkkoon, hän tuntee jo, ettei
hän jaksa Mutta heinät on korjattava; loppu tulee, mutta heinät on
korjattava. Ukkonen käy. Rappusilla tulee mummu vastaan silmät totisina
ja osaaottavina ja kysyy, tarvitseeko hänen tulla. Taata on niin
ärtynyt, ettei vastaa mitään, omien askelten töksähtely ärsyttää vielä
enemmän. Hän rientää taakkavitsa kädessä, mummu jää...
Talon miehetkin rientävät ajaen juoksujalkaa. Epätoivo tuo taatan
mieleen semmoistakin, että ne voisivat siinä sivussa siirtää hänenkin
heinänsä, mutta eihän sitä voi, ei, ei... Taata on jo luokonsa laidassa
ja haravoi, koko ajan tuntien voimiensa vähyyden työn paljouden
rinnalla. Uskomattoman pian on hänellä kumminkin taakka valmiina, hän
katsoo, eikö mummu jo ole tullut että auttaisi selkään. Ei ole tullut,
tuolla asti se vasta tulla laappii. Taata tulistuu ja alkaa yksin
yrittää taakkaa selkäänsä. Mutta se on liian suuri. Ukkonen paukahtaa
jo pään päällä, taata yrittää toisen kerran, mutta kaatuu maahan asti
pitkälleen. Päässä humisee huominen kirkkoon meno, heinien kastuminen,
ensitalvisen elämän mahdottomuus, kuolleen pojan kiittämättömyys...
Mummu on jo ehtinyt paikalle, mutta ei uskalla puhua mitään.
Elämän riutumuksen tuska on vanhan pariskunnan saavuttanut. Heidän
mökkinsä ja pihansa on tuolla pitkähkön välimatkan päässä, ja taivaalta
katsovat armahtamattomina synkät pilvet.
Loppu ei kumminkaan vielä tullut. Taata nousi sittenkin sai mummun
avulla punnerrettua taakan selkäänsä ja mummu yritti tavanmukaisesti
vielä raapaista siitä varisteitakin. Noin viisi askelta hän pääsi.
Silloin valahtivat sekä taakka että taata maahan ihan yhtaikaa.
Mummu päästi äänekkään nyyhkäyksen, sillä hän ymmärsi heti, mitä oli
tapahtunut. Taata jaksoi vielä luoda mummuun yhden silmäyksen, joka oli
ihmeellisen lempeä, melkein nauravainen, niinkuin joskus maailmassa
hyvin, hyvin kauan sitten.
Sadetta ei kumminkaan tullut pisaraakaan koko päivänä; vasta yöllä sato
runsaasti. Ilmastosuhteet olivatkin koko suven olleet maataloudelle
harvinaisen suosiolliset.