-- Ei lapsikulta, jumalan tähden... Kun äiti korjaa lapsen peitteitä
tuntee hän, että poski on tulisen kuuma.
Pitkä jäätie rahisee monisataisen hevosjonon alla. Etupää pääsee
jo maihin ja samalla leviää saattueessa jokin tieto kenenkään sitä
sanomatta. Kukin saa sen nähdä kun ehtii kohdalle: tien vieressä on
nukertuneena lihava herrasmies sukkasillaan.
-- Häppää, äite, antakaa häppää.
Hevosjono kaikkinensa etenee yhä samaa vauhtia. Aamun valjetessa
päästään rautatieasemalle. Huppujen sisältä ei ole enää kotvaan
kuulunut häpänpyyntöä, mutta hengitys on käynyt lyhyemmäksi ja
läähättäväksi. Joskus koko huppu kiihkeästi hytkähtää. Äiti hokee:
"Herra jumala -- lapsikulta."
Asemalla he jossain kolossa pääsevät istumaan ja saavat vettä, jota ei
pikku Irja kumminkaan enää juo, vaikka huulet elehtivät. Silmät ovat
raollaan ja niistä vilkkuu valkoista. Tampereella 1916 alkanut kärsimys
päättyy. Kun äiti alkaa päästellä huppuja, huomaa hän, että isä on
koonnut lapsen ympärille kaikkein likaisimmat ketteet, joita äiti ei
viime viikkoina ole ehtinyt pestä.
Pikku Irja oli kuollut ensiksi. Sitten kuoli äiti, joka ammuttiin
kauhean kiihoituksensa vuoksi. Sitten kuoli Helmi, joka pakomatkalla
myös oli saanut taudin, ja sitten kuoli isä vankilassa. Sitten
suomalaiset jo saavuttivatkin täydellisen itsenäisyyden ja sitten alkoi
kiihkeä, vaikka aseeton taistelu kuninkuudesta ja tasavallasta.