Kukapa olisi uskonut, että pikku Irja Kyllikkikin, räätäli Malmion
nelivuotias tyttö, sai uhrata henkensä semmoisessa sodassa, jossa
suomalaiset tuota pikaa hankkivat itselleen täydellisen itsenäisyyden
ja jossa molemmat taistelevat puolet ilmoittivat taistelevansa
vapauden puolesta. Malmion koko perhe kyllä tuhoutui siinä sodassa. He
pakenivat ensin toisten mukana ja Malmio itse joutui monituhantiseen
vankileiriin, jossa ennen tuomiotaan kuoli, "lihavampana kuin koskaan
eläissään ja valkoisena kuin lumiukko", kuten ehdollisesti vapautetut
palatessaan kertoivat. Malmion rouva taas oli niin ajattelematon ja
ansioitansa käsittämätön, että palasi jo parin penikulman päästä
takaisin, kun Irjan kuoltua hänen toinenkin lapsensa oli sairastunut.
Hän tuli lapsineen paikkakunnalle ihan vapaasti keskellä päivää --
vanha Korkee häntä vielä viimeisillä virstoilla kyyditsikin -- ja
samana iltana hänet ammuttiin että paukahti. Sairas vanhempi tyttö
kuoli sitten kanssa jossakin.
Mutta pikku Irja oli itsepintaisesti säilyttänyt hengenkipinäänsä niin
vaikeissa olosuhteissa, ettei olisi luullut sodankaan enää häneen
pystyvän. Ensin oli kuukausimääriä odotettu hänen kuolemaansa, sitten
oli jo lakattu odottamasta, alistuttu hänen jatkuvaan kurjuuteensa
ajatellen, että tottapahan kuolee kun hänen aikansa tulee. Niihin
aikoihin oli helppo unohtaa yksityisiä tukaluuksia, oli niin paljon
yleistä. Vasta kun tämä unho sodan pyörteissä oli tullut täydelliseksi,
oli Irjankin aika tullut; hän ikäänkuin tahtoi näyttää, että hän
kaikista pauhinoista huolimatta kykenee hetken ajan kiinnittämään
itseensä ainakin yhden ihmisen koko huomion.
Pikku Irjan tapaturma oli sattunut Tampereella loppukesällä 1916; joka
on vähänkin taipuvainen taikauskoon, saattaa nyt jälkeenpäin helposti
tulla siihen vakaumukseen, että tuolla onnettomuudella oli enteellinen
merkitys. Se räätälimestari, jonka työssä Malmio silloin oli, oli
ruvennut jollakin lailla rettelöimään tarihvista, ei ollut noudattanut
tarihvia; ja oli sitäpaitsi ajanut pois yhden sällin. Miehet jättivät
silloin mestarille lakon uhkan ja lähtivät kesken iltapäivää kävelemään
kaupungille. Malmionkin liikehti rauhallisen rentona helteistä
kotikatuaan ylöspäin, poikkesi portista pihaan ja näki silloin yhden
kaupungin lääkärin tulevan alas heidän portaita. Mikäs siellä nyt
oli? Hän tuli kyökkiin, jossa ei ollut ketään, mutta kamarista kuului
liikettä ja uupunutta nyyhkytystä; ovi oli raollaan.
Isän ja äidin kohtaus tämmöisessä tapauksessa, kun avioliitto on
näinkin pitkälle ehtinyt, on vaikea -- usein ruma. Miehen silmissä on
päällimmäisenä kiukkuinen syytös, kun hän niillä hakee vaimon silmiä:
sinä olet vetelä ja sinä olet huolimaton. Vaimo on mielestään jo
muutenkin tarpeeksi onneton, ja kun hän huomaa miehen silmissä tylyä,
niin vastaavat hänen silmänsä samalla mitalla. Ja tämän sanattoman
esikeskustelun jälkeen ei vaimo tahdo saada sanotuksi mitä Irjalle
on tapahtunut, sillä hänen pitäisi yhtaikaa samalla iskulla saada
musertavasti näytetyksi, ettei hän ole vähääkään syypää. Hän vaihtoi
kolme sanaa Heinoskan kanssa, sillaikaa irtosi Irja hänen kädestään ja
kun hän vielä jotain sanoi siihen asiaan, oli Irja juossut pyykkitupaan
ja juonut livekiveä. -- Se oli siis sinun ämmämäistä vetelyyttäsi
sittenkin. Mitä lääkäri sanoi? -- Vaimo ei vastaa.
Malmio oli kuvitellut, että kotona pitkästä aikaa tulee sisältörikas
hetki, kun hän kertoo uhkaavasta lakosta. Siitä ei nyt tullut mitään
kun sattui tämmöinen herpaannuttava sivutapaus. Eikä koko lakosta
tullut mitään, mestari suostui miesten vaatimuksiin, mutta kävi niin
nolosti, että se erotettu sälli oli jo ehtinyt livistää kaupungista,
jotenka vaatimusta hänen takaisinotostaan ei mitenkään voitu täyttää.
Mestari kyseli pirullisen hurskaan näköinä miehiltä, mitä hänen tässä
suhteessa oli tehtävä.
Tyttö ei kuollut, vaikka luultiin, se eli vaan, eli ja korisi. Kaiken
mitä se yritti syödä, se heti antoi ylön. Se laihtui ja itki hiljaista
uikuttavaa itkua. Pellavainen tukka kävi entistä kiharampaan.
Malmion perheessä vallitsi suuri kyllästyminen. Isä ja äiti riitelivät
usein: tulot eivät tahtoneet riittää. Irja tarvitsi alituista holhousta
ja se joutui vanhemman siskon huoleksi. Mutta siihen tarvittiin pakkoa
ja niin kuului Malmiolta usein molempien lasten itku yhtaikaa. Heidän
toimeentulonsa oli jo ollut niin hyvä, että heidän oli kannattanut
sillä hiukan kopeillakin. Nyt uhkasi koko perhe rappeutua, sen saattoi
jo nähdä naapurimuijien katseista. Ja vaikka kaupungista maalle
muuttaminen aina on mitä nöyryyttävin teko, niin tuli se kumminkin
Malmion rouvan mieleen semmoisina hetkinä, kun Irja oli nukahtanut ja
vanhempi tyttö päässyt pihalle leikkimään. Jos he nyt muuttaisivat
hänen kotiseudulleen, niin hän olisi sentään paljoa korkeammassa
arvossa nyt kuin sieltä lähteissään, sillä silloin hän oli ollut piika.
Näin ajatellessa tuntui siltä kuin Irjakin olisi nukkunut pitempään ja
rauhallisemmin.
Malmiota itseäkin kyllästytti. Vapaa-aikansa hän vietti jokseenkin
tyystin Työväentalolla, mutta sielläkin oli nykyään tympeätä. Puhe
alkoi keskiajan feotaalilaitoksesta ja päättyi nykyajan kapitalismiin;
mitä useampi sen oppi ulkoa, sitä useammin sen kuuli, ja sitä
tylsemmältä se tuntui. Jos muuttaisi maalle -- pitämään tuota samaa
puhetta. Ja pitkästä aikaa tapahtui, että kun mies teki ehdotuksen,
niin vaimo hillitsi itsensä eikä kivahtanut vastaan. Samana syksynä
he jo muuttivat, ja hämäränä iltana sanoi kylän raitilla yksi vaimo
toiselle: "Se Alviinakin on muuttanut tänne miehinensä." -- "Niin aina;
joko niillä kuinkakin on perhettä?" -- "On niillä kaksi tyttöä;
toinen on semmoinen huono, kun on saanut livekiveä, antaa ylön vaan
kaikki -- --."
* * * * *
Kukaan ei ole mielellänsä sairaan korisevan pikku Irjan parissa. Äiti
jättää Irjan Helmille ja Helmi jättää Irjan yksinään. Irjan on aina
jano, eikä tahdo saada hengitettyä. Irja kuulee usein puhuttavan siitä,
että hän kuolee pian. Mutta hän ei kuole vielä, hän pääsee ohi matalan
alkutalven. Silloin tällöin hän on lääkärin käsissä kuihtuneena,
uikuttavana, kiharatukkaisena. Vaikka hän itkee, taipuu hän silti
nöyrästi lääkärissä käyntiin. Matkalla hän katselee taloja, joista
toiset ovat ystävällisen, toiset tylyn näköisiä. Äiti tuntuu olevan
lähempänä taloja kuin Irjaa. Irja kuolee pian, mutta Irjan pitää
ensin tehdä tämmöisiä matkoja. Eipäs Helmi koskaan pääse tämmöisille
matkoille. Janottaa ja polttaa ja kurkku korisee.
On yksitoikkoinen talvinen iltapuhde. Seinän takana hurisee räätälin
kone aina vähän päästä pitkän kiihkeän hurinan ja vaikenee taas. Äiti
on kyllästynyt Irjan ruokkimiseen, ottanut sen syliinsä ja tuntee
silmissään kosteata. Hänen mieleensä tulee Jumalakin niinkuin jokin
voitettu, muistonakin kiusallinen seikka joltain entiseltä elämän
asteelta. Ei edes sairas lapsi siinä hänen sylissään sovi yhteen
Jumalan kanssa. -- Tuolla hurisee ompelukone, se ansaitsee hyvin, mutta
mikään ei meillä enää riitä ja joka päivä on katkerasti todettava
riippuvaisuus ympäristön talollisista. Ei ole sen tympäisevämpää
kuin Jumalan ajatteleminen näissä oloissa, tässä ummehtuneen kankaan
lemussa. Eikä pääse eroon tästäkään onnettomasta, ei kuole tämäkään.
Kuinka olikaan olevinaan silloin kun tämäkin syntyi ja sille nimeä
valittiin: Irja Kyllikki, uh! -- Malmion rouva tunsi kasvoissaan
väänteitä ja nytkähtelyjä ja tunsi että ne olivat rumia.
Pikku Irja olisi nytkin melkein mieluummin muualla kuin äidin sylissä.
Hän ei kumminkaan pyri poiskaan, mutta kun äiti aikoo ruveta häntä
riisumaan, niin hän panee vastaan. Hänellä on tällä hetkellä suunnaton
vastenmielisyys riisumiseen. Äiti tekee väkistä ja Irjan käheä itku
kuuluu isän korviin. Isä tulee, Irja näkee isän silmät ja viikset ja
parkaisee kiihkeämmin. Isä läiskäyttää häntä sormillaan takapuoliin.
-- Älä sitä onnetonta hakkaa, sanoo äiti väsyneesti.
-- Meneekö Irja nukkumaan, vai? tiukkaa isä.
Itku kuivaa kurkkua, siellä on ikäänkuin kuumia neuloja, jotka yhä
syöpyvät. Kuihtuneet kasvot ovat itkiessä nuhraantuneet, tukka näyttää
luonnottoman kiharalta ja vahvalta. Irja painaa päätänsä tyynyyn ja
tuntee siitäkäsin taas tänäkin iltana pienen olemuksensa ympärillä
yhden eletyn, hyvin tavallisen päivän äärettömän sisällyksen, joka
polttavaa kurkkua myöten yhäti koskettaa häneen.
Sillä lailla jatkuu päivien raskas sarja. Kun ei luonto saa lasta
paranemaan, niin se muovaa hänen elämälleen näissä poikkeusoloissakin
jonkinlaisen ehjyyden. On välillä joulunpyhät, Irjan kärsimys on
leppeämpää. Sitten aurinko alkaa paistella kamarin lattialle ja pikku
Irjan ajatus kääntyy ensi kerran selvästi kauemmaksi taaksepäin: että
ennenkin on ollut tämäntapaista auringonvaloa, että on niinkuin tässä
olemisessa jotain palautuisi. Yllään nuhraantuneita vaatekappaleita
hän istuu yksin kamarin lattialla, ja kun ei kukaan näe, painaa päänsä
lämmenneeseen riepumattoon, kuvitellen olevansa piilosilla hiljaisuuden
kanssa. Menee päiviä, joina ei ompelukone ole hurissut ollenkaan.
Kurkkuakaan ei aina polta, tuntuu niinkuin siellä olisi vain kuivaa
puuta. Isä ja äiti ja Helmi ovat kukin tekemässä jotakin, jota heidän
pitääkin tehdä. Kun on näin hyvin hiljaa, niin sitten ei ahdista niin.
Näin liikkuu pikku Irjan sielu jatkuvien päivien aarnioissa koskaan
palaamatta semmoiseen sokkeloon, synkkään tai valoisaan, jossa se ennen
on käynyt. Hän ei koskaan enää itke kiihkeästi ja jotkut jo arvelevat,
että hän sentään paranee nyt kun on suvi ja päivänpaistetta. Mutta tämä
hiljainen muutos ei johdu paranemisesta, vaan siitä, että näkymätön
ilmapiiri pikku Irjan ympärillä on muuttunut ja yhä muuttuu. Irjasta
tuntuu, niinkuin isä ja äiti ja Helmikin olisivat tulossa jollakin
lailla sairaiksi; ei niin, että heidän tarvitsisi itkeä, mutta muuten
vaan he ovat tulossa samanlaisiksi kuin Irja. Isällä ja äidillä on
vielä jotakin hyvin pitkällistä toimitettavaa ennenkuin he pääsevät
ihan Irjan tasalle; he toimittavat sitä monien muiden ihmisten kanssa,
joita heillä käy ja joiden luona he käyvät; eivätkä he koskaan enää
vihastu Irjalle. Helmin tekee mieli olla siellä missä isä ja äitikin,
mutta mielellään hän on myös Irjankin luona. Irja ei enää muista
semmoista kuolemaa, josta aikaisemmin puhuttiin; tämä on jotakin muuta,
johon he kaikki ovat valmistumassa; ei se ole kuolemaa, kun isä ja äiti
ja Helmikin ovat siihen tulossa, ja eiväthän he ole juoneet livekiveä
eivätkä siis kuole.
Huolimatta noista hienoista näkymättömistä sielunliikunnoista ei
Malmion Irja ulkonaisesti enää ollut mikään miellyttävä nähtävä.
Hänen kasvoillaan, käsillään ja vaatteillaan oli omituinen taipumus
aina pysyä hiukan nuhraisina, ja kuihtuneeseen ruumiiseen nähden oli
tukan luonteessa ikäänkuin jotain suhdatonta. Hänen olemuksessaan
oli jotain sanomattoman hentoa, joka ikävän näköisen pinnan alta
kiusasi herkkätuntoista ihmistä. Lääkäriäkin vaivasi epämukava tunne
aina kun hän hoiti Malmion tyttöä, vaikkei se millään tavalla ollut
hankala potilas. Ja kun santaläjässä oli leikki parhaillaan ja Irja
tulla paarusti siihen viereen, niin tulivat leikkijät haluttomiksi,
vaikkei Irja mitenkään häirinnyt leikkiä, ei muuta kuin katseli ja
korisi. Helmi kyllä tällöin, nyttemmin jo, erosi toisten joukosta ja
tuli holhoamaan Irjaa poispäin; hän ei yhtynyt toisten haluttomuuteen,
tahtoi ikäänkuin pitää Irjan puolta heitä vastaan. Se oli uusi piirre
Helmissä.
Isän ja äidin tympeytyneeseen elämään taas oli vallankumous tuonut
suurta virkistystä. Heidän silmänsä tosiaan aukenivat ja heidän
tajuntaansa valui mahtavana tunne siitä, kuinka hekin taas pääsevät
tyhjyydestänsä kohoamaan siihen asemaan, mikä heille kuului. Kuinka
saattaakin ihminen kangistua oleviin oloihin. Kun Malmion rouva
ajatteli näitä talojen emäntiä, niin häntä sekä harmitti että
säälitti. Ne kulkevat vuodesta vuoteen pakarin, puodin ja navetan
väliä päällyshame nostettuna vyötäisille ja kasvoilla ainaisen
aherruksen tylsä ilme. Ne eivät ole milloinkaan nähneet ainoatakaan
teatterikappaletta, eivät tiedä teatterista muuta kuin että se on pirun
puolella samanlainen laitos kuin on kirkko jumalan puolella. Ne eivät
tiedä mikä mies oli Tarviini ja mikä oli Marksi. Niiden tietämättömyys
oli suorastaan ilmiömäistä. Mutta kun Malmion rouva meni taloon, niin
ei emäntä yhtään pysähtynyt retkellään pakarista navettaan, vaan antoi
hänen kulkea perässään ja siinä puhua asiaansa, ja ennenkuin vastasi
hänen puheeseensa, niin huusi jotain piialleen. Malmion rouva ei
semmoisesta loukkaantunut, häntä vain ylväästi hymyilytti tämä hurskaan
moukkamaisuuden mahti.
Malmion pariskunnan henkinen elämä virkistyi ja kohosi. Monta
unohtunutta elämystä elettiin uudestaan, hienoina vivahduksina puolisot
jälleen näkivät toisissaan ne piirteet, jotka kerran olivat saaneet
heidät yhtymään. Pienistä asioista ei enää tullut kinoja, tuo suuri
yhteinen nousu vei niiltä maun ja kärjen. Tämä oli kuin yhä edistyvää
soitantoa. Oli suloista saada uusi sanomalehti käteensä, kun tiesi että
siinä aina oli uusia nousun viestejä. Nyt vasta alkoi selvitä sekin
asia feotaalilaitoksesta nykyajan kapitalismiin. Niin, juuri niinhän se
oli. Porvarit -- miksi heitä vihata, kehittymättömiä olentoja, joille
todellinen tiedon maailma, kaikenlaisista opistoista huolimatta, oli
niin tuiki tuntematonta. Malmion rouva muisteli kaupungista tuttuja
perheitä, jotka olivat samalla tiedon asteella kuin hekin. Kaikki he
nyt nousevat, mutta kyllä heille on tilaa. Me olemme tällä paikalla
ainoat kehittyneet, tavallaan kuin herrasväkeä... Mielessä vilahti,
että heillä sitten on palvelija...
Nämä olivat Malmion rouvan pieniä, pieniä sydämen iloja tähän aikaan.
-- Nyt elämä kohoo, entisyys on unta... Minun runoni painetaan...
Sairas pikku Irja vain oli huomattavin entisyyden viipyvistä
jäännöksistä. Äiti -- ja isäkin -- pitivät siitä yhä parempaa huolta
aina kun vain sopi. Harvoin se heille kyllä sopi, sillä aika riensi
sitä kohden mikä tuleva oli. Yhä huimemmin ja yhä kauemmaksi jäivät
taakse ne ajat, jolloin Irjan onnettomuus sattui. Irjalla itsellään ei
tietysti ollut mitään täsmällistä käsitystä siitä mitä tapahtui; sen
hän vain käsitti, että maailmassa oli nyt paljon semmoista, mikä oli
paljon tärkeämpää kuin hän ja hänen kipunsa.
Kunnes hän eräänä yönä hyvin pitkien aikojen kuluttua heräsi siihen,
että isä otti hänet syliinsä, kääri äidin vanhaan takkiin ja kantoi
rekeen. Helmi oli silloin jo reessä valmiina.
* * * * *
Keskellä levotonta yötä riehuu Malmioska kirkonkylän tiellä. Hän on
sotkeutumaisillaan kiitävien hevosten jalkoihin, kun hän tavoittaa
suitsipieliin ja huutaa: "Älkää jumalan tähden päästäkö lahtareita!"
Yhdessä reessä on kahdeksankin miestä, kasvoillaan villiintynyt
ulkoilman luoma ilme. Toisessa reessä on korkea röykkiö laatikoita ja
niitten päällä kolme miestä. Toisia juoksee jalkaisin. Tuolla tulee
yksi ratsain ja ulvoo: "Oo, rinta puhke, rinta puhke!" Se on kirkiisi.
Se sivaltaa ohi ajaessaan Malmioskaa piiskalla, mutta Malmioska yrittää
yhä kiihkeästi palauttaa pakenijoita. Kahden puolen tietä on pimeitä
herrasasuntoja.
Keskellä humua pysähtyy reki tien sivuun, hiukan ojaan kallistuen, ja
Malmioska temmataan reen luo. Hän tuntee raa'assa yöilmassakin Irjan
uikutuksen, tuntee Helmin muodon ja älyää lopulta miehensäkin. Koti?
kuinka koti jäi? Mies ottaa ensin Irjan syliinsä, työntää vaimon
tilalle ja antaa sitten Irjan hänen syliinsä, istuu poikkipuolin vaimon
jalkojen päälle ja sivaltaa hevosta, naapuritalon tuttua harmaata. Reet
kalahtavat yhteen, kirotaan. Perässä tulevat tykkirattaat. Suu toistaa
itkien: "Älkää jumalan tähden päästäkö lahtareita" -- ja mielessä
käväisee jokin hellä tunne miestä kohtaan.
Pikku Irjan hiljainen korina se vain kuuluu äidin korvaan
tämmöisessäkin menossa. Mutta mitä pikku Irjan hämärtyvässä sielussa
nyt liikkuu, sitä ei tavoita joustavinkaan mielikuvitus. Mutta sen
tajuaa, että hän on hyvin keskeinen olento tässä joukossa. Hän edustaa
sitä tulevaa polvea, joka ei koskaan tule; jonka ei enää tarvitse jäädä
odottamaan, mitä tästä "lopuksi" tulee; jonka kohdalta tämä siis on
valmista.