Kalle Nieminen oli äitinsä ainoa poika; isä oli kuollut juuri niihin
aikoihin, jolloin Kalle tuli mieheksi.
Ihmiset olivat omituisesti kiinnittäneet huomiotansa Niemisen väkeen.
Niemisläisten elämässä oli ikäänkuin jotain liian sopusointuista. He
puhuivat avoimesti kaikista asioistaan, mutta sittenkään eivät ihmiset
mielestään heistä mitään tienneet. Nieminen oli muurari ja oli suvet
melkein yhtä mittaa Tampereella. Talvisin hän teki nikkarin töitä
kotonansa. Tiettävästi hän siis ansaitsi melkoiset rahat, mutta ne
eivät näkyneet missään. Niemiseltä ei kuulunut mitään erityistä, piha
ja nurkat olivat aina puhtaat ja sisällä vallitsi tasainen elämä. Kun
sitten Nieminen Tampereella sairastui lavantautiin ja siihen kuoli,
niin ihmisten mielissä hienosti tulvahti, niinkuin olisi tapahtunut
jotain erinomaista. Vaikka toisistaan riippumattomien ihmisten suhteet
näennäisesti ovat aivan yhtäläisiä, yhtäkaikkisia tuttavuuksia, niin
vaikuttaa kumminkin yhden kuolema eri lailla kuin toisen. Paikkakunnan
mahtavimman isännän kuolema ei olisi tehnyt semmoista vaikutusta
kuin Niemisen. Siinä oli ikäänkuin jotakin kaunista, jota itsekukin
tunsi, virkkamatta siitä mitään toiselle. Oli kuin Niemisen kuolema
olisi todellakin juuri nyt pitänytkin tapahtua, sitä ikäänkuin vaati
se vakava sopusointu, joka aina oli säilynyt Niemisen asumuksen ja
perheen ympärillä. Läheisten tajunnassa kuului siihen sopusointuun
myöskin se, että Kalle oli heidän ainoa poikansa ja nyt juuri päässyt
kahdenkymmenen vuoden ikään. Hän oli suorakasvuinen ehjävärinen mies,
poskissa ajamatonta vaaleata karvaa.
Isän kuoltua joutui Kallen kannettavaksi suurempi vastuu tuon hienon
niemisläisen hengen säilymisestä. Perheen toimeentulossa ei ollut
mitään erityistä vastattavaa, mutta kumminkin Kalle tunsi isän
kuoleman jälkeen jollakin lailla kohonneensa. Kun hän kahden viikon
päästä sai sahalta tilinsä, olivat rahat ikäänkuin tärkeämpiä; hän
antoi ensikerran ne äidillensä. Äidin ja pojan taloudelliset välit
muodostuivat täten itsestään. Kallella ei ollut täyttä selkoa perheen
varoista, mutta kun hän sitten meni naimisiin, antoi äiti hänelle
kaikki ne rahat, mitä hän oli ansainnut kahtena vuotena isän kuoleman
jälkeen.
Siihen aikaan kun Niemisen Kalle jo julkisesti seurusteli tulevan
vaimonsa kanssa, seisoskeli hän myös joskus toisten poikain kanssa
kylän raitilla. Vaisto sanoi, että tällainen raitilla seisoskelu oli
hänelle näissä oloissa välttämätöntä, vaikka sydämessään tunsikin
olevansa siinä avuton ja saamaton. Se oli hänen elämänsä suuri ja
synkkä salaisuus, ettei hänellä ollut vähääkään todellista sällihenkeä;
muutamanlaiset rivoudet esimerkiksi olivat hänelle suorastaan
vastenmielisiä, vaikka hän sydämellisimmin nauroi niitä kuullessaan. Se
voittamaton hyväntunne, jota hän aina tunsi kotiin palatessaan, sekin
oli sitä samaa onnetonta lapsekkuutta: yhdestä polun kohdasta katsoen
oli pirtin päädyssä vieläkin se sama kiusallisen lämmin henki, joka
siinä oli ollut jo kiertokoulua käydessä. "Isä on kuollut, minä olen
tuon asumuksen mies, minä olen seuraa Selman kanssa."
Seurustelu Selman kanssa avasi hänelle sentään jonkinlaisen oikotien.
Hän vaistosi, ettei hänen nyt miesten lukuun päästäkseen välttämättä
tarvinnut kehittyä täyteen sällimäisyyteen; naimisiin hankkiva mies
oli yhtä täysi mies kuin sällikin. Raitilla seisoskelu oli kuitenkin
välttämätöntä ja kaikkein vaikeinta oli raittijoukosta luontevasti
suoriutua Selman seuraan. Täytyi suvaita ja pitää "kivana" sakin
henkeä, kuulla reimoja hyväntahtoisia rivouksia, nähdä toisten
leikillisesti kiusoitellen halailevan ja pusertelevan Selmaa
maantiellä. Sillä tämä oli joka tapauksessa Niemisen Kallelle kevyin
ja rauhallisin tie Sarvan Selman luokse. Ja Selman kanssa kahden
päästyään sai hän vapaasti hengittää, sai täysin päästää valloilleen
tuon perusheikkoutensakin. Hän ihan tietoisesti havaitsi Selmassa
_lapsellisuuksia_ ja nautti näistä havainnoistaan salaa sanomattomasti.
Mutta vähäpätöisemmissäkin ihmisen kehityskausissa on aina jokin
huippukohtansa. Kerran taaskin oli Niemisen Kalle yhtenä pyhäehtoona
poikien kanssa raitilla. Oltiin rauhallisella ja haluttomalla tuulella,
vaikka oli tanssitkin tiedossa työväen Pirtillä. Silloin lähestyi
joukkoa Huikun Jalmari, talon isäntä. Talollisia kohtaan tunsi joukko
yleensä kertakaikkista tylsää vihaa, joka ei kyllä tullut sanottavammin
näkyviin puheina eikä tekoina, se vain eli sameana ja jatkuvana.
Mutta Huikun Jalmarin suhteen voitti ihailu vihan, sillä Jammu oli
aika poika. Sillä oli talo Tampereellakin ja sen tiedettiin siellä
olevan tuttua "eri humujen" kanssa. Ja oman kylän poikien kanssa se
oli melkein hyvissä väleissä. Joukko näki nimittäin Huikun Jammussa
hartaimmat mieskohtaiset unelmansa toteutuneina. Talonjussi se kyllä
oli ja kapitaali, mutta ei se ollut sitä laatua, jota vihattiin.
(Niemisen Kallella, sivumennen sanoen, oli tässäkin kohden sisälliset
ikävyytensä: hänellä ei ollut mitään erityistä paikkakunnan talollisia
vastaan -- muita kuin Huikun isäntää, jota hän oli lapsuudestaan asti
kartellut. Kaikilla niemisläisillä oli tässäkin sama kanta.)
Huikun äijä siis lähestyi joukkoa viikset ja silmät kosteina, alkoi
veistellä poikien kanssa ja lasketella kullekin sopivia sukkeluuksia,
etenkin tyttöasioissa. Niemisen Kalle oli jännittynyt ja pyrki pysymään
niin huomaamattomana kuin suinkin, kasvoilla punastunut hymy. Mutta jo
se huomasi hänetkin ja sanoi jotain sakeaa Selmaan viittaavaa. Kalle
ei osannut vastata, hänen nenäänsä tunki jo Huikun hengen lemu. Huiku
otti rehevästi leikitellen häntä niskasta ja yritti heiluttaa, ja kun
Kalle punnersi vastaan, niin Huiku samaan tapaan tuttavallisesti sanoi
kiusoitellen: "Älä yhtään sankaile, kyllä minä sinun sentään vielä
lannistan." Kallen kasvoille oli unohtunut hymy, mutta silmät kostuivat
ja poskien puna kuumeni, kun hän työnsi toisella kädellään Huikua
poispäin, niin että se takaperin kammertui ojaan. Asia ei enää voinut
jäädä silleen. Kallen oli toistamiseen ja kiivaammin survaistava Huiku
ojaan.
Tällä kohtauksella oli Kalleen nähden monet pienet vaikutukset.
Samana iltana hän ilmestyi Selman kanssa Pirtille tanssiin ja tunsi
siellä koko ajan olonsa aivan erilaiseksi kuin ennen. Ikävältä se
ei tuntunut, vaan juhlalliselta ja ikäänkuin turvallisemmalta. Tuli
oudosti täälläkin mieleen, että hän on Niemisen asumuksen mies, on sama
kuin isävainaa eläissään. Ja Selman kanssa hänellä oli tanssin jälkeen
paljon puhumista, sellaista josta ei päiväsaikaan koskaan puhuta
oikean pariskunnan kesken. Se alkoi siitä, mitä Huiku oli maantiellä
naljaillut, ja päättyi kyyneliin, jotka olivat runsaammat ja rajummat
kuin missään muussa heidän kihlausaikansa yökohtauksessa.
Kalle ei ollut äitinsä kanssa koskaan puhunut Selmasta. Nyt puhuttiin
kylällä, kuinka Kalle oli kahdesti paiskannut Huikun ojaan ja mistä
syystä se oli tapahtunut. Siinä asiassa oli äidillekin paljon
sulatettavaa, sillä hänen tajunnassaan oli Kalle yhäti pikkupoika,
jota ennen kaikkea oli estettävä kiintymästä vieraaseen ilmapiiriin.
Erinomaisen varovasti ja etovin tuntein hän siis kerran johdatti puheen
Selmaan, sitten tyttöihin yleensä ja lausui heistä joitain hienoja
epäilyksiä siihen suuntaan kuin Huikukin oli raitilla naljaillut. Mutta
heti samassa käsittivät sekä äiti että poika, että oli tapahtunut
vaikea loukkaus niemisläistä henkeä vastaan. Äiti katui sitä puhettaan
syvästi; vielä kahden vuoden päästä se tuli hänen mieleensä, kun Kalle
Selman kuolinpäivänä, tottumattomasti verhottu lapsi sylissään, taas
muutti Niemiselle äitinsä tykö. Hän otti lapsen Kallelta ja purskahti
rajuun itkuun.
Kallen avioliitto ei ottanut oikein sujuakseen, vaikka he kolme,
äiti, Selma ja Kalle, panivat paraansa varjellakseen sitä kaikilta
häiriöiltä. Mitään varsinaisia häiriöitä ei oikeastaan sattunutkaan,
mutta muuten vain oli kaikki ikäänkuin pysähtynyt paikoilleen,
ensimmäisten päivien tunnelma viipyi viipymistään. Lapsen syntymisestä
oli kyllä niinkuin jotain uutta alkavinaan, mutta ei sekään päässyt
vauhtiin. Selma ei koskaan oikein toipunut synnytyksestä. Sitä
toipumista odotettiin ja odotettiin -- kunnes Selma kuoli. Kalle ei
sanottavammin murtunut, vaan pikemminkin parantui Selman kuoleman
jälkeen. Ensimmäisinä päivinä hän puheli ihmeellisen paljon äitinsä
kanssa, enemmän kuin ennen vuosikausiin. Hän vain istuskeli kotona,
puheli ja hyväili lasta ja kyseli äidiltänsä, millä iällä lapselle
mitäkin tulee tapahtumaan. Jos hän olisi osannut oloaan tarkastaa,
olisi hänen täytynyt sanoa, että hän oli tavattoman onnellinen. Tässä
kaikessa oli jotakin niin kovin ehjää. Mutta kun asiat ovat täpärällä,
voi pienikin seikka tehdä suuria... Kun Kalle oli menossa ilmoittamaan
Selmaa haudattavaksi, sattuivat menomatkalla asiat niin, että Huiku sai
tilaisuuden sanoa Kallelle nämä sanat: "No, et sinäkään saanut ämmääs
kauaa viljellä." -- Huiku ei ollut Kallelle siitä silloisesta ollenkaan
vihainen, mitäs niistä pöhnäpäissä sattuneista. Kalle oli mies niinkuin
muutkin ja sen vuoksi saattoi Huiku sille ämmän kuoleman johdosta sanoa
niin miesmäisen osaaottavasti kuin konsanaan.
* * * * *
Niin elelivät sillä paikkakunnalla Niemiset ja Järviset, niin myös
Muikut ja Mattilat ja Mikkolat. Ja samanlaista "paikkakuntaa" on
kaikkialla, suuria ja pieniä ihmispesiä on sijoittuneina soveliaisiin
maanpinnan paikkoihin. Ja ihmisten äärettömät elämyssarjat risteilevät
ja koskettavat toisiaan ja luovat seikkoja, jotka näyttävät olevan
kokonaan toista kuin ihmiset ja heidän aivoituksensa. Se on siitä, että
tietoisinkaan ihminen ei tiedä mitä hän on -- tietää vielä vähemmän
kuin "tiedoton". Se on kaikki niin yksinkertaista, mutta jatkuvasti
viehättävää.
Selman kuoleman jälkeen tunsi Niemisen Kallekin vain luisuvansa siihen,
mikä maailmassa hänen ympärillään yhä jäyhempänä nouseskeli. Hänhän
oli hiljaisessa hengessään pitänyt onnettomana salaisena kohtalonaan
sitä luonteensa piirrettä, ettei hänellä ollut mitään oikeata
kykyä tuohon nouseskeluun, ei edes tuohon vaatimattomaan kotikylän
raittielämään. Mutta juuri Selman kuoleman jälkeisinä aikoina tapahtui
ikäänkuin järjestelmällisesti, hiljallensa, hyvin pieniä asioita,
jotka muuttelivat Kallen sisäisiä näköaloja. Sitä voisi ehkä verrata
johonkin lahoomisilmiöön luonnossa. Tuo viimeinen kohtaus Huikun kanssa
silloin kuolinilmoitusmatkalla oli jo pieni, mutta paha romahdus
yhdellä näköalan kulmalla. Siihen nimittäin jostain selittämättömästä
syystä hiipi mukaan se tosiasia, että Huiku oli _talollinen_. Oli vielä
niinkuin jotain kohtalon kiusaa siinä, ettei yksikään raittisälli
sanonut hänelle niin sanaakaan sen johdosta, että Selma oli kuollut;
he olivat kaikki sattumalta tavatessa niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Muuten tunsi Kalle yhä enemmän saavuttavansa sitä miehuuden
selkänojaa, jota sällien seurassa tarvittiin. Häneltähän oli jo vaimo
kuollutkin ja jäänyt pieni lapsi; ja hän oli vain yhtä jäykkä ja
oleili sakissa. Hän alkoi irtaantua äidistäänkin, hän havaitsi sen
itsekin. Ei hän tosin voinut myöntää, että tämä uusi suunta nyt olisi
mitenkään ollut sen parempaa kuin entinenkään. Elämä kyllä jotenkin
laajentui, mutta samalla se myöskin ikäänkuin tyhjentyi. Mutta ei se
entinen sisällyskään äiteineen ja muine semmoisineen enää tuntunut
miellyttävältä. Ja yhä selvemmäksi kävi hänelle se elämän ilmiö, että
oli talollisia ja että hän ei kuulunut niihin. Jonain satunnaisena
hetkenä hän tosin tunsi, että hänellä tässäkin kohden oli ristiriitaa
sakkihengen kanssa; hän ei vähääkään kadehtinut talollisia eikä pitänyt
heitä mitenkään ylempinä olentoina ja sen vuoksi vihattavina. Hänen
tunteensa heitä kohtaan oli jotakin aivan toista alkuperää.
Kallen äiti havaitsi tuon uuden suunnan hiipimisen aivan selvästi,
mutta hän ei osannut sanoa siitä muuta kuin että se oli hänelle
vierasta. Hänen ei tullut mieleensäkään sellainen ajatus, että Kalle
mitenkään huonontuisi. Selman kuolema ja lapsen eloon jääminen olivat
vanhuksen huomaamatta suuresti hienontaneet ja lämmittäneet hänen
äidinrakkauttaan, ja niinpä hän melkein tyydytyksellä suhtautui Kallen
alkavaan vieraantumiseen, vaikka jo tapahtui joskus niinkin outoa, että
poika sanoi äidilleen jotain vihaisesti. Kaikkien sattuneiden tapausten
jälkeen ei Kalle hänen mielestään voinut juuri toisenlainen ollakaan;
jos joku elämän suunta katkesi, niin otti elämä tietysti toisen suunnan.
Marraskuussa 1917 oli Niemisen Kalle jo mukana silloisessa
joukkotoiminnassa. Haulikkoa hänellä ei kyllä ollut, mutta koko
sunnuntaipäivän hän oleili joukoissa kirkonkylän vaiheilla ja näki
kaikki asetoimet ja muut tarkastukset. Maa oli jäässä ja rattaanpyörät
tärisivät, kun joku talollinen saattoi pyssyjänsä esikuntaan. Illalla
Kalle tuli kotiin, joi kahvia äitinsä kanssa ja hymyili hänelle,
niinkuin olisi tavoitellut veikeyttä kertoessaan päivän tapauksista.
Iltapimeässäkin hänen vielä teki mieli lähteä jonnekin; äitinsä
ihmeeksi hän lähti ulos, sanoen menevänsä "vähän vaan". Hän käveli
ja seisoskeli ulkosalla. Järvellä meni laiva, tulet sammutettuina,
siellä saatettiin pois ryssäpoikia ja naapuripitäjän miehiä. Ehkä
siellä vietiin pyssyjäkin. Maailmassa oli uusi henki. Vanha henki
talollisineen, isän aikoineen, hempeine tunnelmineen oli jossakin
kyyrysillään pimeässä ja ikäänkuin toivoi, että tätä pimeyttä nyt vain
jatkuisi. Ilma oli kostean raikas ja raaka, täyteläisesti tulkiten
sällimäisyyden, oikean sakkihengen juhlallista puolta, semmoista mikä
sisältyy sanaan työväki silloin kun se oikein sanotaan... Ensi kerran
tunsi Kalle vapautuneensa tuosta salaisesta kykenemättömyydestään. Hän
tunsi tuon raa'assa marraskuun illassa vallitsevan nykyisyyden leyhkän
omakseen. Tämä on työväen aikaa; työväellä on taloja, sanomalehtiä,
omia isoja herroja. Sällit ovat maailmaa kulkeneet, ei niitä petetä
eikä voiteta.
Tähän marraskuun iltaan sisältyi Kallen korkein tunnelma tällä alalla;
kun se oli koettu pimeässä hiljaisuudessa, niin ei se voinut ehjänä
soveltua muunlaiseen tilanteeseen. Kallen kehitys tähän suuntaan
pysähtyi taas tähän iltaan, tuli samanlainen pysähdys kuin aikoinaan
avioliittoon mennessä. Hänen suhteensa näihin uusiin asioihin jäi
paikoilleen ja hänen huomaamattaan se tietysti taantuikin uutta
kaikkein mahtavinta romahdusta kohden, josta jälleen uusi syvällisin
kausi oli alkava. Sen kauden ensimmäisiin nyyhkytyksiin tahdomme hänet
saattaa.
Kallen sileät vaaleahaiveniset kasvot kävivät totisiksi, kun
helmikuun alussa kaksi kylän arvokkainta sälliä -- toinen oikeastaan
palstatilallinen -- päätä pahkaa saapui hänen luokseen, ihan niinkuin
mennään vieraanmiehen kanssa jotain velkaa irtisanomaan. He ottivat
tupakkia, istuivat tuoleillaan ja puhuivat toistaan säestellen ensin
ilmoista ja sitten pääasiasta. Se oli sitä, että Kallen oli nyt
kanssa yhdyttävä. Kun oli pyhäpäivä ja nämä olivat tuttuja ikämiehiä,
jotka eivät koskaan olleet niemisläisille pahaa sanaa antaneet, niin
tarjosi Kallen äiti heille kahvia ja otti osaa puheluun, todeten, että
työkansan asema kyllä on hädänalainen, mutta ettei sitä sentään pitäisi
ruveta aseilla auttamaan. Taisipa hän mainita jotain Jumalastakin,
johon miehet hyväntahtoisesti naureskellen vastasivat, että Jumala
on kapitaalin puolella, ei meidän siihen ole turvaamista, ja että
jollemme me nitistä porvaria, niin nitistää porvari varmasti meidät.
Vielä he sanoivat, niinkuin olisivat lukeneet ulkoa jotain painettua
kirjoitusta, etteivät he nykyisissä olosuhteissa voi vastata sellaisten
henkilöiden turvallisuudesta, jotka eivät ota osaa kansan vapauden
puolustukseen. Vaikka lause tämmöisten ihmisten kesken oli muodoltaan
perin keinotekoinen, niin äiti ja poika kumminkin täydellisesti
tajusivat sen sisällyksen, ja äiti sanoi, ettei mikään asia voi
vaatia lesken ja orpolapsen ainoata turvaa, johon miehet kiiruhtivat
selittämään, ettei Kallen suinkaan tarvinnut lähteä rintamille, kyllä
niitä on, jotka sinne menevät. Kallea tarvittaisiinkin esikunnassa.
Sitten miehet jo lähtivätkin ja sanoivat vielä mennessään hyvin
ystävällisesti, että kyllä on vaan parasta yhtyä sakkiin sen, joka
huolitaan. Pyrkii niitä semmoisiakin, joista ei huolita.
Oli onneksi äidin ja pojan keskinäisille väleille, ettei heillä miesten
lähdettyä ollut juuri mitään puhumista. Ilmassa tuntui lähestyvien
uhkaavien tapausten paino, jonka alta eivät niemisläisetkään voineet
vetäytyä. Seinät ikäänkuin kävivät läpinäkyviksi ja kaiken maailman
ihmiset yhtenä joukkona katsoivat tänne päin. Niin Kalle kuin hänen
äitinsä näkivät todellakin kaikki muut ihmiset tällä hetkellä vain
_yhtenä_ joukkona; sillä seikalla, että he sotivat keskenään, ei ollut
mitään kiinnevoimaa niemisläisten tajuntaan. Koko tämän vakavan ja
ahdistavan kysymyksen suhteen he eivät aavistaneet muita näkökohtia
kuin yksilöllisiä.
Tunnin päästä miesten lähdettyä tuli äiti, lapsi käsivarrellaan Kallen
tykö ja sanoi: "Etkö sinä jo lähde?" johon Kalle vastasi: "Kai mar minä
tästä kanssa lähden." Murhenäytelmä oli alkanut.
* * * * *
Se oli alkanut ja ensimmäinen uuvuttava näytös kesti tasan seitsemän
viikkoa, kynttilänpäivästä palmusunnuntaihin. Kalle meni tietä
pitkin Rinnelle päin paremmat vaatteet ja uusi villapaita yllään ja
mielessä tunne siitä, että tämä hänen menonsa ei ole ollenkaan hänestä
riippuvainen. Hänen ohitsensa ajoi hiljallensa kaksitoista hevosta,
laitiot täynnä eri asennoissa loikovia miehiä, laulaen jotain uutta
laulua -- "kärsimysten malja jo kukkuroillaan on". Ne eivät sanoneet
päivää eivätkä lakanneet laulamasta hänen kohdallaan. Ne pysähtyivät
Rinnen kohdalle, melusivat ja menivät sisälle. Kun Kalle sinne saapui,
niin siellä syötiin, Rinneska toi Kallellekin voileivän, joka oli tehty
nopeasti ja tasoittelematta. Samalla hän sanoi jonkin leikkisän ja
ystävällisen sanan tervetuliaisiksi. Muutamia muitakin naisia hääri
ruokatoimissa ja kaikki he olivat erinomaisen reippaita ja ikäänkuin
pitotunnelman vallassa.
Se oli kynttilänpäivä. Ja siitä hetkestä ruveten olivat Niemisen Kallen
tottumattomat aistit yhtämittaisen oudon sohinan vallassa. Se muistutti
lievää jatkuvaa kuumetta, joka ei tee kipeätä, vaan tuntuu joskus
melkein nautinnolliselta, kun silmät katselevat toisten toimia ja
mielikuvitus liittää niihinkin vaistomaisesti samanlaisen tahdottoman
kuumetunteen. Ne, jotka eivät tänne kuuluneet, poikkesivat nöyrän ja
köykäisen näköisinä pyytämään kulkulupaa; toiset olivat kovasti hevelin
puheliaita. Sanomalehdet vilisivät Helsingin päämiesten määräyksiä;
pian supistiin myös murhista, jota sanaa tosin ei koskaan käytetty.
Päivät pitenivät, kaateiset tiet kertoivat tuhansista kuormista,
jotka hiljaisina jonoina olivat liukuneet kirkonkylää kohden ja siitä
eteenpäin.
Kallen elämyksistä oli oudoin ja hänen sisimmälle luonnolleen
oikeastaan vastenmielisin paikkakunnan talollisten tavaton nöyryys. Ei
niitä tarvinnut kahta kertaa käskeä; muutamille annettiin joskus pelkän
huvin vuoksi jokin määräys, jonka he naurettavalla täsmällisyydellä
täyttivät. Eräältä kerran huomaamatta jäi semmoinen noudattamatta,
ja se ilmestyi seuraavana päivänä esikuntaan ja tarjosi vapisevalla
äänellä sataa markkaa. Sanottiin, että pitää olla sata viisikymmentä.
Sillä ei ollut mukana muuta kuin sata neljäkymmentäseitsemän markkaa,
jonka vuoksi sai antaa sen sata markkaa ja vaihtaa saappaansa
Letku-Jussin tallukkaisiin.
Niin jatkettiin ja tämän uuden elämän juuret tunkeutuivat yhä
syvemmälle vanhan elämän kasvinaloille. Eräänä päivänä seisoi Huiku
tiellä talonsa kohdalla, kun Kalle oli menossa noutamaan säästöpankista
rahoja. Kallen oli tuskallista kulkea Huikun ohitse sen säälittävän,
lähentelevän vakavuuden vuoksi, joka asui Huikun muuten naljaisilla
kasvoilla. Kalle meni menojansa, vaikka Huiku teki toverillisen
pehmeällä äänellä hänelle jonkin kysymyksen, että joko tämän kulman
kyytimiehet ovat palanneet. Huiku lähti hänen jälkeensä ja huusi
nimeltä. Kalle pysähtyi vastenmielisesti. Huiku pisti hänen käteensä
suuren setelin ja puhui, että jos pitäisit vähän minun talo-huononi ja
henki-huononi puolta, vaikka kyllä tavaraa saatte senpuolesta... Kalle
ei hennonut olla ottamatta seteliä, vaikkei hän koko asiaan pannut
vähintäkään mielenkiintoa.
Kalle oli itse juuri menossa ottamaan isompia rahoja säästöpankista.
Miesten palkkarahat eivät olleet saapuneet aikanansa ja sen vuoksi
täytyi nyt ottaa täältä.
Tämmöisellä yksinäisellä pankkimatkalla pyrkivät Kallea muutenkin
kiusaamaan eriskummalliset ajatukset. Ei tosin minkäänlaista varjon
väikähdystäkään sinne päin, että tässä olisi mitään väärää tai
rikollista. Kallen tajunnassa ei oikea- ja vääräkysymyksellä näiden
asioiden kanssa ollut niin minkäänlaista kosketuskohtaa. Jos hän nyt
keskellä päivää menee ja ottaa säästöpankista kymmenentuhatta miesten
palkoiksi, niin on se yhtä luonnollista kuin se olisi ollut luonnotonta
vielä silloin marraskuussa. Hän oli kyllä havainnut, että jotkut olivat
kahmaisseet jotain omiksikin hyvikseen, ja se tuotti hänelle aina
melkein ruumiillista kipua. Paljon sitä oli semmoistakin, mutta se ei
ollut pahinta. Pahinta oli, näin yksin ajatellen, se, että hän, Kalle
Nieminen, ja ne muut siellä Rinnellä olivat joutuneet näin tavattomaan
asiain aallokkoon, josta ei näkynyt rantaa ei edessä eikä takana.
Peräytyä ei voinut, siihen ei ollut mitään muuta mahdollista muotoa
kuin lahtarien tulo ja siihen ja sen seurauksiin ei Kallen mielikuvitus
pystynyt. Mutta entä jos tämä jatkuu ja menestyy? Mitä sitten? Mitä
tämä oikein on? Ruvetaanko vielä työtä tekemään? Miksei koskaan puhuta
töistä? Kuinka ensi kesä ollaan? Mikä tästä oikein peräksi tulee? Nyt
on Rinnellä jo hirvittävästi kaikenlaisia asioita. Se menee ja puhuu
sitä räntti-kieltänsä aamusta iltaan.
Asioiden rannaton -- ja kuten Kallesta pohjaltaan tuntui -- älytön
ja tarkoitukseton aallokko, se Niemisen Kallea tässä kaikessa eniten
huimasi ja sen vuoksi hän syvimmässään niin kovasti himoitsi rauhaa
näistä kaikista. Sellaisissa asiain sokkeloissa eleleminenhän oli
tunnusmerkillisin piirre siinä kuvassa, jonka Kallen vaistot olivat
lahtarimaailmasta luoneet. Niillähän ne juuri olivat protokollat ja
asiakirjat; nehän eivät saaneet junaa kulkemaan ilman asiakirjojaan,
mansettejaan, virkojaan. Kallen mielestä oli jotain toivottoman
naurettavaa siinä, että heikäläistenkin oli semmoisia yriteltävä:
pöytäkirjoja ja valtakirjoja.
Tällaisten yksinäisten ahdistavien arvelujen jälkeen oli hänelle
kymmenentuhannen ottaminen pankista yhtä mitätön asia kuin yhden
tuhannen ottaminen äsken Huikun sormista.
Ja käymään vedetty kello kävi laahusti yhä käyntiään. Sadat tylstyneet
aivot tuhertelivat tuhansien kopelosormien välityksellä pykäliä ja
"traportteja". Moni hämärä velvollisuus täytettiin sellaisella riitaan
asti kehittyvällä tarkkuudella, että sitä täytyi jumaltenkin nauraa. Ja
sillaikaa kulkivat nuoret ruokaantuneet huligaanit kaula sangalla ja
hymisivät hiljaa itseksensä sitä vaikutusalojen suunnatonta rehevyyttä,
mikä nyt oli auennut. Mutta penikulman päässä jyskivät tykit jo
toista kuukautta ja yhä uudet hevosjonot laahasivat sinne ammuksia ja
etäisten maanpaikkojen miehiä. Siellä olivat lahtarit, joita ei kukaan
ollut nähnyt. Kuultiin, että heitä oli kaatunut taas senkin järven
jäällä kuusisataa. Mitä lahtarit _oikeastaan_ olivat ja mistä niitä
oli niin paljon? Minkä vuoksi he lähtivät kaatumaan? Jos oli Niemisen
Kallelle punaisten taistelu hämärää, niin oli lahtarien taistelu aivan
käsittämätöntä, ja sen vuoksi niiden voitonmahdollisuus ei tullut hänen
mieleensä enempi kuin toistenkaan täkäläisten mieleen. Kuka voisi
voittaa kaikki maailman sällit, kun ne näin ovat yhtyneet? ja vielä
Venäjän sällit, jotka ovat niin paljon ylempänä näitä kotoisia?
Niin sitä kyllä sopi luullakin. Mutta maarianpäiväehtoona vielä
hämärissä vonkuivat tykit niin kiihkeästi, että Koivisto, vanha
kaljupää äijänrehju, jolla oli kirjoittelemisen intohimo, ei enää
viipynyt pöytänsä ääressä. Hän oli yötä päivää "laatinut" jotakin,
parta oli jäänyt ajelematta, hän oli kuin tautivuoteelta noussut,
kun hän meni puhelimeen. Aikansa yritettyään kunnollista puhelua
hän huomasi puhuneensa yksin. Tykinjyske ja kiväärinrätinä olivat
katkenneet. Maailmaan oli äkkiä tullut kuumeinen hiljaisuus. Mikä
nyt oli? Ei ollut Rinnekään kotona, se oli päivällä jo mennyt sinne
rintamille päin. Rinneska ja lapset katselivat kauhistunein silmin. Ei
kukaan tiennyt mitään muuta kuin että oli sydäntä leikkaava hiljaisuus.
Vanha Koivisto, joka oli ollut lukemattomissa toimissa puheenjohtajana
ja piti sitä seikkaa elämänsä murtumattomana perustana, hänkin vapisi
ja vaikutti naurettavalta yrittäessään pitää tavanmukaista esitelmäänsä
jostakin kratekiikasta. Yksi sanoi: "Eikös Koivisto enää kirjoittele?"
ja kun kaksi sälliä toisiinsa merkitsevästi katsahtaen lähti ulos, niin
hän jatkoi: "Ne miehet kirjoittele vielä tänä yönä."
Jäällä näkyi ensimmäisiä pakolaiskuormia mustina liikkuvina
läjinä. Rinneska ei saanut mitään selvää vastausta telefonista.
Kyökissä retkotti vielä äsken tuotu sianruhon puolikas ja avattu
voitynnyri. Koivisto sai aikaan, että mentiin taloista määräämään
hevosia. "Ja jos kysytään kuka käski, niin sanokaa, että Taipaleen
yhdistyksen puheenjohtaja." (Puheenjohtajasta Koivisto puhui vielä
mestauspaikallakin.) Vasta yhdeltätoista tuli Rinne yhdessä jonkun
kirkonkylän esikuntalaisen kanssa. "Mikä nyt on?" kysyi Rinneska.
"Helvetti nyt on", sanoi Rinne ja meni suoraan puhelimeen.
Lopullinen lähtöpolska oli alkanut. Puhelimessa puhuttiin nyt paljon
asioita, joita jännittyneet korvat kuuntelivat pitkin pitäjää ja joita
sittemmin naureskeltiin komppanian ruokapöydässä. Seitsemän viikkoa oli
kulunut siitä varman kirkkaasta kynttilänpäivästä, jolloin Niemisen
Kalle lähti Rinnelle. Nyt oli palmusunnuntai kohta valkenemassa.
Perheellisten miesten ja naisten kasvoissa asui seisahtunut kauhu,
kun he sonnustivat itseään ja omiaan pakomatkalle, mutta nuorten
ruokaantuneitten huligaanien silmissä paloi sellainen elämisen
riemu, kuin olisi heille nyt vasta alkanut se, jota odotellen he
tähän asti olivat vetelehtineet. Ja se olikin heille alkanut, sillä
monet näistäkin tiesivät jo, missä jäähtyvää yksityistä verta äsken
isketyistä haavoista parhaillaan huppelehti.
Niemisen Kalle sai tilaisuuden pakoyönä neljän aikaan pikimmältään
käydä kotona. Hänen mielensä oli jo laskeutunut olosuhteiden tasalle,
hän tiesi, että muutamia paikkakuntalaisia oli juuri surmattu, ja se
seikka vaikutti häneen omituisen vapauttavasti. Hänestä ihan tuntui,
ettei hän ole ollenkaan ollutkaan mukana näiden toimissa. Se vanha
raittihenki ikäänkuin pisti päänsä esiin ja nauroi hänelle, että
hän sittenkin vain oli seitsemän viikkoa täysissä tosissaan ollut
sen asiaa auttamassa. Hän tunsi olevansa melkein vanhan Koiviston
veroinen, jonka kaljua päätä ja näivettyneitä aivoja hän koko ajan oli
tuntenut säälivänsä, koska niiden ärtynyt ahertelu aina oli tuntunut
niin surullisen naurettavalta. Eihän siihen kirjoittelua tarvita kuin
porvareita tapetaan. Ja sitähän se oli ollut: se vanha sakkihenkihän
tässä pohjimmaisena oli ollut. Kansanvaltuutetut ja muut prokuraattorit
-- hm -- he olivat varmaan semmoisia vanhoja Koivistoja, jotka luulivat
tässä tosiaan olevan jotain asiaakin... Kalle käveli tietä pitkin,
kuunnellen hirvittävää hiljaisuutta ja muistellen äitiänsä ja lastansa,
jotka puoliuneliaina olivat jääneet kotiin aikomatta paeta... Nyt
siis tulevat ne lahtarit, joitten olemusta hän ei ymmärrä. Nyt ne
tulevat ja hän, Niemisen Kalle, jää yksin ottamaan niitä vastaan, hän
osaa niille sanoa monta asiaa joita nekään eivät ollenkaan tiedä. Hän
on jo kerran nähnyt yhdet veriset turkit, joista sanottiin, että ne
ovat lahtarivainaan. Silloin häntä jo säälitti, sillä hänestä tuntui,
että se lahtari oli kuollut saamatta tietoa kaikista asioista. Nyt ne
tulevat ja hän saa niille selittää...
Aamu-yö oli todellakin kovasti hiljainen. Ei laukausta, ei edes
pakenijain muminaa kuulunut, vaikka kaksituhatta miestä ja joukoittain
muuta väkeä oli jonkin tunnin aikana tästä ohi paennut.
* * * * *
Kun Niemisen Kalle siis tunsi itsessään, ettei hänellä perästäkään ole
mitään yhteyttä näitten sällien kanssa, niin ei hän liioin pelännyt
sitä, mitä tuleva oli. Hän pistäytyi vain johonkin tuttuun tölliin
odottamaan vangiksi joutumistaan. Sisäisiä pettymyksiä oli Kalle paljon
kokenut ja pettymys tuli tästäkin. Kun ensimmäiset valkonauhaiset
tulivat siihen tölliin, ajatteli Kalle: nyt minä siis näen niitä
läheltä. Ja hän näkikin, mutta näiden olemus oli tykkänään vieras
kaikille hänen mahdollisille kuvitelmilleen. Nämä olivat punakoita
kyömynenäisiä pohjalaisia, joille hänellä, Niemisen Kallella, ei
voinut olla mitään selitettävää. Matkalla ne vain puhelivat siitä,
jätettäisiinkö ukko kankaan laitaan vai viedäänkö herja perille.
Mitä lähemmäksi päämajoja päästiin, sitä selvemmin ailahteli ilmassa
se vieras itsetietoisuus, jolla ei ollut Kalle Niemiseltä mitään
opittavaa. Jos hän näille kertoisi huomiostaan, ettei hän sentään
kuulukaan paenneitten punaisten joukkoon, että hänellä on vanha äiti
ja lapsi, niin nämä nauraisivat. Siinä tuli vastaan kuorma, jossa oli
vanha Koivistokin; saattomiehet huusivat jotain näille saattomiehille.
Kalle ymmärsi asian; hänen luontoaan karmaisi, niinkuin olisi lievä
salama jatkuvasti kulkenut hänen ruumiinsa läpi. Entisyys, vieläpä
eilinenkin, oli äkkiä siirtynyt huimaavan kauaksi. Siellä jossain oli
hänellä ollut äiti ja lapsikin ja vielä kauempana Selma, lapsellinen
Selma. Silmäkulma pyrki kuumenemaan, mutta hän puri hampaitaan.
Salamantunne jatkui yhä tainnuttavampana, kohta kai hän siitä pääsee.
Tässä eteisessä lemahtaa sikarinsavu, pihamaalla kävelee Huiku.
Vormupukuinen herra menee sisään ovesta. Eivät nämä ole lahtareita,
nämä ovat jotain muuta, josta ei punaisillakaan ollut aavistusta.
Kallen hätä oli suuri. Se ei johtunut niin paljon kuolemanpelosta
kuin siitä tunteesta, että hänen ja näiden ihmisten välillä on tuo
hirvittävä ymmärtämättömyyden kuilu; ettei hän mitenkään voi näille
sanoa sitä jotakin, jota nämä eivät tiedä ja joka kumminkin olisi
kaikki kaikessa. Hätääntyneet aivot koettivat hirvittävässä tuskassaan
hakea jotakin. Ei mitään puolustusta, ei armon pyyntöä, niistä ei
nyt ole kysymys. Mutta jotakin, jotakin; hänellähän ei ole mitään.
Aikaisimman lapsuuden kultahetket tulevat etäisyydestään aivan lähelle
ja vaativat häneltä jotakin. Ne eivät ole koskaan aikaisemmin noin
tulleet; nyt ne tulevat ja kysyvät, mitä hänellä on. Ja hän tuntee,
että hänellä pitäisi olla niille jotakin näyttämistä. Kohta hänet
ammutaan eikä hän ehdi enää mitään hankkia. Auttakaa, auttakaa...
Rakkaus poikaan tuli Niemisen Kallelle siksi mitä hän etsi. Hän ei
ollut sitä rakkauttaan koskaan tietoisesti tuntenut, nyt se humahti
hänen tietoisuuteensa pelastavana ja uuvuttavana Hän on laiminlyönyt
Viljon, se ryömii nyt kotona ja odottaa. Hänen sielunsa ja ruumiinsa
täytti suloinen, järjetön varmuus siitä, että hän vielä saa ottaa pojan
syliinsä. Kuolema, kuolema, eihän se ole mitään erinomaista. Hän pääsee
vielä Viljon luo, Viljon ja Selman.
Kallen varmuus ei horjahtanut koko tutkinnon aikana. He sopivat
erinomaisen hyvin yhteen tuomarin kanssa. Kalle ei horjahtanut vielä
sittenkään, kun tuomari lopuksi sanoi tjah -- ja oli pitkän ajan vaiti.
Hiukan malttamattomuutta hän tunsi, olisi pitänyt kaikki pikemmin käydä.
-- Tjah, sanoi tuomari taas, kyllä asia on niin, että minun on
kysyttävä, mikä on teidän viimeinen toivomuksenne.
Kalle ei tahtonut osata sitä sanoa.
-- No, eikö teillä ole mitään? kysyi tuomari tiukemmin.
-- Kävisin katsomassa äitiä ja Viljoa, sanoi Kalle vihdoin. Itku oli
tulemaisillaan ja hänestä tuntui, kuin hän olisi pilannut koko asian
sillä, että sanoi sen.
-- Mikä se Viljo on? kysyi tuomari. -- Se on minun poikani. -- Kuinka
vanha? -- Toisella vuodella. -- Joko se puhuu? -- Puhuu se vähän. --
Onko sinne pitkä? -- Viisi kilometriä.
Tuomari katsoi kelloaan ja sanoi: -- Te saatte käydä sanomassa hyvästi
äidillenne ja Viljolle. Tulkaa sitten yhdeksältä tänne silloin teidät
ammutaan.
Huiku hääri sotamieheksi muuttuneena toisten joukossa pihassa ja
kun näki Kallen tulevan ulos ilman vartijaa, hyökkäsi kiinni hänen
käsivarteensa ja alkoi huutaa, että mihin tämä pankkirosvo laputtaa.
Tuomari tuli kanssa portaille ja Kalle sai mennä. Koko kohtaus ei
muuten tehnyt Kalleen niin minkäänlaista vaikutusta.
Hän tuli kotiin, näki äitinsä itkettyneet silmät ja sanoi, että hänen
on yhdeksältä oltava jälleen tutkittavana. Äiti näkyi heti arvaavan
asian oikean laidan. -- Onko sinulla edes tupakkia? kysyi äiti. Kalle
huomasi, ettei hänellä tosiaan ollut. Äiti toi jonkun laatikon lopun
omista kätköistään ja meni sitten keittämään kahvia.
Kahvi juotiin mitään puhumatta. Viljossa oli hiukan kuumetta ja yskää
ja hän oli sen vuoksi itkuinen. Mutta kun isä sitten otti sen syliinsä
ja sanoi: "hyvästi nyt pikku kulta", niin se hymyili, näytti sormellaan
seinään ja äänsi: "kelloh -- kelloh". Äiti sanoi: "Älä huolehdi
Viljosta, kyllä me toimeen tulemme -- Jumalan avulla". -- Viimeiset
sanat sanoessaan ratkesi itkuun.
* * * * *
Minä joka tätä kirjoitan, tunsin hyvin Niemisen Kallen lapsuudesta
asti ja sain kapinan aikana tilaisuuden jotenkin tarkoin seurata hänen
toimiaan. Tunsin myös hyvin paikkakunnan mielialan ja tiesin, mikä
häntä kirjaimellisen säädännön mukaan odotti. Mielipahani oli suuri,
kun en saanut olla sillä paikkakunnalla silloin, kun Kalle tuomittiin.
Olisin ehkä voinut tehdä jotain hänen armahtamisekseen.
Sain kumminkin vielä kuulla hänestä. Tapasin vanhan tuttavani
tuomarin, joka vuosistaan huolimatta oli jättänyt kihlakuntansa jonkun
nuorukaisen haltuun ja itse ruvennut kenttätuomariksi, "koska tiesi,
että poikaklopit mielellänsä tekevät tyhmyyksiä", kuten hän sanoi.
Keskustelimme ja hienokseen väittelimme kuolemanrangaistuksesta. Kesken
kaiken hän kysäisi, tunsinko minä yhtä Kalle Niemistä kotokylästäni.
-- Kyllä, vastasin minä innostuen. -- Mimmoinen mies se oikein oli?
-- Minä kerroin mitä tiesin ja arvelin. -- Jaa, sanoi hän ja sytytti
uuden sikarin, sillä pojalla oli kyllä vahva syntisäkki, mutta se
oli niin reilun näköinen, että minä armahdin sen. Hän kertoi sitten
kuulustelusta ja tuomiosta ja jatkoi:
-- Minä sain Laurilan (suojeluskunnan päällikön) puolelleni, että
jos se tulee yhdeksältä eikä ruikuta, niin se armahdetaan ja Laurila
ottaa sen takuullansa pakkotöihin. Se tuli, ja naama yhtä silkona kuin
lähteissään, ei ollut nähtävästi itkenytkään. Kun se oli vähän aikaa
seisonut porstuassa, niin minä käskin sen sisälle ja ilmoitin asian.
Minulla oli oikein teatraalinen tunnelma, kun se vihdoin lysähti maahan
niinkuin lankavyhti ja minun yksinkertainen sielutieteeni oli osunut
oikeaan.
Me emme enää osanneet jatkaa väittelyämme kuolemanrangaistuksesta.
Silloin tällöin sanoi tuomari vain "juu -- juu" ja puhalteli savuja
sikaristaan. Luultavasti me molemmat koetimme mielikuvituksessamme
eläytyä Niemisen Kallen kahteen kotiinpaluuseen, jotka tapahtuivat
samana iltana, mutta olivat toisiinsa jotenkin samassa suhteessa kuin
kuolema ja ylösnousemus.