Elettiin syyskesää 1916. Oli pyhäinen aamu, sää lämmin ja tyven.
Lauantai-illan sälliäänet olivat kuin pois pyyhityt teillä ja
raitteilta; niillä vallitsi vanhanaikainen rauha. Auringon valossa oli
surumielinen sunnuntaivivahdus. Ehkä se laveammilla kylän mailla oli
hiukan iloisempi, mutta siinä metsänaukeamassa, jossa Järvisen asumus
sijaitsi, ilmaisivat sen säteet jo peittelemättä syksyn läheisyyttä.
Järvisen asumus -- jolla ei ollut käytännössä muuta nimeä kuin
Järvinen -- näytti ensi katsannolta uutistorpalta. Ympärillä olevat
peltotilkut olivat ohutmultaisia ja niillä näkyi raivaamattomia
kanto- ja kivisaarekkeita. Pihassa taas seisoi tasakertaan rakennettu
katoton ja ikkunaton asuinrakennus. Mutta lähemmin katsoen huomasi,
että pelto ei ollut ohutta nuoruuttaan, ja että pirtin kehä oli
semmoisenaan ollut ajan purtavana jo ainakin kymmenen vuotta. Nurkissa
taisi olla jo lahon vikaa ja seinissä oli runsaasti semmoista harmaata
höytyä, jota vapsaiset käyttävät pesänsä kuoriaineeksi. Tässä
asumuksessa ei ollut mitään, ei sisällistä eikä ulkonaista, mikä
olisi vastannut sitä myötätuntoista mielikuvaa, joka liittyy sanaan
uutistorppa.
Pihan sivussa oli jonkinlainen ulkohuonerivi ja se kätki itseensä
senkin komeron, jossa kuusihenkinen perhe asui, oli asunut jo
kymmenisen vuotta, asetuttuaan siihen silloin kolmihenkisenä
väliaikaisesti siksi kunnes asuinrakennus valmistuisi. Alkuperäisesti
se oli suunniteltu talliksi ja oli rakenneltu lahoneen entisen pirtin
jätteistä. Ensimmäinen suvi siinä oli kulunut hauskasti. Kun ei uusi
pirttirakennus syksyksi valmistunutkaan, puserrettiin talliin hätäpikaa
suurempi akkuna ja muuri.
Siitä akkunasta paisteli vielä nyt kymmenen vuoden kuluttua tuo
surumielinen aurinko karttuneen perheen yli. Silloin tehdyssä pesässä
lekotteli tuli, ja sängyllään lojuva Järvinen saattoi siitä Kansan
Lehtensä takaa nähdä harmenneen pirtinteelmän tyhjät akkunalävet.
On omituista, kuinka pyhäaamut ovat vaarallisia tuommoisen perheen
kotisovulle. Jos elämä vaan on pitemmältä ollut yhtäläistä, niin on
jokseenkin varmaa, että sunnuntaiaamuna siinä suuruksen aikaan syntyy
riitaa aviopuolisoiden kesken.
Järvinen lojuu itsepintaisesti sängyllä ja hillitsee äkäisyyttään.
Joskus hän toisella silmällään vilkaisee, ikäänkuin todetakseen,
että sama jatkuva pikku tukaluus yhä vallitsee. Ei ole päästy
aamulla aikanaan ylös, huone on vielä siivoomatta, nuoremmat lapset
puolipukeissa. Ei ollut vettä ja vaimo ei milloinkaan käske miestä
vettä noutamaan ja mies ei huomaa käskemättä. Mutta sillaikaa kun vaimo
on vettä noutamassa, täytyy miehen nousta sängyltään estämään lapsia,
mukuloita, pahanteosta. Siitä mies tulistuu; lapsia on neljä, niitä ei
ollut pitkään aikaan määrä tulla muuta kuin yksi... Ja asuinrakennus
jää tältäkin syksyltä valmistamatta.
Pesän suussa kiehuu vellimaito yli. Järvinen syöksähtää apuun ja on
polttamaisillaan nuorimman lapsen, joka pyörii jaloissa. Hän kiroo
ihmistä, joka voi jättää maidon tulelle ja mennä pois. Nuorinta lasta
on napattava sormiin, kun se tahtoo lykätä ne kuumaan maitopannuun
pesän edessä. Se tillahtaa itkuun ja Järvinen tiuskaa vanhimman
pitämään siitä huolta. Sillaikaa repii lähinnä nuorin lattialle
pudonneen sanomalehden.
-- Voi jumalauta, ääntää Järvinen.
Semmoista se on aina, eikä se siitä parane. Ei se riipu ansioistakaan,
sillä Järvinen tietää vuoden mittaan ansainneensa kolmatta tuhatta;
hänellä on ollut pari hyvääkin urakkaa, hän on saanut makailla
viikkokausia ja kumminkin on niin paljon ansainnut. Mutta vaikka hän
ansaitsisi kymmenen tuhatta, niin on asia aina sama, puolinainen puute
ja muu tukaluus. Ei osata eikä opita. Ja mukuloita on kuin hiiriä.
Jumalauta -- sen on Järvinen toisenkin kerran sanonut sekä ääneen että
ääneti näinä kymmenenä vuotena. Järvinen on neljissäkymmenissä oleva
vetelähkö, hiukan rasvoittunut, kosteasilmäinen, riippuviiksinen mies.
Raa'aksi häntä ei voi sanoa; harvoin kuluu vuorokausi niin, ettei hän
osoittaisi hellyyttä vaimolleen.
Iita tulee kantaen puisella ikeellä kahta täysinäistä sankoa. Hän näkee
että maito on jäähtynyt ja tuli sammunut ja hän tuntee että ilmassa on
ärtymystä. Mutta hän ei ala. Hän toimittaa maidon uudelleen tulelle,
vispilöi siihen ryynit ja käskee vanhimman tytön sekoittaa. Itse hän
ottaa luudan ja ryhtyy lakaisemaan. Hänen kyllästymisensä miestä
kohtaan lähentelee jo vihaa.
-- Mitä sinä tuiskit? sanoo mies.
-- En minä mitään tuiski. Mene pois siitä, että-mä saan sängyn siivota.
Kyllä tämä on, ähkäisee mies noustessaan.
-- No mikä nyt taas?
-- Koko tämä komento.
Mies menee pihamaalle, seisahtaa ja katselee kaikkia näitä paikkoja,
ikäänkuin nautiskellen niitten huonosta kunnosta. Tähän nautiskeluun
kuuluu vielä se, että hän uudelleen ryhtyy mielessään laskemaan niitä
muhkeita ansioita, joita hänellä vuosien mittaan on ollut. Harva äijä
näillä paikkeilla lyö häntä hyppysiin. Viidettä sataa hän on ansainnut
sitten juhannuksen; on kutkuttava nautinto ajatella, että ne eivät
ole riittäneet, ettei vielä tänäkään syksynä tule kysymykseen pirtin
valmistaminen.
Mutta aurinko paistaa, ja sisällä tuolla könsässä häärii Iita. Se
häärii -- eikä vika ole yksin senkään. Se on tavallinen vaimoihminen
-- se on oikein hyväkin vaimoihminen. On mukuloita pirtillinen, eikä
vielä ole tullut sen huonommaksi. Järvinen muistaa sen uuden puvun,
joka viime rahansaaliista sille laitettiin. Hän kaivaa paperossin,
sovittaa sen imukkeeseen ja ajattelee valoisammin. Päivä paistaa yhä
lämpöisemmin hänen vetelähköön olemukseensa, kellot kuuluvat, ruoka on
valmista.
Ja kun Iita, Järvisen sisään astuessa, juuri vie vellivatia pöytään,
laskee Järvinen kämmenensä hänen olkapäälleen. Iita on tyyntyneen
näköinen, ei ole kylmä hyväilylle, mutta ei antaudukaan. Hän sanoo:
-- Silakoita ei ole enää. Tuonko-ma sen voin lopun?
Mies ja vaimo, jotka ovat kymmenen vuotta eläneet yhdessä ja saaneet
neljä lasta, ovat niin sitoutuneet toisiinsa, ettei heitä mikään erota.
Kaikki ne hempeät, hienot seikat, jotka kaukaisena morsiusaikana
sykähyttelivät, ovat jo moneen kertaan kuluneet ja tympeytyneet,
mutta sijaan on kasvanut ikäänkuin yksi suuri seikka, joka ei ole
sykähtelyjen kanssa missään tekemisissä. Pikemmin se on yhteydessä iän
karttumisen kanssa, suurien ja pienien laiminlyöntien kanssa, elämän
velton, välttämättömän menon kanssa. Aamut, päivät ja illat ovat kuin
yhtämittaista hangottelua tuota näkymätöntä seikkaa vastaan, mutta
se pitää. Se ikäänkuin odottaa jotain suurempaa, erikoista tapausta,
paljastuakseen silloin koko mahtavuudessaan.
Syönnin jälkeen istuu Järvinen jo keinutuolissa nuorin lapsi sylissään
ja laulaa niin että kellanruskeat hampaat välkkyy. Lapsi nukkuu ja
Järvinen pälyy salavihkaa Iitan silmistä, olisiko se vihainen, jos hän
nyt lähtisi kylälle. Joutilaana pyhäpäivänä pääsee perheensä kahlitsema
äijämieskin kylän pihoissa ja pientareilla hiukan henkäisemään
sällielämän viehätystä. Kun pääsisi, kun voisi muutamiksi kesän
viikoiksi päästä rennosti elämään, vielä tällä iällä. Mutta siellä
ei ole tuota ämmää -- se on se... Mutta olisi se vähästä mukavaa
muutenkin. Täällä maatuu, ämmänkin kanssa.
Järvinen nostaa lapsen sängylle hyvin hellävaroen, ikäänkuin viitaten
vaimolleen, että näin minä taas lapsenkin nukutin. Sitten hän
hidastellen ottaa nallihattunsa ja lähtee; hän käyttää pyhäisin aina
nallia.
Näin on siis tämä pyhäaamu kulutettu, omalla tavallaan, kuten kymmenet,
sadat aikaisemmat.
* * * * *
Mutta saman sunnuntain iltapäivä sisälsi taas kiivasta tempomista tuota
kasvanutta näkymätöntä aviosidettä vastaan.
Järvinen palasi kylältä silminnähtävästi hyvällä tuulella ja ilmeisesti
jotain uutta aikoen. Iita puolestaan ei voinut, ei parhaalla
tahdollaankaan voinut mitään sille, että hän miehessään sellaista
havaitessaan aina alkoi murjottaa.
Kylältä lähti miehiä vallitöihin Helsingin puoleen. Siellä oli toisia
kotona käymässä ja ne olivat tuntikausia kertoneet, mimmoista elämä
oli noilla työmailla. Järvinenkin istui siellä heitä puhuttamassa,
ja hänen mielensä raikastui, tuli hyvä olla, vanha tuttu toveruuden
henki heräili paisteisena sunnuntaina pihamaalla istuskellessa. Ei hän
mitenkään harkinnut lähtöä, mutta kotiin kävellessään hän huomasi, että
hän jo oli päättänyt, oli sopinut toisten kanssa, lainannut yhdeltä
rahaakin. Nyt oli hivelevä kiire. Kotoasumus, Iita ja lapset olivat
pieniä harmittomia seikkoja. Oli melkein mukavaa, että ne olivat, että
oli jotain jätettävää.
Sisälle astuessa tuntuu kyllä kiusalliselta, kun niin varmaan tietää,
että Iita jo etukäteen murjottaa eikä tule tähän asiaan eläytymään. Se
on niin varma ja vanha asia se. Ja se tekee niin pirun vaikeaksi asian
esittämisen.
Seuraa tuo tavallinen meno. Järvinen sanoo asian ja kipenöi jo
sanoessaan. Heti kun Iita sitten on siihen masentuneesti hymähtänyt, on
miehellä avoin tilaisuus päästää kipenät näkyviin.
-- Tämä on sitten yhtä kirottua -- et ikinä, et ikinä sinä... Mies ei
löydä sanaa. Vaikka hän on vallan varma lähdöstään, on hän kumminkin
hänkin jollakin lailla lysähtävinään. Pahimmin tehoo häneen se, kun
Iita ei _puhu_ mitään. Hän ikäänkuin aavistaa koko sen erikoisen
maailman, josta käsin Iita tähän asiaan suhtautuu. Jos se puhuisi, niin
sitä voisi vastustaa. Mutta tuota sen vaitioloa vastaan tuntee mies
niin kiusallisen selvästi oman masennuksensa teennäisyyden. Kumminkin
hän jatkaa omaa murjotustaan, sillä sovittuun lähtöön on vielä kolmatta
tuntia. Hän ei ole huomaavinaan, kuinka Iita alkaa hääriä, hakee
pussin, paitoja, sukkia. Vasta kun Iita kysyy: "otatko sinä molemmat
työhoususi?" hän havahtuu ja vastaa:
-- Mitä minä sitten otan -- en suinkaan minä mihinkään lähde kun sinä
tuolla lailla mökötät.
Iita huokaa entistä syvempään ja Järvinen jatkaa istumistaan, koko
ajan ajatellen lähtöhetkeä. Sillä lailla pyritään, pyritään minuutti
minuutilta. Lopulta päästään jollakin lailla puheen alkuun. Iita
taipuu, mikä siinä auttaa. Hän ilmaisee taipumisensa tuskastuneesti
huomauttaen, että ompelukoneestakin tulee asiamies pian kuukausimaksua
perimään.
-- Eikö sulla enää ole?
-- Mistä sitä olisi?
Järvinen antaa hädissään kympin. Sitten rupeekin jo lähtöaika
lähenemään. Täytyy kiirehtää nyt jo. -- Kyllä minä rahaa sitte lähetän
oitis kun ma tilin saan. -- Iita hymähtää siihenkin.
Mutta Järvistä eivät nyt pienet hankaluudet saa häiritä. Hän lähtee
työmaille, huomaamattaan hän jo hyräilee saappaita sitoessaan. Ja hän
on malttamaton kun Iita vielä on ruvennut jotain neulomaan. Monesti hän
on noista lähtöneulomisista tulistunut, mutta nyt hän ei tulistu.
Lähteissään hän pyrkii halaamaan Iitaa. Iitan kasvoilla on niinkuin
jotain hymyntapaista kun hän torjuu hyväilyn.
Kohta menee Järvinen jo herttaista metsätietä kylälle päin.
Auringonvalo on vallan toisenlaista kuin aamulla mennessä. Hän on
raikas ja vapautunut. Pienessä talli-pirtissä istuu vaimo silmissä
laimeat kyyneleet, jotka hiljallensa huuhtoilevat pois tyttöaikaisten
sulojen heikkoja jätteitä.