(1917)
Kesäaamuna nousen aikaisin, sillä vähitellen olen joutunut siihen, että
nämä aikaiset aamuhetket ovat ainoat, joina voin "nauttia elämästä"
s.o. tuntea eläväni. Koko ympäröivä paikkakunta hyvineen ja pahoineen
nukkuu vielä, ja jos jossain näen jonkun yksinäisen liikkujan, niin ei
se säikytä minua, sillä hänen valtansa on vielä masennettu. Kesäisen
kaikkeuden mahti tekee hänet vaarattomaksi, liitelevä pääskynen
on tämmöisellä hetkellä paljon tärkeämpi olento kuin hän. Tunnen
turvallisuutta, kun tiedän, ettei kukaan tule minua puhuttelemaan eikä
vaihtamaan ajatuksia tärkeistä kysymyksistä. Kaikki kysymykset ja
kyselijät nukkuvat mikä selällään, mikä kyljellään, ja näkevät unissaan
painajaisena oman köykäisyytensä. On pääskysten ja kukkanurmien ja
järvenpintojen elämisen hetki. Tulee mieleeni "maailmankatsomus" ja
mitä se on.
Maailman-"katsomus" on hyvä sana. Todellakin, kun katson akkunasta
ulos tänä varhaisena aamuhetkenä, niin saavuttaa minun sieluni sillä
yhdellä katseella erinomaisen kevyesti kaiken sen, minkä tarvetta se
tulkitsee tuolla sanalla. Ei niin, että minä voisin sanoilla selittää
sen olemuksen. Näen taivaan, järven, pellon, metsän, kylän, maantien
ja lennätinlangat. Mutta jos ajatuksellani syvennyn johonkin niistä,
niin joudun asiasta asiaan loppumattomiin; kaikki ne ovat yhtä
luontevia äärettömyyden lähtökohdiksi. Vaistoni sanoo, että sellainen
syventyminen on kaikkein lapsellisinta. Mutta kun minä tänä kirkkaana
ja hiljaisena hetkenä vain katson niitä, niin ne katsovat vastaan
ihan kuin persoonalliset olennot, ja tuo niiden katse sisältää kaiken
tiedon. Minä tunnen että saan tässä tuon kaiken tiedon omakseni -- taas
niinkuin monessa pienoistilanteessa tätä ennen. Mutta minun aivoni
suhtautuvat tuohon tietoon samoin kuin silmäni äärettömyyteen.
Yksinkertaisuudessaan valtava kaikkiyhteisyyden tunne täyttää sieluni
ja mieleni. Jokapäiväinen ajallisuuden tuska -- yhteiskunnan ja muiden
samanarvoisten seikkain aiheuttama -- on hetkeksi helpottanut ja minun
on hyvä olla maan pinnalla. Yleisen ihmisyyden raskas tuntu on poissa,
minulla on tilaisuus oman poveni kautta kuulla yksityisen ihmisyyden
arka ja avuton kuiskaus. Se kuiskaa ja ikäänkuin lohduttautuu sillä,
ettei sen asia milloinkaan voi iäksi menehtyä; se ikäänkuin viittaa
kesäaamun maisemaan, jonka katseessa se näkee ikuisen takeen omalle
asialleen. -- Mitkä mullistukset voisivat katkaista sen yhteisyyden
joka meidän välillämme vallitsee, minun ja kesäaamun? Jos sinä
raivoat onnen tai onnettomuuden, tuskan tai toivon tähden tai liityt
joukkoihin samantapaisissa raivoamistarkoituksissa -- ja jos sinä
sitten yhtäkkiä joudut katsomaan silmästä silmään vaikkapa tällaista
kesäaamua, niin sinä hölmistyt ja lopulta hymähdät niinkuin se, joka
huomaa raivonneensa erehdyksestä. Sillä se "sinä" joka raivosi, on aina
sellaista, jolle "minä" voi hymähtää.
Käväisee siinä sattumalta mielessäni yhtä ja toista eilisestä
ajallisuudesta uneni takaa: suuret sodat, valtojen kumoutumiset,
ihmisryhmien väliset jännitykset. On melkein huvittavaa katsahtaa
noita mahtavia asioita tässä kosteassa aamuvalossa. Eilenhän minä
niistä viimeksi keskustelin ja mitä enemmän niihin syvennyin ja koetin
osoittaa viisauttani niiden arvostelemisessa, sitä valtavammiksi ne
kasvoivat. Vielä kerran: mihin ne ovat nyt jääneet? missä on eilinen
päivä? Eikö se ole yhtä kaukana kuin tietoisuuteni ensimmäinen päivä
-- jommoista päivää ei tajuntani muuten sisällä. Kaikki ne ovat nyt
jossain tuolla ilmassa kasteisen ruohoston vaiheilla, katselevat siellä
aineettomin aamukatsein.
Pöydän kulmalla on tämän maapallon pienoiskuva -- kuten se tällä
hetkellä kiiluu tuhansien alchimillain lehtipoimuissa -- sen pintaan
osuu suoranainen auringonvalo ikkunapielen ohi, läpi ilman ja ruudun.
Näen kuvattuina Suuren valtameren ja Polynesian saaret. Erään kesän
aamuina liikkuivat siellä eräällä saarella _Loti_ ja pieni _Rarahu_
-- olen äskettäin sattumalta taas joutunut heidän lähelleen. Maan
nimi oli Tahiti ja sitä hallitsi vanha kuningatar Pomarê. Tuolla
valtameren keskellä kirkastui jo silloin aamu ja he kylpivät lähteessä.
Tällainen aamu on muuan olento, joka elää elämäänsä täällä kaikkeudessa
-- maapallolla on vain yksi aamu, joka ikuisesti etenee sen pintaa
pitkin... Kun taas katson akkunasta noita aitoja, järviä ja taloja,
niin näen selvästi, kuinka niissä on jotain, jota niissä vielä äsken ei
ollut, ne ovat vapautuneet ja laajentuneet... Polynesian aamu oli sama
kuin tämä aamu.
Aamu on kuin suunnaton aarre, jonka omistan, kun jälleen palaan siihen
huoneeseen, josta äsken lähdin. Täällä on hämärämpi, kun tänne ei
vielä osu aurinko. Vuoteessa nukkuvat yhdeksäntoista-vuotias vaimoni
ja nelikuukautinen tyttäreni rinnatusten onnellisen unen luomissa
asennoissa: yksi kukkiva oksa ja sen oheen irtautunut pienen pieni
silmu. Tuossa ne nukkuvat; peiton alta näkyy kasvot ja leuanalus ja
niiden lähellä toiset pienet kasvot ja pieni sileä leuan alus ja
ohimoille nostetut kädet.
Ne kaikki liittyvät mielialani, maailmankatsomukseni, edellisiin
aineksiin. Tämä olento, jota sanon aamuksi, on sama kuin minun
maailmankatsomukseni. Olisiko tämä teennäistä? Ei ole, sillä minä
tunnen aivan tyynesti ja vahvasti, että minun tällaisella aikaisella
aamuhetkellä on helppo olla kysymättä mitään, kaikki olevainen riittää
itse omaksi selityksekseen.
Mutta aamu menee ja jättää minut päivän kanssa kamppailemaan, päivän,
illan ja yön. Yhäti uusiutuva koettelemus.
Päivä tuo minulle tiedon, että jossain on joku voittoisa keisari,
josta minä muka en voi olla piittaamatta. Minä en tunne mainittua
keisaria, mutta minä vakuutan, että jos minulle sanottaisiin: saat
tutustua häneen tai rauhassa kuunnella Beethovenin sonaattia, niin minä
valitsisin sonaatin. Ei mikään tunnu niin tympeältä kuin mahtavuus
jollakin sellaisella alalla, jonka perustetta ei ymmärrä. Minä en
ymmärrä keisarin alaa enkä liioin sillä alalla saavutettua mahtavuutta.
Eräästä ikkunasta näen, kuinka muuan talon isäntä vie suuhunsa
keitettyä sianlihan palasta, koettaen välttää rasvaa tarttumasta
suupieliin. Suuri ikkuna, josta tämän näen, on yksi monista komeaksi
maalatussa seinässä, mutta isäntä nuolaisee välistä sormiaan ja
pyyhkäisee niitä sitten vaatteeseensa. Hänen olkapäänsä takaa näkyy
samean värinen kartiini. Seuraavissa ikkunoissa ei näy ketään,
mutta kartiinit ovat hehkeän valkoiset. Isäntä syö tarmokkaasti ja
hyvin; tavallinen ruoka-aika on jo ohi; hänellä on ollut jotain
käytävää sillaikaa kun väki söi. Hän on muuten kaikin puolin
oivallinen isäntämies. Minä olen keskustellut hänen kanssaan
yhteiskunnallisistakin kysymyksistä. Häntä ei erikoisemmin näytä
kauhistavan se tavarain tasajako, jota työväki vaatii...
"Työväki" on erittäin juhlallinen käsite. En tunne ainoatakaan sen
yksityistä jäsentä, mutta sen itsensä näin keväällä lakkoaikana. Nuo
miehet, jotka tuolla pellolla tekevät heinää sillaikaa kun isäntä syö,
ne minä tunnen hyvin. He ovat sellaisessa hullunkurisessa asemassa,
että heidän on joka viikko tultava tänne näille pelloille sen vuoksi,
että sattuvat asumaan eräässä vississä maanpinnan kohdassa. Kesken
omien töittensä on heidän tultava tänne isännän töihin, ja isäntä saa
sitten pitää kaiken, minkä he täällä tekevät työksi ja vielä hiukan
rahaa sieltä kotoa. Tämän asian kierouden he ovat hoksanneet, ovat
siitä perin vihaisia ja tahtovat, että maan pitää olla heidän eikä
isännän. Lakkoaikana oli heillä pientä aietta antaa isännälle hiukan
selkään, mutta se jäi silloin, eikä se nyt taas enää käy päinsä.
Suutari on työväen miehiä -- totisesti hän on jalkineentekijä, en
voi sille mitään. Hän on nuorehko, huonoihoinen, hän on köyhistä
vanhemmista, mutta on menestynyt. Minä tiedän, että hänellä on rahoja
ja hän on aatteensa ulkopuolella puhellut, että kun ompelukoneet
halpenevat niin hän laittaa kaksi tai kolme konetta ja ottaa sitten
miehiä neulomaan. Hän on ruma ja mitättömän näköinen ja aikoo piakkoin
mennä naimisiin.
Tämä on päivää. Näen silmilläni kaikki samat seikat, jotka näin
aikaisella aamuhetkelläni, mutta ne ovat siitä tähän asti paljon
muuttuneet. Minä vain näen ne, mutta en pääse lähelle. Paraiten sen
huomaan, jos katselen kauempaa näkyviä taloja. Kun näen maalatun
pytingin seinän, niin vaistomaisesti arvioin sen laajuuden, sitten
maalin hinnat ja kuinka suuri pääoma on kiinni maalauksissa ja koko
rakennuksissa. Kuvittelen näkeväni sen markkoina pöydällä, koko tuon
talon arvon ja sen isännän muun omaisuuden. Ihan kuin markkojen tuoksu
tulee siltä puolen maisemaa, missä kylä on.
Tuuli hengähtää ja haavan lehdet kahahtavat takanani, kun istun
pihassa. Jos oikein harkiten tahdon, voin vähän aikaa ikäänkuin pitää
kiinni siitä tunnelmasta, että koko kesäisen luonnon elämällä nytkin
on entinen hurmaava kiihkonsa. Luulen olevani niiden kiihkojen vanha
tuttu, mutta tänä päivänä ne eivät päästä minua osallisuuteensa, eivät
ole päästäneet enää monena muuna päivänä. Ne käyvät kaukana minusta,
ikäänkuin olisin loukannut niitä, ikäänkuin olisin lähennellyt niiden
vihollista. Ja niin tunnen tehneenikin. Valtavan ja tiedottoman
kaikkeuden keskellä minä olen tuskallisesti takertunut muutamiin sen
surkeihin osiin, jotka ovat -- "tietoisia".
Minun maailmankatsomukseni on kesän hehkeyden puristuksessa kuin
hätääntynyt lapsi oudossa väkijoukossa. Olen nähnyt monta ansiokasta
kuvausta sellaisista ihmisluonteista, jotka eivät ole tätä maailmaa
varten, ja aina kauhistunut sellaista ajatustakin, että minulla olisi
jotain yhteistä semmoisten kanssa. Se hetki, jona saisin varmuuden,
että olen sellainen, se olisi lopullisen masennukseni hetki.
Tänä päivänä pyrkii sellainen aavistus taas silmieni eteen. Olen
yksinäisenä poutaisen avaruuden keskellä. Isäntä joka syö, väki joka
tekee heinää, haapa jonka lehdet lepattavat -- kaikki ne etenevät
minusta. Se jokin, josta kolmekymmentä vuotta olen imenyt henkistä
elinvoimaani, se on ehtynyt. Se mitä koin aikaisin tämä päivän aamuna,
ei todellisuutena tunnu kuuluvan elämääni. Minun kohdaltani on maailma
tyhjä. Auttakaa minua, sanokaa, onko vika minussa vai maailmassa.
Vaikka minulla olisi kaikki valta ja voima, niin en minä voisi maailmaa
parantaa, sillä tyhjää ei voi parantaa. Eikö koko ihmiskuntaa paina
se, että se on sidottu pieneen Maapalloon? Jotkut taistelevat ja
käyvät sotaa. Jos joku voittaa, niin mitä hän tekee voitollaan? En näe
mitään mahdollisuutta voiton nauttimiseen. Vai vieläkö jotkut jaksavat
jatkaa siihen suuntaan mihin voitto auttaa!? Minua ei kenenkään voitto
auttaisi.
Päivä riutuu illaksi.
* * * * *
Viiden kilometrin päässä täältä asuu muuan nuori ihmispariskunta,
jonka tunnen. Ennen minä tähän aikaan kesästä ja päivästä katselin
keltavästäräkkejä ruismaan vaiheilla. Nyt lähden vaeltamaan sen
pariskunnan luokse ikäänkuin jotain turvaa hakemaan. Heidän
puutarhassaan on kauniita kukkia ja heidän huoneensa ilmassa huokuu
musiikin henki. Matka heidän luokseen on niinkuin jokin säästöön
karttunut aarre, jonka nyt taas toistaiseksi tuhlaan.
Tulen heidän huoneeseensa, kättelen heitä, puhelen heidän kanssaan
ja nautin jotain. Kaikki nämä seikat ovat kuin pieniä olentoja,
jotka meistä riippumatta pitävät omaa menoaan. Meidän ulkomuotomme,
asentomme ja äänenpainomme kuuluvat kaikki siihen menoon, vieläpä se
tietoisuutemme, että olemme taiteilijoita, että tunnemme toistemme
saavutukset ja pidämme niitä arvossa. Se päiväinen isäntä ja hänen
väkensä ovat minulta kutistuneet vaivaisiksi kuvioiksi, joiden
väliset kireät "kysymykset" näyttävät hullunkurisilta, kun ajattelen
niitä tässä istuessani tuota rouvaa vastapäätä. Maalattujen talojen
markkatunnelma on haihtunut; jos tästä näen semmoisen talon, niin se on
vain viehättävä luonnonilmiö. Koko elämä taisteluineen ja sotineen on
tästä katsoen ensi kädessä viehättävää. Minä nautin siitä, että minulla
ja noilla ystävilläni on tämän ajan mukaiset vaatteet, että olemme
europalaisia, että joudummepa millaisiin tilanteihin tahansa, aina
löydämme niistä tämän viehätyksen, että meille ei ole olemassa muuta
kuin eleganttia.
Kun ensimmäiset pianon sävelet koskettavat ilmaa, värähtää minun
tajunnastani viimeisetkin arkipäiväisyyden rippeet. Minä ikäänkuin
joudun takaisin sinne aamuun, mutta se ei ole enää tämän päivän
aamu, vaan eräs elämäntila, minun ominainen elämäntilani. Kaunis
naisen ääni tulee ja pianon ääni siirtyy ikäänkuin syrjemmäksi. Ne
alkavat yhdessä liikkua, eikä koko ympäröivässä maailmassa -- kun se
siinä sivussa yhä jatkaa vaikutustaan minun tajuntaani -- siinä ei
ole aivan ainoata pienoiskohtaakaan, joka jäisi pois sen liikunnan
piiristä. En osaisi puhua noista lauluista alkeellisimpiakaan asioita.
Mutta jonain hyvin kaukaisena ja lapsellisena hetkenä olivat pilvet
taivaalla niin-ja-niin, oli se-ja-se hetki päivästä ja minun sieluni
osui tietoiseen yhteyteen noiden seikkojen kanssa. Se minun silloinen
sieluni tila laulaa nyt tuon laulun sävelten välistä. Minun olisi
vastenmielistä ja mahdotontakin ruveta puhelemaan tästä asiasta noiden
ystävieni kanssa.
Tulee _Ave Maria_. Sieluni sisäinen kirkkaus yhä tiivistyy. Jos
karkeasti yrittäisin siitä jotain sanoa, niin kertoisin kuinka kuolleet
esi-isäni kuuntelevat yhdessä minun kanssani. Olen näkevinäni heidät
kunkin paikoillaan, leuka nojaten kämmenpäähän ja vanhanaikaisilla
kasvoillaan ja suurissa kuvitelluissa silmissään heidän silloinen ja
sikäläinen hartautensa. Naisen ääni laulaa heille samoin kuin minulle,
kaikki me kuuntelemme samoin, ja meidän ympärillämme on jokin etäinen
yhteinen sunnuntai...
Kun taas kotiin palatessani olen taivasalla, on kuin olisin joutunut
jonnekin kylmään, vaikka on lämmin heinäkuun ilta. Mieltäni eivät
kiinnitä puut eikä pensaat, ei aidat eikä asumukset, ei taivaan viipyvä
vaaleus. Ne ovat minulle saman tekeviä kuin nuo hämärät ihmisolennot,
joita seisoo tuossa raitilla hattu silmillä ja lemahtaen kuivuneelle
hielle ja halvalle paperossille. Ne ovat naurettavan kaukana _Ave
Mariasta_, minun esi-isistäni ja ystävistäni, jotka jäivät sinne
asuntoonsa. Me ikäänkuin purjehdimme noitten muodostamassa meressä
emmekä tiedä, minne tuuli vie.
Elämä on tarkoituksetonta -- en ymmärrä kuinka kukaan on voinut toisin
väittää. Siinä on sen suurin viehätys, ettei sillä ole mitään rajoja,
enempää kuin millään muullakaan. Se on ikuisuuden ja äärettömyyden
rinnakkaisilmiö, muuan kaikkeuden ulottuvaisuus, dimensio. Voiko olla
yksinkertaisempaa seikkaa.
Kun tulen sisälle, kuulen kuinka vaimoni viereisessä huoneessa nukuttaa
lastaan ja laulaa "Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi" --
sävel kuuluu kai raitille asti, sillä hetken päästä kuulen minä tähän
avonaisen ikkunani ääreen, kuinka nuo samaiset hämärät raittiolennot
alkavat hekotellen rääkyä laulun mukaan. Minä suljen ikkunan ja
kuuntelen edelleen laulua, kunnes lapsi nukkuu. On jo myöhäinen ilta.
Ikuinen aamu ikuisella kierrollaan on taas pian kulkeva ylitseni.