Oikeastaan nuo vanhat juhlat meille aikuisille merkitsevät enemmän
muistoa kuin todellisuutta, enemmän kuviteltua ihannetta kuin jotain
olevaista. Kun itsekseni ajattelen noita nimisanoja: joulu, juhannus
-- niin ne kyllä herättävät oman tunnelmansa, mutta se on väriltään
kaihoisa ja sen säkeet johtavat menneeseen aikaan; joulun nimi vie
etäiseen lapsuuteen, juhannuksen taas melkein yhtä etäiseltä tuntuvaan
miehuuden alkuun. Siinä välillä ovat poikuudenaikainen pääsiäinen ja
nuorukaisiän hentomielinen helluntai. Nyt juuri huomaan, kuinka noiden
tunnelma- ja muistosäkeiden alkukohdat todella noin järjestelmällisesti
sattuvat noihin ikäkausiin. Pääsiäis- ja helluntaitunnelmat
ovat heikoimpia sen vuoksi, että poika- ja nuorukaisvuodet ovat
kuin vierailla vuoteilla nähtyä unta. Pääsiäismuistot liittyvät
kouluaikoihin. Kuinka leudon päivän jälkeen ehtoolla maa kahertui ja
kuu nousi ja mieleni ensi kertoja paloi kylän tanhuville, jonnekin
sinne, missä huone- ja puuryhmät erottuivat tummaa taivasta vastaan;
missä keinupaikoilla hakokasojen vaiheilla parhaillaan sykähteli se,
jota vanhemmat sanoivat nuoruuden hurjuudeksi, iltahämärän hillityt
ilot, joiden sisällys silloin oli onnellisen tuntematonta... Kuinka tuo
kaipuu sitten puhtaimman valkolakin päivinä vihdoin löysi kaivattunsa
lapsuudentutussa ikätoverissa helluntain pyhinä tuomien ja mansikoitten
kukkiessa. Viettelys on kyllä minulla suuri tänä myöhäisenä iltahetkenä
vieläkin kertomaan niistä päivistä ja niistä ajoista, joista alkoivat
elämäni helluntaivuodet, silloin ja sinänsä kyllä ihanat. Ne päättyivät
sittemmin eräitten toisten vuosien kyyneliin, joiden vieriessä myös
vieri pois koko tuo aika, joka nyt tuntuu oudolta unelta...
Mutta vanhan joulun kuva on taas tullut ikäänkuin selvemmäksi.
Joulu-aattoiltoina saapuvat vaikutelmat muistosäkeiden etäisistä
alkukohdista. Suloisen yksinäinen lapsuuteni, jota eivät minkäänlaiset
tulevaisuuden suunnitelmat ja pyrkimykset hämmentäneet, se eristyy
taas sisäisen silmäni nähtäväksi, ja minusta tuntuu siinä tilassa
ollen erikoisen turvalliselta tietää, että isä ja äiti vieläkin
elävät. Joulun muisto on minulla pysyväisesti liittynyt siihen pieneen
lämpöiseen ilmapiiriin, jota isä ja äiti vallitsevat.
Koillisessa Satakunnassa tuttujen matkojen päässä valtateiltä on erään
metsäjoen töyräällä nyttemmin ränstymässä oleva pieni pirtti, minun
syntymäkotoni. Siellä tultiin hyvin toimeen. Isä ja äiti tekivät
molemmat työtä täysissä tosissaan, ja leipää, silakkaa, perunaa ja
piimää oli minun muistinaikanani jo aina puuttumatta. Lepopäivä
pyhitettiin ehdottomasti ja oli minunkin, ainoan lapsen, otettava se
askareissani huomioon. Siellä ei ollut mitään "ajan henkeä". Elämän
virta juoksi pienenä purona, saattoi lapsikin helposti ja selvästi
nähdä siinä kaiken: rannan mättäät ja pohjan kiiltohiukkaset; mitä
ulompana löytyi, se ei kuulunut meille. Juhlahetket saapuivat sinne
aikoinaan, ne olivat meidän omia erikoisia juhlia, joita mummut ja
taatat monissa polvissa olivat meitä varten viljelleet. Ja vaikka
juhlilla oli yleiset kaikkien käyttämät nimet, niin olivat meidän
juhlahetket kuitenkin yksinomaan meidän, ne saapuivat ikäänkuin ilmasta
suoraan meidän pirttiin ja pihaan, muualle poikkeamatta. Ne saapuivat
samaan tapaan meikäläisinä kuin saapuivat suru ja ilo, tuska ja toivo,
kaikki meidän pienoissielujemme tutut ja taitavat hoitelijat.
Kun jouluaaton matala päivä alkoi hiukan hämärtyä, olivat kaikki
aamun kiireet jo ohi ja juhlarauha odotteli jossain asumuksen
lähettyvillä. Sitä läheisyyttä tunteaksemme me kaikki kolme, isä,
äiti ja minä, istuimme lämpöisen pirtin hämyssä. Valmiit ruoat olivat
jossain pesän vaiheilla. Isä sanoi erikoisen sovinnollisella äänellä:
"Eikös sauna jo rupea pääsemään?" johon äiti vastasi: "Kyllä mar"
ja alkoi riisuutua. Äiti ja minä menimme ensin saunaan. Kiukaasta
kohosi suloinen joululöyly, ulkona oven takaa kuului jonkun myöhäisen
lihanhakijan ohikäyvät askeleet. Saattoi ihan selvästi havaita, kuinka
joulu laskeutui ja levisi meidän asumukseen. Minulla oli sellainen
tunne, ettemme me itse olisi voineet joulua tehdä, jollei se näin olisi
saapunut ja itse asettunut paikoilleen sillaikaa kun minä olin äidin
kanssa vihtomassa.
Ulkona vihertävällä taivaalla näkyi jo tähtiä, kun me palasimme ja
isä pihassa tuli meitä vastaan. Minä kiiruhdin edellä tyhjään pimeään
pirttiin ja ehdin kokea lyhyen hetken kahdenkesken alkaneen joulun
kanssa, ennenkuin äiti saapui. Siinä pitivät ikkunaruudut, pirtin ilma
ja vasta tuodut oljet omaa jouluaan, syvän hiljaisuuden soittaessa
jouluvirttä. Koko joulukäsitteen syvin olemus ympäröi hetken ajan
salotöllin pientä poikaa. Ikäänkuin sitä arkaillen tuli äiti ja otti
verkalleen tulen täytettyyn ja kiilloitettuun joululamppuun.
Luulen, että me koko jouluiltana tuskin sanallakaan häiritsimme läsnä
olevaa juhlahenkeä, joka ikäänkuin vaimensi äidin välttämättömiä
askareitakin, kun hän nosteli ruokia pesän edestä pöydälle. Syötiin
räätikkälaatikkoa ja sianlihaa -- ainoan kerran vuodessa. Ruokia ei
korjattu pöydältä pois eikä lamppua sammutettu, pienessä pirtissä
vartioi tuli joulun tunnelmaa koko juhlayön... Pienen pirtin asukkaat
eivät jouluyönään muistele Vapahtajan syntymää, ja jos evankeliumia
luetaan ääneen, niin se on kuin hiljaista musiikkia, jonka kauneutta
ei määrää sanojen sisällys, vaan lukemisen sanomaton hartaus, johon
kuulijat yhdessä ympäristönsä kanssa hiljallensa vaipuvat. Heidän
joulutunnelmansa on sopusoinnussa evankeliumin hengen kanssa,
mutta he eivät ajattele, että Petlehemin kaupunki tai Jerusalemin
kaupunki on olemassa missään muualla kuin heidän joulumielessään, ja
Vapahtajan syntyminen on heille tapahtuvinaan heidän oman jouluyönsä
hiljaisuudessa... Pieni poika on ehtoollisen jälkeen nukahtanut
pahnoille. Isä on oikaissut sängylle, mutta hänen ei sentään tulekaan
uni. Hänen mieleensä tulevat ne ajat, jolloin hän tähän pensaikkoon
teki tämän pirtin. Hän nousee, näkee vaimonsa ja ainoan eloon jääneen
poikansa nukkuvan noin samaan tapaan puolipukeissaan, kuin viime
joulunakin. Hän juo pöydältä kaljaa, hakee virsikirjan ja alkaa omalla
nuotillaan hyräillä jouluvirttä. On hiljaisista hiljaisin juhlayö.
Nukkujat kuulevat unensa keskellä isän veisuun, niinkuin Jumalan
hillityn puhuttelun. Sitten veisuukin vaikenee ja vain Jumalan puhe
kuuluu... Ympäröivät metsät ja kinokset ovat pirtin asukkailta sillä
hetkellä unohtuneet, on vain seinien rajoittama lampun valaisema lämmin
ala, joka ikäänkuin liikkuu, verkalleen jouluaamua kohden.
Minun syvin käsitykseni sekä arki- että juhla-asioista on peräisin
noilta ajoilta ja kaikessa hiljaisuudessa varsin vanhanaikainen, vaikka
kilpailenkin lähimmäisteni kanssa vanhojen "arvojen" mullistamisessa
ja uusien luomisessa. Sanojen ja kirjoitusten löyhässä maailmassa
vallitsee "ajan henki", jonka päämääränä on aina ja joka paikassa
loukata minun syvintäni, sitä minun olemukseni ikuisinta kohtaa, joka
silloin tällöin sumein silmin pyrkii esiin sieltä syvyydestään. Jokin
pinnallisempi vietti ajaa minuakin tuota ajan henkeä vahventamaan.
-- Ettei vain naapuri pääsisi sanomaan, etten minä ymmärrä ajan
henkeä! -- Ja jos käy niin, että naapuri yllättää minut yksinäni
hyräilemästä vanhaa jouluvirttä, niin minä häpeen, sillä "ajan henki"
ei suosi sellaista. Ei mikään ajan henki milloinkaan voi suosia mitään
ikuisuuden ilmiötä, sillä aika ja ikuisuus ovat toistensa vastakohdat.
Mutta miltä näyttäneekin päältä katsoen, niin pitää ikuisuus
kuitenkin puolensa. Kolmen vuosikymmenen kuluttua, helluntaivuosien
ja niitä seuranneiden vuosien jälkeen olen minä taas lähempänä
niitä näkemystapoja, joita oli salotöllin hennolla poikasella. On
juhannusaatto eräässä töllimäessä, jossa isä ja äiti nyt asuvat,
erinäisiä vaiheita hekin koettuaan. Kello seitsemän aikaan on aurinko
koivumetsän takana, jonka latvusten yli sen valo osuu kauaksi niitulle
suolaheinäin punaisiin latvoihin. Tiellä palaa muonamies talosta
pieneen mäkipirttiinsä, josta on hävinnyt ahtauden tunne, kun ovi on
auki, niin että hän jo pihalta näkee peräakkunan kautta läpi koko
pirtin. Iltavalo puuntaa hänenkin kasvoillaan, kun hän lähestyy oveaan.
Minä näen hänet ja hän näkee minut, kun menen meidän veräjästä haan
puolelle ja edelleen maantielle. Kahvia juodessaan hän puhelee siitä
vaimonsa kanssa; he tietävät mihin minä tähän aikaan lähden hyvä takki
yllä ja kengät jalassa.
Minä menen morsiameni luokse.
Kun pääsen hakamaiden varjosta kylän aukealle, on suoraan edessäni
taivaanrannalla helottava aurinko. Metsät ja mäet erottavat minut
matkani päämäärästä, mutta aurinko on juuri sillä kohdalla ja se
jollakin tavoin saattaa minut jo täältä asti näkemään kaikki.
Kulkiessani halki taloisten kylien vetää aurinko yhä huomiotani
sinne omaan suuntaansa, hamaan siihen asti kunnes kartanon kohdalta
käännyn hoitamattomalle kärrytielle ja ensi kerran vilahtaa tutun
harmaan töllin katto. Siinä käänteessä jää aurinko minusta sivulle,
näen vain sen punaisen valon navetan katossa ja saunan päädyssä. Näen
että lehtimaja jo on tehty ja että liinaharjainen pikkutyttö minut
keksittyään juoksee mäeltä pirttiin.
Minä ajattelen: tämmöisen ruohottuneen pienoismaiseman keskellä minä
siis vaellan tänä juhannusaattoehtoonani. Kaikki koulunkäyntini ja
opinsaantini ovat ikäänkuin laskeutuneet tämän maiseman ruohostoihin,
pieliin ja pihamaille, ovat täältä ikäänkuin löytäneet sen viihdyttävän
sovellutuksen, jota ovat vuosikausia kaivanneet. Minulla on se tunne,
että kaikkien noitten lehtevien kukkaruohojen kasvu on minulle tutumpi
kuin kenellekään, samoin ihmiskohtaloiden monimuotoinen meno ja
suuripiirteinen kaikki-yhteys. Ne tulevat täällä vastaani selvempinä
kuin millään opintiellä. Huomaan, että kaiken, mitä minulle on yritetty
opettaa, olen aina tietänyt, ja ettei tämä syvempi tietäminen ole
missään tekemisissä ajanlaskun kanssa. Leinikön ja kurjenpolven kukat
olivat yhtäläisiä minun lapsuudessani, kun minä juhannusaattoehtoona
asetin niitä pullon suuhun, samaan tapaan kuin nyt tuossa maatuneen
pirtin perä-akkunalla, jonka ohi kuljen. Olen noissa kirjavissa
kukissa tuossa akkunalla näkevinäni sitä samaa juhannusaattoehtoon
punahohdetta, joka kolmekymmentä vuotta sitten syntymäkotoni vaiheilla
ympäröi sikäläisiä leiniköitä. Ja oman olemukseni pohjalta katselee
hetken ajan kirkkain silmin sama silloinen muuttumaton ihmisolento.
Ja siihen samaan sopeutuu kaikki mitä tämä ilta sisältää. Se naisen
nimi, joka täyttää mieleni tätä piennarta edetessäni, on kuin sattuva
nimitys jollekin tunnelmalle sieltä salotöllin ajoilta, jossa
hohteestaan huolimatta tuntuu elämän kulun tinkimätön totisuus:
kun eräänä ehtoona joku kylän palvelustyttö tuli meille ja puhui
äidin kanssa kahdenkesken. Seuraava päivä oli juhannus, ja silloin
iltapäivällä tuli meille joku iloinen mies ja myöhemmin se sama
tyttö... Tämä illan kostea lemu ja ruohojen alkavat uniasennot ihan
pakottavat tuntemaan sen tapauksen tajunnassani. Minä en silloin
ollut tietoinen heidän asioistaan. Nyt kyllä tiedän, mutta kuinka
laihaa onkaan tietäminen. Pohjimmainen vaikutelmani on nyt juuri yhtä
aavistuksellinen kuin silloin.
On juhannusaattoehtoo. Minä istun yksinäni pienen töllin
porstuanperäkamarissa, sillaikaa kun pakarin liedessä kypsyy munaruoka.
Minä saan olla melkein vallan yksinäni. Vanhukset eivät millään tavoin
puutu meidän asioihimme, mutta seinien läpikin minä tunnen heidän
siunaavan suosiollisuutensa. Akkunasta näkyvät kedon kukkaset ja puun
oksat nyökkäävät minulle.
Kun minä sitten syön munaruokaa, on jo juhannusyö, vanhukset pirtin
puolella ovat nukkuneet. Mekään emme puhu mitään juhlayön valoisassa
hämyssä. Meidän on helpompi olla hiljaa, sillä meidän onnemme tunnelma
on väriltään hiukan kaihoisaa, niinkuin maan kasvot tällä hetkellä ja
niinkuin kaikki sellainen onni, jota ei tarvitse säikkyä; joka ei ole
pyrkimyksillä saavutettua, vaan on tullut arvaamattomien ansioiden
jälkeen.
Keskiyön aikaan menen, porstuan kolkkuvia permannoita kartellen,
vähäksi aikaa pihamaalle. Aurinko on poissa. Kukkaset ja puut eivät
enää nyökkää minulle, ne tuntevat, että minä tällä hetkellä kuulun
heidän maailmaansa, siihen, missä totinen lapsuus on elämän korkein
aste. Taakseni porstuan ovelle on ilmestynyt toinen. Juhannusyön
punertavan tyvenen maiseman edessä on meidän herkin ja ratkaisevin
koettelemuksemme hetki.