Minä kierrän maailmaa, en mistään seikkailuhalusta, vaan siksi,
että olen joutunut kiertämään. Kuljen paraiten mitättömillä
sivukulmakunnilla, missä elämällä on arkinen matala sävy. Siellä minun
ei tarvitse hurjastella estääkseni entisyydenkaihoa heräämästä, aikani
kuluu jähmeästi vuodenajasta toiseen, olen toisten joukossa tavallinen
mitätön yksilö. Pitkiin aikoihin en huomaa, että elämäni olisi synkkää
tai valoisaa, tunnen vain eräänlaista tyydytystä siitä, että se on
jotenkin tyhjää. On kuin hiljallensa, voimieni mukaan lyhentäisin
jotain velkaa.
Mutta joskus tulee taka-askel, en voi sille mitään. Joudun kulkemaan
pitkän taipaleen yksinäni selvän puhtaan luonnon parissa. Siinä se
vähitellen alkaa, ja ennen pitkää on edessäni järvi, maiseman ilmeikäs
katse. Kaihomielenkohtaus saapuu nyt kuin jokin vanha synti, varmana
ja voittavana, ja minä antaudun sille ehdoin-tahdoin, nautin siitä
että jälleen herpaannun kenenkään näkemättä. Järvi ei ota siihen osaa,
sen ilme minua kohtaan on jotenkin viileä. Syy ei ole sen, ehkei
minunkaan, kenpä ne voisi kaikki syyt selvitellä. Kumminkin meillä
on paljon yhteistä entisyydestä ja siksi ei meidän kahdenkeskinen
tapaamisemme koskaan ole aivan merkityksetön. Ja siksi minä nyt, kun
kaihomielenkohtaus on ohi ja minä jälleen jonkin aikaa voin katsella
asioita, entisiäkin, jotenkin kaukaa ja korkealta; siksi minä nyt
haluan kertoa mitä tiedän järvestä.
Järvi on maiseman silmä, sen katse.
Järvettömällä maisemalla on kyllä oma tunnelmansa, aivan kuin nukkuvan
ihmisen kasvoistakin voi lukea yhtä ja toista, tarkata hänen sieluaan
hänen itsensä aavistamatta. Mutta kun hän avaa silmänsä, voimme joskus
aivan yhdyttää sielumme hänen sieluunsa. Rakkaasta ihmisestä muistan
silmät, rakkaasta maisemasta, jolle olen paljon kahdenkeskistä uskonut,
muistan järven pilkotuksen. Kauhean tuskan, joka ei siedä _ketään_
näkijää, sen olen vuodattanut itkuna metsään, jonka majesteetillinen
liikkumattomuus on kuin Jumalan katse. Mutta kaikille sieluni
mieluisille soinnuille, liikkuivatpa surun tai ilon asteikossa, niille
on paras kaikupohja järven etenevä laine. Järvi on herkkä ystävä.
Siltä puuttuu metsän ylevä yksinäisyys, mutta se on aina samanikäinen
katselijansa kanssa ja senvuoksi sopiva uskotuksi. Joskus se tulkitsee
mielentilani tyvenellä katseella, useimmiten se ilmaisee sen hyräillen
kevyenä virinä, joskus se laulaa täysin äänin aallokkona. Kun nyt
sanon itsekseni: _järvi_, tulee se mieleeni sielullisena olentona,
johon tutustuin jo kahdeksanvuotiaana ja joka siitä ruveten kokonaisen
elämänvaiheen ajan oli minun silmäni ja sieluni uskollinen ystävä,
monien ihmeellisten elämysteni hyväksyvä toveri, ja sitten kerran
vieraantuneesti katsoi muualle...
* * * * *
Minun syntymäkotiini ei järveä vielä näkynyt. Sitä kiersi sensijaan
syvä ja suuripiirteinen uoma, jonka pohjalla juoksi parin sylen
levyinen joki. Uoman vastarinne kohosi sorjana männikkönä, mutta joki
itse ilmestyi kotitöllini alueelle kuin salaa aidan alitse matalasta
kuusikosta ja painui jälleen pieneksi koskeksi kiihtyen tuomien ja
kiiltoleppien aarnioon. Sillalta näki sinne alas katsoen myllyn
katon ja ruuhen suun, niiden takaa aavisti pieniä puikkelehtivia
niittytäpliä. Mutta yhdestä raosta sinersi etäinen maailma, palanen
kaukometsän rantaa.
Tämä kaukorannan palanen veti mieltäni kummallisella tavalla sinnepäin.
Joen pyörteetkin riensivät alati sitä kohden päivästä päivään,
kesästä kesään ja tuntuivat ulisevan siitä keskenään niinkuin jostain
päämäärästä, jonne yhä uusilla pyörteillä oli luontainen kiire. Minä,
yksinäinen poika, istuin rannalla ja hyräilin kaivaten jonnekin,
tietämättä minne. Kaukoranta veti sekä jokea että minua; joki pääsi,
minä jäin. Tunnelmaani liittyi kuva nuorista miehistä, joita joskus
lujasti hoilaten kulki meidän ohi kylille päin pyhäiltaisin. Niillä oli
leveät hatut ja kiiltävät kellonperät ja meillä vihattiin niitä. Mutta
ne painuivat karskina metsän taa, sinne mistä kaukoranta katseli, minne
jokikin alati juoksi. Mielikuvitukseni loi sinne jotakin huimaavan
hurjaa, vallan toista kuin täällä kotona, jossa tunsin vain kaksi
elämänmuotoa: vanhat, jotka huokaillen kulkivat pieniä polkujaan, ja
lapset, joita he toruivat. Olin kuullut outoja sanoja: tanssi ...
järvi ... ymmärtämättä mitä ne olivat. Mutta sen ymmärsin, että ne
kuuluivat yhteen noiden laulavien miesten kanssa ja että ne olivat
siellä kaukorannan tienoilla. Hyräilin itsekseni: "järvellä-järvellä
tanssit-tanssit" ja mieltäni ravisteli hurjuuden väristys.
Elämänikäni muistan, kuinka ensi kerran näin sekä järven että tanssit.
Eräänä kevätkesän sunnuntai-iltapäivänä hyppelin yksinäni haassa
valkovuokkojen seassa. Koivujen välistä näin kuinka tietä pitkin meni
kaksi miestä suuret lipot olalla. Minä seisahdin heitä katselemaan.
Silloin toinen heistä omituisen sorealla äänellä huusi minulle: "Tule
nyt sinäkin Eemeli kuorreita lippoamaan." He menivät menoaan, mutta
minä jäin itsekseni taistelemaan. Nyt pääsisin, nyt näkisin! Mutta
kotoa päin tuulahti uhkaava ilmanhenki: isä ja äiti ovat siellä, kohta
tulee jo ehtoo...
Näin aatellen olin kävellyt miesten perässä pitkät matkat, ja mieltäni
vavisutti jokin lähenevä. Koto jäi, olin jo tehnyt pahaa, miksen siis
menisi loppuun asti. Haka harveni, näkyi outo tölli ja kauempana
toinen, punainen. Kodon kuva kutistui mielessäni vanhaksi ja heikoksi.
Siellä ei tiedetä mitä näen. Tuossa se on!
Nähdessäni raikkaan sinisen järven koin sellaisen hurmantunteen, että
sen vertaista sain kokea vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun ensi
kerran puhuttelin erästä tyttöä. Tuskin tulin ajatelleeksi, että kaikki
tuo sininen oli vettä, pikemmin ajattelin taivaan pintaa, jota minä nyt
olin päässyt näin lähelle. Silmäni suurenivat ja moittiva omatuntoni
vaikeni. Olisin voinut kylläisenä, tyydytettynä kääntyä tästä takaisin,
sillä tuo oli nyt järvi, olin nähnyt sen salaa yksinäni. Ja jokin ääni
sanoikin, että onnellisinta olisi, jos tästä palaisin. Mutta siihen
samaan ehti outo hekkuma: päästä aivan lähelle, kosketella... Minä
tunsin taas tekeväni pahaa, mutta lähdin kuitenkin lähemmäksi.
Koko tämän elämykseni hienoin kohta oli tuo järven ensimmäinen
pilkahdus. Koko ilta oli kyllä minulle tavaton tapaus, olin ensi
kertaa luvattomasti näin kaukana kotoa. Tulin rantaan asti, sain
sieraimiini huumaavan kaislanhajun, näin kevyet nuorteat laineet vallan
läheltä, kuulin niitten liplatuksen, joka ikäänkuin puheli minulle,
että tämmöistä se on maailma. Ja tämmöistä on leveälti, laajalti
pitkin rantoja, ja vielä noitten niemien takana, ja jossain noitten
vastarannan metsien takana. Ilta herkkeni yötä kohden, kaikki suli
yhteen, rantojen tuomet, kalliolla tanssivat miehet ja tytöt, ja siinä
alati lähellä ja kaukana suuri samanmielinen eloisa jättiläiskatse,
järvi. Minä kävelin lautalle, asetuin pitkälleni ja katselin
vedenpintaa parin tuuman päästä. Olin järven kanssa kahdenkesken, siinä
se kuiskasi minulle, että kohta kasvan suureksi eikä kotoa enää voida
kieltää minua lähtemästä pyhäiltana kylille. Silloin tulen tänne, ehkä
tuonne toiselle rannalle, sieltä näkyy nyt hämyssä laakea asumus. Tämä
on yhtä ja samaa vettä sinne asti, tässä katson sitä ihan läheltä,
mutta tuolla on kaukainen etäisyys.
Äiti tuli suuttumuksesta vapisten ja nouti minut nopeasti pois
joukosta. Sinne jäi järvi kosteaan kesäyön hämyyn. Katsoin sitä
taakseni, ja se näytti olevan pahoillaan, kun minä kiukkuisen ja
uhkailevan äidin perässä kiiruhdin metsän halki kotia kohden, jossa
ilmapiiri hämärtyi ja pieneni.
Järvi ja äiti olivat kaksi vastakkaista maailmanvoimaa.
Kymmenen vuotta myöhemmin hiipi tämä tapaus hiljallensa mieleeni, kun
katseeni osui saman lahden perukkaan, mutta toiselta puolen vesistöä,
eräästä porstuanperäkamarista läpi vihertävän ruudun. Istuimme erään
tytön kanssa ja katselimme kuunpaistetta, joka veden päälle muodosti
lahden perukasta suoraan meitä kohden tulevan hohtavan tien. Elimme
molemmat silloin ensi kertaa tällaista, ja siitä johtui, että meidän
kummankin mieli liikkui ihanasti samassa vireessä, tehden itsekseen
samoja huomioita: kuinka me nyt olimme aivan eri ihmisiä kuin ne,
jotka viime pyhänä ujostelivat toisiansa. Mutta mitään emme nytkään
puhuneet, emme silmillämmekään, sillä me katselimme molemmat järvelle,
tuota hohtavaa hopearataa. Sitä pitkin oli alati tulossa suoraan meidän
silmiämme kohden lukematon joukko pienenpieniä tervehtiviä olentoja,
niinkuin joitakin pienoishaltioita, joilla meidän kahden tähden oli
jokin salainen kiireellinen tehtävä, joka oli suoritettava nyt, juuri
tänä hetkenä. Tätä suurta asiaa varten tuntui itse aika pysähtyneen, me
kaksi olimme koko ympäröivän olevaisen keskus. Ja meistä oli karissut
pois kaikki ajan tartuttama jokapäiväisyys, oli meidän perusihmisemme
lyhyt vuoro kurkistaa sisälle jonnekin -- --
Tuttu järvi oli mukana tässä. Se näytti itse viettävän onnellisinta
hetkeään ja siksi se ei kadehtinut meitä. Lempeä ajattomuus kuvastui
sen välkkeestä, johon hämärtynyt vesilakeus oli keskittänyt valvovan
sielunsa.
Vielä on kuvaamatta se kerta, jolloin järvi, sama tuttu järvi
vieraantui minusta. Haluan tehdä sen niin lyhyesti kuin voin.
Olin elänyt voimakkaimmat vuoteni, pari kolme sellaista kesää, joina
minä keskipäivälläkin tunsin olevani kaiken keskus. En tuntenut hyvää
enkä pahaa, en rumaa enkä kaunista, tunsin vain voimallisen, sykkivän
elämäni. Silloin tapahtui paljon sellaista, jossa ei järvi ollut
mukana, oli vain pienen huoneen kiihtynyt ilmapiiri. Enkä minä silloin
pois soutaessani katsellut, oliko järvi nukuksissa vai valveilla, ja
mitä mieltä se oli. Kuumina poutapäivinä minä korkeintaan katselin sitä
mahtavana ilmiönä, joka kuvasteli omaa voimaani.
Mutta sitten minä eräänä elokuun yönä, kun kuu oli pilvessä, naputin
tuttuun ikkunaan. Kuuntelin. Kuulin ensin pöytäkellon käynnin ja
sitten laineitten tasaisen kohun, joka oudosti tuntui menevän jonnekin
ohitseni. Taas naputin ja turhaan. Näin oli käynyt jo kahdesti ennen,
mutta nyt vasta minä masennuin. Sillä kolmannen kerran naputtaessani
näin, kuinka joku siellä sisällä nousi istualleen, katseli minua ja
painautui takaisin.
Menin rantaan ja istuin veneeni luo. Olin aivan tyhjä. Laineet kulkivat
kohisten ohitseni, minua huomaamatta. Ne eivät huomanneet minua
sittenkään kun jo soutelin niiden päällä.
* * * * *
Kuljeskelen taas maailmassa vallan mitättömänä ja näen usein järven.
Mutta meidän välimme eivät ole ehjät. Joskus tulee mieleeni muuan asia,
joka vielä voisi meitä yhteisesti kiinnittää. Sanon sille silloin:
"Sinun syvyyksiisi on painunut niin monta ihmishenkeä...?"
Mutta laineet kulkevat viileinä ohitseni, ne eivät kiellä eivätkä
käske. Niille on vilpittömästi yhdentekevää, mitä teen tai jätän
tekemättä. Tuttu järven lakeus on jälleen siinä edessäni, mutta nyt
näen siinä vain vettä, jota maa rajoittaa. Ihan ilmeetön ei se ole
nytkään. Jossain ulapan keskivaiheilla luulen nytkin erottavani
katseen. Mutta siinä katseessa ei asu enää suru eikä suuttumuskaan,
vaan suuri masentava välinpitämättömyys. Laineet liukuvat senkin ohi
ja yli, mutta aineeton katse pysyy siellä alati muuttumatta, niinkuin
kiveen hakattu tarina.
Minä olen sen katseen orja. Välillä juoksen metsään ja kätken pääni
sammaleen, mutta pian taas aavistan järven läheisyyden ja palaan sen
rannalle. Olen taas kahdeksanvuotias, jota vihastunut äiti, luonto, vie
kotiin rankaisten luvattomista retkistä. Riittäneekö ikäni katumukseen?