Äskettäin sattui täällä minun nykyisessä kodissani seuraava,
semmoisenaan vallan mitätön tapaus.
Äiti oli mennyt koti-ihmiseksi erääseen lähiseudun taloon, josta emäntä
oli lähtenyt Helsinkiin leikkauksille. Äiti on jo vanha ja heikko
eikä senvuoksi olisi mielellään lähtenyt kotoisilta askareiltaan
isoväkisen talon silmälläpitäjäksi, mutta kun meidän väki oli tuon
talon isäntäväestä silloin tällöin riippuvainen, ei hänen auttanut
muu kuin suostua emännän tahtoon. Isä ja minä jäimme kotiin hiukan
heikoille oloille. Oli aivan asiaankuuluvaa, että isä tällöin
joutui kivun valtaan ja minun oleskeluni kotosalla tuli jotenkin
kiusalliseksi. Minä käyskentelin ympäri tienoita ja poikkesin joskus
katsomaan äitiä, kuinka hän avuttoman näköisenä istui laajassa kyökissä
ja talon viurunaamaiset lapset hänen ympärillään nauraa röhöttivät
omille typeryyksilleen hienoksestaan tarkoittaen kiusata äitiä. Mutta
iltapäivisin minun oli tultava kotiin, kun isä oli taas kipeä...
Muuan vaimo oli äidin poissa ollessa käynyt aamuin illoin lypsämässä
meidän kutun. Mutta nyt se vaimo oli lähtenyt kaupunkiin, ja toiset
vaimot eivät olleet meidän kanssa sovussa, niin että olisivat voineet
tulla lypsämään. Äidin suu jäi tuskastuneesti raolleen, kun hän kuuli
minulta miten asiat olivat. Minä, joka en voi sietää, että ihmiset,
etenkään isäni ja äitini, tuskastuvat jostain arkiasiasta, ilmoitin
tällöin äidille, ettei kai mikään estänyt minua suorittamasta tuota
tärkeätä suurtyötä. Minulle tuotti aina erikoista tyydytystä, kun
saatoin noin laiskan levollisesti osoittaa vanhemmilleni heidän
tuskiensa äärettömän mitättömyyden...
Illalla minä hyräillen menin lypsämään, mutta kuttu ei pysynyt minun
käsiteltävänäni. -- No, oikeastaan oli maailman pienin asia, tuliko
muuan kuttu lypsetyksi vaiko ei.
Mutta vähän päästä näin kamarin akkunasta, kuinka isä meni tarhaan
päin lypsinastia kädessä. Hän meni perin hiljaa, tuijottaen eteensä
maahan, kasvoilla älytön liikkumattomuus, silloin tällöin töksähdellen
olemattomiin esteisiin. Hän laitteli itsensä sisälle matalaan koppiin,
viipyi siellä jonkun aikaa ja palasi, lypsettyään kutun. -- No, sehän
oli hyvä se. Siinä nyt ei ollut aihetta ei suruun eikä iloon.
* * * * *
Tämä mitätön tapaus toi jonkin ajatusyhtymän kautta mieleeni toisen
tapauksen, erään kokonaisen kevätpäivän etäisestä lapsuudestani. Isä ja
äiti asuivat silloin vielä sitä omaa rakentamaansa metsätölliä, jossa
minäkin synnyin. Pienten peltojen kasvuvoima oli vasta nousemassa,
ja sen vaaliminen oli isän ja äidin ainoa mutta ankara ja voimakas
elämänaate. Ja minun on myöntäminen nyt, kun katselen sitä oloa aivan
ulkopuolelta, että siinä oli jotakin elämän alkuperäistä sisällystä,
ihanan itsetiedotonta onnea ja siis kauneuttakin. Isä tuli illalla
talosta, oli väsynyt ja harvasanainen. Mutta vähän päästä hän jo otti
rouhekopan ja lapion selkäänsä ja painui hämärtyvänä suviehtoona
kovasavista kujaa myöten alas siltaveräjälle metsänlaitaan, jossa
kyläkunnan yhteinen karja iltapäivisin seisoskeli. Siellä hän hääri
myöhäiseen, ajoi koppaansa kaiken karttuneen lannan ja kantoi ja
levitti meidän pelloille. Minä nukuin aina ennenkuin hän tuli pirttiin.
Niihin aikoihin meille oli saatu ensimmäinen oma lehmäkin, joka
sitten vuosikausia oli perheen kunnioitetuin jäsen, jolla oli omat
tapansa ja oikkunsa, niinkuin jollain vanhalla tädillä. Mentiinpä
tänä kevättalvena vielä pitemmälle: tuotiin hevonen, pikkuinen
seitsemänkymmenen markan hintainen. Naapurissa joen takana asui
ikivanha äijänrahjus ja hänen latteahampainen akkansa. He tulivat
huonosti toimeen ja kadehtivat hiukan meitä. Mutta meidän elämä oli
hiljaista ja sitkeätä nousua -- vielä siihen aikaan. Myöhemmin se alkoi
nousta nopeammin ja epävakaisemmin, kunnes kukistui -- nykyisekseen.
Menestys kiihottaa yritteliäisyyttä.
Meillä oli päästy hyvin talven yli, mikään ei ollut loppunut, ei
ihmisiltä eikä elikoilta. Eräänä pyhänä vähää ennen vapunpäivää
puhelivat isä ja äiti keskenään pirtissä hyvin pitkän tuokion.
Minusta se oli outoa ja ikäänkuin hiukan vastenmielistä; tuommoinen
liiallinen sopusointu isän ja äidin kesken etoi luontoani, niinkuin
jotkin kiusapuheet morsiamesta. Sama hempeä tunnelma vallitsi vielä
maata mennessäkin ja viivytti minulta unentuloa. Mitä ihmettä nyt oli
hankkeissa?
Aamulla sen näin. Äiti latoi valkoiseen pussiin eväitä, saappaita
ja vaatteita, ja suurusta syötyään isä lähti. Hän meni taakkoineen
pitkin tietä riihelle päin ja eteni sieltä hakaa myöten puhtaan pussin
vilkkuessa puiden välistä. Kun hän katosi näkyvistä, lehahti meidän
pihamaalle ja pirttiin se kevyt viihtymyksen sävy, joka aina vallitsi
isän poissa ollessa. Päivemmällä tuli mummokin kaukaisesta kylästään
meille käymään, ja silloin minä sain tietooni, että isä oli mennyt
tukinuittoon viikkokausiksi, rahaa ansaitsemaan... Äidillä oli koko
päivän onnellinen hykertelevä ilme, eikä hän pitänyt minusta väliä mitä
tein tai missä liikuin. Minä seurustelin alkaneen kevään kanssa aamusta
iltaan. Mieleni raukeni lämpenevien seinustoitten lemuun, tulvaveden
kohina kiihotti laulamaan, ja taivaan sinessä vaakkuvien varisten
salaviisaat retkeilyt viettelivät metsänrannalle pesiä urkkimaan. Suvi
oli tulossa ja isä oli mennyt kauas pois, pitkäksi aikaa.
Seurasi ihania viikkoja. Ruoho kasvoi ja piha tuli siistimmäksi,
kun sitä laastiin iltaisin. Kerran kun sauna lämpisi, huomasin,
että sen katolla keikkui västäräkki, ja ikäänkuin _tunsin_ sen
puhtaitten höyhenien sileyden. Koko ilmiö vaikutti siltä, kuin
olisin saanut huulilleni jonkin pienen kesäisen herkun. Kokosin
rankaläjästä puunpartoja, rakensin niistä pesän pinonrakoon ja olin
sopivinani västäräkin kanssa, että siihen hän munii, otin västäräkin
leikkikumppanikseni. Saunanpesässä leperteli tuli ja ilmaan levisi
paahdetun kahvin haju. Äiti oli paahtaessaan avannut pakarin oven,
kun ulkona oli niin leuto ilma. Mummo oli jo lähtenyt meiltä, eikä
isä vielä varmaan tulisi pitkiin aikoihin. Olimme äidin kanssa kahden
täällä kotipaikoissa. Iltaisin lukitsimme ovet ja vetäydyimme pirtin
turvalliseen hämärään. Tuntui kuin akkunoitten taakse olisi pysähtynyt
jotakin, joka ei päässyt sieltä sisälle meidän luo.
Tämä onnellisuudentunne laajentui ja vahveni suuresti sinä päivänä,
jona kyläkunta toi karjansa yhteiseen perämaahan. Karjaa oli
ensimmäisenä päivänä hiukan vartioitava, ja sen mukana tuli aina
kylästä karjatyttöjä, laukuissaan maitoa, voita, kahvia. Tuli myös
poikia aitoja ja veräjiä korjaamaan. Meillä iloittiin, paistettiin
pannukakkuja, keitettiin kahvia ja kuorittiin vispilänvarpuja. Ilmassa
tuntui oudoksestaan parhaassa iässä olevien ihmisten ja heidän
kesävaatteittensa lemua. Äiti ja minä unohdimme toisemme ja haimme
kumpikin tahollamme viehätystä vieraista. Mutta tähän huolettomaan
iloon liittyi minun mielestäni jokin hienonhieno luvattomuuden tunne.
Se johtui siitä, että isä yhä oli poissa, vaikka tämä seikka toisaalta
juuri aiheuttikin mielialan keveyden. Jotkut enteet odottivat ilon
tyyntymistä voidakseen tulla ilmi. Ajan näin kuluessa aleni aurinko,
tuli vaisu ilta ja karjat painuivat kiemurtelevaa kujaa myöten meidän
ohi kylään päin. Kellojen kalkatus ja paimenten äänet häipyivät,
värit vilkkuivat näkymättömiin. Paljon eväittenloppuja oli jäänyt
meidän hyväksi, mutta sittenkin tuntui äidistä ja minusta olo tyhjältä
vieraitten mentyä. Emme oikein tienneet miten olla tätä iltaa näin
kahden, tämmöisen päivän jälkeen. Ne odottavat enteet olivat hiipineet
meitä lähemmäksi. Isäkin oli jo ollut poissa neljättä viikkoa...
Se ilta meni kumminkin, ja niin menivät lähinnä seuraavat päivätkin,
mutta jokin näkymätön seikka himmensi yhä äidin ja minun oloa. Meiltä
ei puuttunut mitään eikä meille tapahtunut mitään. Lehmä vietiin
laitumelle, kauemmas, toisen kylän karjaan, ja se herui huomattavasti.
Kesänalku oli kaunis, peltojen multa kuivui ja tuomi alkoi kukkia
alhaalla jokikoluissa. Minä näin joka päivä aamuin illoin ihmisiä,
karjankuljettajia. Olin silloin aina yksin kotona, sillä juuri niinä
aikoina äiti vei ja toi meidän omaa lehmää toisaalla päin. Minä seisoin
kuopan seinällä ja katselin, kuinka iso punaposkinen tyttö ajoi karjaa
siitä ohi hymyillen minulle.
Joka aamu oli ilma lämpöisempi ja kesäisempi. Eräänä aamuna naapurin
äijä rupesi muokkaamaan peltoansa, kylvi sen ohralle ja sekoitti.
Meidän ohra oli vielä kylvämättä. Se oli suunniteltu kylvettäväksi
viimevuotiseen perunanjälkeen. Nyt se myöhästyi hiukan, muutamia
päiviä, sillä isää ei kuulunut vielä.
-- Nyt se teidänkin ohramaa olisi hyvässä kunnossa, -- tarvitsisi muuta
kuin kylvää, sanoa kähisi naapurin äijä ja hymyili, niin että mustat
hampaat näkyivät. -- Äiti ei pysähtynyt hänen puheilleen, vaan sanoi
mennessään jotakin, että "kyllä se pian kylvetäänkin".
Mutta isää ei kuulunut, ei vaan kuulunut. Äiti oli harvasanainen
ja joskus töykeä minua kohtaan, josta seurasi, että minä aloin
katsella häntä kummallisella tavalla. Tarkastelin hänen kasvojensa
piirteitä, hänen ruumistaan ja liikkeitään, ja mieleeni jysähti ensi
kerran eläissäni, selvästi ja mistään johtumatta, äidin _nimi_,
hänen ristimänimensä. Tätä pientä tapausta seurasi hetkellisesti
jokin kauhistava tunne. Minä pakenin sitä ja koko äidin näköä ulos
pihamaalle, alas joelle. Mutta äidin ristimänimi soi mielessäni
koko päivän ja tuotti minulle hiljaista ahdistavaa tuskaa. Äiti oli
vaimoihminen, jota isä oli joskus halannut... Se oli minulle kauhea
päivä, josta ei kukaan tiennyt.
Meni taas päiviä. Isä ei tullut. Mutta paljoa enemmän kuin isän
viipyminen painoi äitiä ja minua jokin muu epämääräinen asia; se, ettei
mitään tapahtunut. Sillä jotain aivan erityistä oli nyt tulossa, se oli
varma. Luin sen päivisin äidin kasvoista ja olin levoton. Äidin yhä
lisääntyvä töykeyskin meni ikäänkuin ohi sieluni.
Laukeeminen tapahtui sitten eräänä aamuna. Sen päivän kiihkeät
tapaukset alkoivat heti kun avasin silmäni.
Kuulin jo viimeisen uneni keskelle vierasta puhelua. Kun sitten oikein
heräsin, huomasin ensimmäiseksi, että aamu oli tavallista aikaisempi.
Muuan mies oli juuri noussut penkiltä seisaalleen ja teki lähtöä,
katseli äitiä, joka ei näyttänyt ollenkaan huomaavan häntä, vaan istui
vesissä silmin ääneti paikoillaan.
Mies sanoi hyvästi ja lähti, mutta äiti itki itkemistään. Vähän päästä
hän käänsi silmänsä sänkyyn päin, suoraan minuun, mutta ei puhunut
mitään. Sellainen äidin katse oli minulle tähän asti tuntematon, enkä
minä osannut muuta kuin pysyä paikoillani sängyssä siinä asennossa,
johon olin herännyt. Olin suoraan unesta joutunut aivan outoon
mielialaan. Ympäröivät esineet, jotka tavallisesti aamuisin kohtasin
kuin samanikäiset ja samanmieliset toverit, ne tuntuivat nyt koko
päiväksi siirtyneen jonnekin sivullepäin tajunnassani. Siellä vallitsi
nyt tuo äsken lähtenyt mies ja se tuntematon seikka, jonka hän oli
jättänyt jälkeensä. Hän oli pannut koko seisoneen elämän liikkeelle,
liike jatkui kiihkeästi hänen lähdettyään, äidin itkukin kuului tuohon
uuteen liikkeeseen. Minut valtasi heti voimakas halu liittyä samaan
menoon: kyyneleet tulivat aivan itsellään silmiini.
-- Pue ylles -- menet lehmää viemään, sai äiti sanotuksi.
... Maan ruohot ja lehtevät puut katselivat hiukan arkaillen, kun
minä ensi kerran eläissäni talutin lehmää haan läpi laitumelle. Mutta
minun mieleeni oli noussut outo vireys. Minua jotenkin miellytti tämä
kummallinen olo, en osannut pelätä lehmän puskemistakaan. Kun koto oli
jäänyt näkymättömiin, ajattelin: äiti itkee siellä ja isä ... isä... Se
mies oli varmasti tuonut jotain tietoa isästä. Olisikohan...
Minun ei tarvinnut ajatella sitä loppuun. Äkillinen itkun puuska
sai vallan, erotin kellon kannikkeesta ja vaivuin mättäälle. En
olisi voinut sanoa syytä itkuuni. Ajatus isän kuolemasta vaikutti
semmoisenaan pikemminkin vapauttavasti, tunsin kovasti rakastavani
hänen muistikuvaansa, mutta tämän rakkauden ehtona oli se, että hän
nyt oli kuollut, ehkä jo aikoja sitten. Tältä kannalta ottaen tuntui
nykyhetki villin mielenkiintoiselta. Mutta itkeä minun piti, itkeä
intohimoisesti. Itku oli kuin jotain salaista hyvää, josta sain
nautiskella näin itsekseni, kenenkään näkemättä, mielin määrin.
Itkua seurasi tyydytys ja kevyt raukeus. Vuokonkukkanen oli aivan
lähelläni ja katsoi minua niinkuin olisimme yhdessä tehneet jotain
pahaa. Lehmä oli ihmeissään poikennut tieltä ja kävellyt sinne tänne.
Minut valtasi hetkellinen kyllästys tähän tilanteeseen, nousin
tarmokkaasti ylös ja lähdin ajamaan lehmää edelleen.
Suvinen aamupäivä oli ehtinyt ihanimmilleen kun palasin. Olin itkenyt
itseni virkeäksi, näin aurinkoisen kototöllin nyt ihan uudessa valossa,
ja minussa sykähti outo halu tehdä siellä jotain oikein itse, ilman
apua nyt, kun asiat olivat näin. -- Olin vain tässä saatellut lehmän
laitumelle ja palasin nyt muihin töihin.
Saran päässä oli sahra, ja aisat kakkuloineen oli otettu ulos vajasta.
Lähestyessäni pihaa koettivat pirtin pakarin ikkunat jo matkan päästä
ilmeellään ikäänkuin sanoa minulle, mistä oli kysymys: tänäpänä
kylvetään ohramaa ... äiti kylvää ... se on raskasta ... ei ole mistään
apua ... sinä kuljetat lehmän.
Äiti tuli pirtistä ja sanomatta mitään loi minuun taas samanlaisen
laajentuneen katseen kuin aamullakin. Minä en osannut nytkään muuta
kuin ääneti seurata hänen toimiaan. Hän talutti lautakojusta esiin
hevosen ja alkoi nöyrtyneen näköisenä, tottumattomin liikkein asetella
sitä sahrain eteen. Silloin tällöin hän katseli minuun, ikäänkuin
tulkiten että: näethän kuinka meidän asiamme nyt ovat, poika parka. --
Ja minä näinkin kaikki hänen sanomattaan. Näin vielä naapurin äijänkin,
joka nousi portaitaan ylös hitaasti, niinkuin sopii vanhan, jolle kipu
on kunniaksi. Hän katseli tänne. Olin kuulevinani hänen hengityksensä
köhinän sieltä portailta tänne asti.
Minä tunsin voimakkaasti olevani äidin kanssa kahden maailmassa.
Mielessäni vallitsi koko päivän suloisen itkettävä tunnelma, johon
liittyi hempeitä mielikuvia siitä, kuinka nyt rupeisimme äidin
kanssa elämään. Äidin, hevosen ja lehmän kanssa, täällä pikkuisessa,
turvallisessa kodissa.
Tämä tunnelma saavutti hienoimman vivahtelunsa sitten illalla, kun
äiti itse oli mennyt lehmää noutamaan ja minä istuin yksin pirtissä.
Katselin suurin silmin ulos ikkunasta ja hyräilin. Näin naapurin
väkienkin liikkuvan pihassaan, mutta he olivat päivän kuluessa
siirtyneet mielestäni jonnekin niin kauas, ettei minulla ollut mitään
tunnetta heitä kohtaan. Katselin vain ja hyräilin. Päivälliset itkut
vavahuttelivat vielä huokauksiani.
Ilta tuli ja minä menin äidin kanssa sänkyyn, samoin kuin vuorokausi
sitten. Mutta nyt äiti hämärässä peiton alla syleili minua ja suuteli.
Sitä hän ei ollut tehnyt enää pitkiin aikoihin ja luulen, ettei ole
tehnyt sitä senjälkeen milloinkaan.
Kuinka se päivä olikaan ollut pitkä. Minä nukuin lopulta äidin
syleilyyn.
* * * * *
Ohrankylvöpäivän voimakas tunnelma unohtui pian. Koko asialle
naureskeltiin sittemmin suvella, kun isäkin, parannuttuaan, oli
palannut kotiin työmailtaan. Tultiin taas hyvin toimeen, aherrettiin
ja edistyttiin. Edistyttiin aikansa ja taannuttiin sittemmin --
nykyiselleen.
Mutta aina kun minä kirjoista luen jotakin pojan rakkaudesta äitiinsä,
tulee tuo päivä mieleeni. Olen kokenut sen tunteen kerran lapsuudessa.
Silloin minua kauhisti ajatella äidin ristimänimeä, nyt se tulee vallan
helposti mieleeni eikä siinä ole mitään erityistä. Sen sijaan etoo
nyt kevyesti mieltäni, jos kuvittelen jotain sellaista, jota tapahtui
ohrankylvöpäivän iltana sängyssä, maata mentyä.