Kapinalliset.
Norjalainen tunsi aina vähän väliä, kuinka vanhuksen silmät leimuten
suuntausivat häntä kohti. Hän tiesi nyt olevansa tiedemiehen käsissä,
mutta hän oli päättänyt myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin.
Hän ei hetkeäkään epäillyt, että vanhus, jos hän piti sen sopivana,
surmaisi hänet ehdoin tahdoin.
Vanhuksella oli vielä neljä panosta revolverissaan. Jos hän vain voisi
viekoitella revolverin häneltä, olisi vanhus voimaton. Hänellä oli ase
jossakin viittansa taskussa.
Äkkiä Harald Vikin päähän juolahti ajatus. Hän ryömi raunioon. Vanhus
jäi paikoilleen ja katseli häntä epäluuloisesti.
Norjalainen viittasi hänelle.
"Minun täytyy puhua kanssanne", sanoi hän, "tällainen vihamielisyys ei
saa enää jatkua".
Vanhus lähestyi. Tuokion kuluttua oli hänkin rauniossa.
"Olette siis muuttanut mieltänne", sanoi hän, "se ilahduttaa minua
todella".
Hän istuutui norjalaisen viereen ja katseli häntä tarkkaavasti.
"Onko teille todella mahdotonta pelastaa tuo nuori kuolemaantuomittu
tyttö?" kysyi hän.
"Ei suinkaan mahdotonta", vastasi tiedemies ylpeästi, "on ylipäänsä
sangen vähän sellaista, joka on minulle mahdotonta. Mutta se haittaisi
aiettani, vieläpä voisi suorastaan saattaa sen raukeamaan tyhjiin, ja
sitä en tahdo panna alttiiksi."
"Ja jos minä siis kieltäydyn auttamasta teitä suunnitelmanne
toteuttamisessa, mitä sitten?"
"Senhän olen sanonut teille. Luultavasti minun on pakko surmata teidät."
"Ja teette tahallanne uuden murhan?"
Vanhus nauroi ääneensä, mutta ei vastannut. Harald Vikiä puistatti.
"Joka tapauksessa pyydän teitä tekemään minulle suuren palveluksen",
jatkoi norjalainen. "Jos kuolen tänä yönä, tahdotteko toimittaa
kirjallisen tervehdyksen eräälle ystävälleni kotimaahani. Vain parisen
sanaa, jotka piirrän tälle pienelle liuskakiven palaselle."
"Siitä pidän kyllä huolen", vastasi vanhus, "mutta mikä on ystävänne
nimi?"
"Asbjörn Krag."
Vanhus päästi kirosanan.
"Taas tuo ihminen", mutisi hän, "mutta olkoon menneeksi, teen teille
joka tapauksessa tämän palveluksen".
"Kiitos, silloin kirjoitan heti tämän omituisen kirjeen", vastasi
Harald Vik. "Muistaakseni te hankitte tulitikkulaatikon alhaalta
hallituksen keittiöstä. Saanko lainata sitä?"
Vanhus kopeloi taskuaan ja veti esiin tulitikkulaatikon.
"Olkaa hyvä", sanoi hän, "mutta varokaa, etteivät näe valoa reiän läpi
alhaalle".
Harald Vikillä oli suunnitelmansa valmiina.
Pienellä kivilattialla oli hujan hajan olkia, kynityitä höyheniä ja
muuta senkaltaista. Jos tuikkaisisi tikulla tulen näihin helposti
syttyviin aineksiin, ei kestäisi kauan, ennenkuin kaikki tyynni olisi
ilmiliekissä.
Harald Vik raapaisi tulta ja pudotti ilmeisesti varomattomuudesta
tulitikun. Samalla hän teki kömpelön liikkeen, niin ettei vanhus voinut
sammuttaa.
Silmänräpäyksessä oli koko lattia ilmitulessa. Harald Vik huusi ja
kirkui lisätäkseen hämminkiä. Vanhus koetti sammuttaa tulta hatullaan,
mutta turhaan. Tällainen aimo valkea katolla voi mikä sekunti tahansa
saattaa heidät turmioon. Sen norjalainen heti ymmärsi.
"Riisukaa viitta yltänne", huusi hän, "ja tukahduttakaa tuli sillä!"
Vanhus huomasi, että norjalainen oli oikeassa, ja riuhtaisi viitan
yltään. Hän heitti sen tulen päälle. Harald Vik auttoi häntä
sammutustyössä, niin että tuli oli tukahdutettu hetken perästä.
Kun vaara oli ohitse, sanoi norjalainen ryömiessään kiireesti ulos:
"Täällä me pian kuolisimme ilman puutteessa."
Savu kirveli kovasti hänen kasvojaan. Pian saapui tiedemieskin katolle.
Hänellä oli mukanaan viitan jäännökset.
"Viitta on tietysti pilalla?" kysyi Harald Vik.
"Likipitäen", vastasi vanhus ja näytti vaatekappaletta. Liekit olivat
polttaneet siihen suuria reikiä, ja se haisi jo kaukaa palaneelta.
"Mutta se ei ole niin pilalla", jatkoi hän, "etten vallan hyvin voisi
käyttää sitä".
Ja hän puki viitan ylleen. Nyt hän oli vielä hassumman näköinen kuin
ennen.
Harald Vik seisoi jonkun askeleen päässä ja odotti, että vanhus
huomaisi jotain.
Tiedemies alkoi koetella viittansa taskuja, mutisten:
"Te käyttäydyitte sangen omituisesti. Näytti aivan siltä, kuin olisitte
ehdoin tahdoin sytyttänyt tulen. Ahaa, nyt minä ymmärrän...!"
Vanhus kävi äkkiä raivosta aivan kalpeaksi ja valmistautui hyökkäämään
kuin petoeläin norjalaisen kimppuun.
Mutta Harald Vik pysyi tyynenä paikallaan ja tähtäsi eteenpäin
vanhuksen revolverilla.
"Täällä on neljä panosta jäljellä", huusi hän, "varokaa itseänne, älkää
astuko askeltakaan lähemmäksi, muutoin ammun".
"Rosvo", sähisi vanhus, vapisten hämmästyksestä ja raivosta, "antakaa
minulle takaisin revolveri!"
"Se olisi hyvin tyhmästi tehty kaikkien uhkausten jälkeen, jotka te
äskettäin lausuitte. Nyt tahdon pakottaa teidät pelastamaan myöskin
tuon nuoren tytön. Joko pääsemme kaikki täältä tai ei kukaan. Myönnätte
kai", lisäsi hän hymyillen, "että tuo tulipalo oli erinomainen
keksintö. Olisi ollut aika vaikeata muulla tavoin päästä kopeloimaan
viittanne taskuja... No, no, olkaa nyt vain levollinen. Te näette, että
sormeni on liipaisimella. Pieni liike vain, vaikka kuinka pieni, ja
minä ammun. Ettekö usko, että tunnen teidän voimanne ja notkeutenne.
Olen myöskin selvillä siitä, että henkeni on kysymyksessä. Teette
varsin viisaasti, jos astutte askeleen taaksepäin."
Vanhus kiehui raivosta. Harald Vik odotti oikein valtavaa purkausta,
mutta äkkiä kiintyi molempien huomio johonkin outoon.
Alhaalta vankilan pihalta kuului kamala huuto.
Harald Vik ei aluksi voinut päästä selville, mikä huuto se oli. Mutta
se kuulosti kamalalta ja aavemaiselta yössä ja sai hänet säpsähtämään.
Molemmat kuuntelivat jännityksissään.
Sitten seurasi uusi parkaisu, vielä voimakkaampi ja vielä kamalampi.
Samassa silmänräpäyksessä soivat tuomiokirkon kellot.
Kello oli yksi.
"Käsitättekö, mikä ihmeen huuto tuo on?" kysyi norjalainen. Hän seisoi
yhä revolveri kädessä valmiina ampumaan, mutta oli antanut kätensä
vaipua alas.
"En ole koskaan kuullut tuollaista", jatkoi hän.
"En ole koskaan kuullut _pöllönhuutoa_ tässä vankilassa", vastasi
vanhus. Kuulosti siltä, kuin hän olisi täydellisesti unohtanut
revolverikohtauksen.
"Se on siis pöllönhuuto."
"Niin, se on tietenkin merkinanto."
"Tai myöskin varoitushuuto."
"Ei sekään mahdotonta. Muutaman minuutin kuluttua saamme kyllä
ratkaisun arvoitukseen."
He seisoivat aivan liikkumatta ja kuuntelivat useita minuutteja. Harald
Vikin oli vallannut omituinen mieliala. Hänen sydämensä tykytti aivan
kuuluvasti.
Suuren kaupungin melu oli nyt vaimennut melkein täydeksi
hiljaisuudeksi. Vain silloin tällöin kuului huudahdus tai vierivän
vaunun kolina. Ja pimeys ja hiljaisuus lepäsivät vankilaryhmän, "mustan
tähden", yllä.
Mutta nyt he kuulivat kirkaisun uudelleen. Tällä kertaa se tuntui
lähtevän ryhmän toisesta nurkasta, nimittäin itäisestä osasta. Siihen
vastattiin lännestä.
"Tämä mahtaa olla merkki kapinan alkamisesta", kuiskasi vanhus.
"Kuulkaa... kuulkaa!"
Merkillistä kolinaa kuului alhaalta vankilanpihalta.
Vanhus juoksi räystäskourun luokse ja viittasi norjalaiselle.
Hän osoitti alas.
Kaukana portin luona he näkivät joitakin valoja, jotka häilyivät
edestakaisin. Melu kuului sieltäpäin. Harald Vikistä tuntui siltä, kuin
ovia olisi murrettu auki. Oli selvää, että alhaalla oli liikkeellä
paljon ihmisiä, sillä alinomaa ilmestyi uusia lyhtyjä. Äkkiä kuului
pari revolverinlaukausta.
Vanhus hätkähti.
"Vielä sellainen laukaus ja kaikki on hukassa", sanoi hän.
Mutta useampia laukauksia ei ammuttu. Meteli vain eneni suuren portin
seutuvilla. Harald Vik oli kovin kiihtynyt. Mutta vanhus seisoi tyynenä
rikkinäisessä, likaisessa, savun mustaamassa viitassaan ja katseli
näytelmää kuin kenraali, joka katselee taistelun alkua ja on varma
voitosta.
"Aivan oikein", puheli hän, "nyt loistavat tulet hallintorakennuksessa.
Näettekö valoja, jotka hitaasti liikkuvat ikkunasta ikkunaan?"
"Ovatko ne kapinallisia vai sotilaita?"
"Sitä en tiedä vielä. Kolmen minuutin kuluttua voin sen sanoa teille."
He odottivat ja katselivat merkillisiä tapahtumia. He eivät voineet
erottaa olioita, he näkivät ainoastaan valojen liikkuvan.
"Kolme minuuttia on kulunut", sanoi vanhus, "ja minä olen nyt varma
asiastani. Kapinalliset ovat vankilassa herroina. Ilmeisesti ovat monet
vartijat jo saaneet surmansa ja johtaja on otettu vangiksi."
"Tai murhattu?"
"Luulen, että hän on vain vankina. He ovat siksi viisaita, että pitävät
hänet panttivankina."
"Mitä nyt tapahtuu?" kysyi Harald Vik äärimmäisessä jännityksessä.
"Se tulee yhä selvemmäksi", vastasi tiedemies. "Ja minä pääsen
vähitellen voitolle kaikissa otaksumisissani. Nyt näen tulta
kriminaalimuseossa, asekammioita ryöstetään. Kapinallisilla on vain
yksi teko jäljellä. Heidän täytyy syöksyä kaupunkiin, ryöstää, mitä
käsiinsä saavat, ja sitten hävitä maan kaikille kulmille. Tietysti
joutuu suurin osa jälleen kiinni. Mutta _kaikki_ tietenkin toivovat
kuuluvansa niihin, jotka pääsevät pakoon."
"Ja tämän kauhean kapinan te aiotte hillitä?"
"Niin, _me kolme_ ehkäisemme sen."
Norjalainen säpsähti.
"Vihdoinkin", mutisi hän, "te siis suostutte pelastamaan tuon nuoren,
kuolemaantuomitun tytön?"
Vanhus vastasi soinnuttomalla, matalalla äänellä:
"Rakkaani, teillähän on revolveri."
Hän kääntyi ympäri ja meni katolle. Harald Vik seurasi.
He ryömivät molemmat alas piippuun, jonka kautta he pääsivät
kuolemaantuomitun kopin lähettyville, tiedemies oli etumaisena.
Päästyänsä pimeään käytävään he kuulivat allaan kovaa kolinaa. Oli
aivan kuin he olisivat olleet tehtaassa, jossa työt olivat käynnissä.
"Vangit pääsevät ulos", kuiskasi vanhus. "Kiiruhtakaa, meillä ei ole
sekuntiakaan hukattavissa."
He saapuivat kopin luo, ja vanhus kävi työkapineineen heti lukon
kimppuun. Sisäpuolelta he kuulivat pelästyneen naisäänen kysyvän, mitä
oli tekeillä. Kymmenen minuutin ankarain ponnistusten jälkeen lukko
aukeni, ja norjalainen ensimmäisenä työnsi särkyneen oven syrjään ja
astui koppiin.
"Olemme ystäviä", huusi hän tytölle, joka peloissaan oli lyyhistynyt
kopin nurkkaan, "olemme tulleet teitä pelastamaan".
"En tunne teitä", kuiskasi nais-anarkisti.
"Se on yhdentekevää. Vankilassa on tehty kapina. Vartijat ovat
surmatut."
"Yhdymmekö me kapinallisiin?"
"Siitä ei ole mitään hyötyä. Tunnin kuluttua on kapina kukistettu.
Mutta me pelastamme teidät joka tapauksessa. Luottakaa meihin ja tulkaa
kanssamme!"
"Luotan teihin", sanoi nuori tyttö ja tarttui Harald Vikin käsivarteen.
Vanhus oli jäänyt seisomaan kopin ovelle ja kuunnellut kärsimättömänä
sananvaihtoa. Nyt hän kiirehti heitä ja kulki itse edellä käytävässä.
Piipun lähellä jokin törmäsi heitä vastaan pimeässä ja pysähdytti
heidät. Tuntematon ampui revolverilaukauksen tiedemiestä kohti,
mutta ei osunut. Silmänräpäyksen kuluttua vanhus antoi hänelle
kovan iskun päähän, niin että hän tunnottomana tupertui maahan.
Revolverinlaukauksen lyhytaikaisessa valossa he olivat tunteneet
vanginvartijan tunnusomaisen virkapuvun.
"Piru parka", mutisi vanhus, "hänen on onnistunut päästä pakoon
noiden petojen kynsistä, ja nyt hän juoksee suoraan suuhumme.
Hänen takaa-ajajansa seuraavat varmaankin heti jäljessä, meidän on
kiiruhdettava."
Hälinä vankilarakennuksessa oli nyt suuresti yltynyt. He kuulivat
vihaisia ääniä aivan alapuolellaankin olevista kerroksista.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin he olivat tulleet piipun sisään. Jonkun
minuutin kuluttua he kaikki kolme seisoivat katolla.
Anarkisti veti täysin siemauksin sisäänsä puhdasta, virkistävää yöilmaa.
"En vielä ole oikein selvillä", sanoi hän, "uneksinko vai olenko
valveilla. Olin menettänyt kaiken toivon ja odotin joka aamu, että
pyöveli tulisi noutamaan minut sähkötuoliin. Ja nyt... Nyt koittaa
pelastus ja vapaus minulle!"
Norjalainen tarttui hänen käteensä.
"Olen nähnyt teidän kasvonne ristikkoikkunan takaa", sanoi hän.
"Olen vannonut joko pelastavani teidät tai sitten heittäväni henkeni
koettaessani toteuttaa aiettani. Olkaa urhoollinen ja väkevä, ja se
onnistuu."
Vanhus oli sillä välin ryöminyt puhelinjohtojen luokse. Toiset
seurasivat häntä ja katselivat hyvin tarkkaavasti hänen kokeilujaan.
Nuori tyttö ei käsittänyt hänen puuhiaan, mutta Harald Vik tajusi heti,
että hän tahtoi puhelimitse varoittaa kaupunkia siitä suunnattomasta
vaarasta, jossa se oli.
"Selvä", mutisi vanhus. Sitten hän painoi johtoa ja asetti tekaisemansa
kuulokojeen korvalleen.
Hän kuunteli kauan, mutta nähtävästi hän ei saanut mitään vastausta,
koska vanhuksen täytyi toistaa liike.
Kuunneltuaan kolme minuuttia hän nousi nopeasti seisomaan. Harald Vik
voi hänen liikkeistään päätellä, että jotain vakavaa oli kysymyksessä.
"Onko jokin hullusti?" kysyi hän huolestuneena.
Tiedemies vastasi hieman vapisevalla äänellä:
"_Keskusasemalta ei vastata_."