Viimeiset laukaukset.
Sillä välin melske kasvoi kasvamistaan vankilassa. Minuutti minuutilta
kävi asema yhä vakavammaksi kolmelle katolla-olijalle.
"Ellen nytkään pääse keskusasemalle, voimme pitää tuumamme tyhjäksi
rauenneena, eikä meillä silloin ole muuta tehtävää kuin -- --."
"Halloo", huusi hän samassa puhelimeen, "onko keskusasemalla?"
Hän oli nähtävästi saanut myöntävän vastauksen, sillä hän jatkoi
kiivaasti:
"Yhdistäkää linnoituksen päävahtiin!"
Odottaessaan vastausta hän sanoi norjalaiselle:
"Nyt on kaikki niinkuin olla pitää. Muutaman tunnin kuluttua olemme
kaikki vapaita. Ehdotan puolestani, että söisimme aamiaista New
Carlton'issa."
"Mainiota", sanoi Harald Vik ilosta loistaen ja puristi vielä kerran
nuoren tytön kättä. He seisoivat hiljaa vierekkäin ja katselivat hyvin
tarkkaavasti vanhuksen kokeiluja.
Nyt hän taas puhuu puhelimessa:
"'Mustan tähden' vankilasta puhutaan", sanoo hän. "Vangit ovat tehneet
kapinan. He ovat ottaneet haltuunsa kriminaalimuseosta aseet, ovat
ottaneet vangiksi, ehkä surmanneetkin johtajan ja muut virkailijat ja
ovat nyt isäntiä vankilassa -- --."
"Ei", jatkoi hän, "en voi antaa enempiä tietoja, mutta kapinanjohtajain
aikomus on hyökätä kaupunkiin ja ryöstää se".
Vanhus poistui nyt puhelinjohtojen luota.
"Puolen tunnin kuluttua voivat ensimmäiset joukot olla täällä", sanoi
hän. "Meillä on vielä hiukan toimitettavaa ennen niiden tuloa. Ehdotan,
että neiti toistaiseksi jää tänne katolle. Kun kaikki on ohitse,
noudamme hänet täältä. Hän olisi muuten vastukseksi. Meidän molempien
täytyy taas lähteä savupiippua myöten alas."
Harald Vik tahtoi vastustaa tytön jättämistä. Tiedemies raivostui
siitä, ja he olivat vähällä joutua taas riitaan.
Tyttö ratkaisi kuitenkin asian sanoen:
"Jään tänne. Luotan vanhukseen."
Tiedemies nyökkäsi kiitollisena hänelle:
"Hyvä on", sanoi hän, "siis me menemme".
"Minkä savupiipun me tällä kertaa valitsemme?" kysyi Harald Vik.
"Edelleenkö jonkun kuolleista?"
"Ei, meidän on mentävä tuota piippua pitkin, jonka näette tuolla ja
josta muuten tavallisesti nousee sauhu."
"Minne se johtaa?"
"Johtajan keittiöön!"
Pari minuuttia myöhemmin olivat molemmat kömpineet alas savupiippuun.
Hälinä vankilassa oli nyt käynyt kammottavaksi. Kuului huutoja ja
kirkunaa kaikissa käytävissä, ja ovia paiskeltiin taukoamatta kiinni ja
auki. Harald Vikistä tuntui siltä, kuin koko vankila olisi muuttunut
suunnattoman suureksi muurahaispesäksi, joka oli täynnä kuohuvaa elämää.
Tähän savupiippuun laskeutuminen tuotti paljon suurempia vaikeuksia
kuin mihinkään kuolleeseen piippuun, koska noki, jota taukoamatta
putoeli, teki heille paljon kiusaa.
Vihdoinkin he lähenivät pohjaa, kun vanhus, joka koko ajan oli ryöminyt
edellä, äkkiä pysähtyi:
Silloin he kuulivat allaan ihmisäänen huutavan:
"Armoa! Armoa!"
Huutoa seurasi isku ja karkea mörinä. Sitten ääni jälleen huusi:
"Armoa! Säästäkää henkeni!"
"Tuo on nainen, jonka huudon kuulemme", kuiskasi Harald Vik.
"Kiiruhtakaa, vanhus!"
Tiedemies käski hänen olla vaiti. He kuulivat vielä pari kertaa
rukoilevan äänen, jonka pari vahvaa, raakaa kirosanaa keskeytti. Sitten
kaikki kävi hiljaiseksi.
Molemmat pakolaiset pyrkivät edelleen alaspäin. Vihdoin he olivat
turvassa suunnattoman savupiipunhormin päällä.
He olivat suuressa keittiössä. Oli vielä pimeä, ja ikkunaluukut olivat
suljetut, mutta keskellä lattiaa paloi pieni lyhty, ja sen niukan valon
avulla, joka tästä lyhdystä levisi, he voivat nähdä vilauksen suuressa
huoneessa olevista monista esineistä.
Lyhdyn likellä makasi kolme ihmisolentoa sidottuina. Pari heistä
päästeli korisevia ääniä, joista päättäen heillä oli suukapulat.
Muuten ei ristinsielua ollut koko keittiössä.
Vanhus hypähti nopeasti lattialle ja kiiruhti lähimmän olennon luo. Se
näytti olevan mies.
Vanhus kumartui hänen puoleensa, ja Harald Vik, joka mielenkiinnolla
oli seurannut hänen liikkeitään, näki nyt, kuinka hän yllätettynä
peräytyi taaksepäin.
Norjalainen kiiruhti sitten myöskin olennon luo.
"Kuinka ovat asiat?" kysyi hän.
Vanhus osoitti ihmisolentoa.
"Ettekö tunne häntä?" kysyi hän.
Harald Vik kumartui katsomaan.
"Hyvä jumala", huudahti nuori mies, "sehän on johtaja itse! Onko hän
surmattu?"
Vanhus poisti kapulan, joka oli pantu johtajan suuhun, ja vapautuksen
huokaus pääsi tämän huulilta.
"Vettä", mutisi onneton.
"Enkö minä sitä arvannut", kuiskasi vanhus. "Senkin veijarit, he ovat
olleet siksi viisaita, etteivät ole häntä surmanneet."
Hän hääri hetken keittiössä ja sai käsiinsä tilkan vettä.
Sillä aikaa Harald Vik katkaisi toistenkin pidätettyjen siteet. Ne
olivat alijohtaja ja hänen vaimonsa.
Johtaja näytti olevan pahimmin kolhittu, mutta virvoitettuaan itseään
vedellä voi hän sentään seistä pystyssä.
Alijohtaja oli melkein heti ennallaan.
Näiden kolmen henkilön hämmästys oli sanoin kuvaamaton, kun he näkivät,
ketkä heidän pelastajansa olivat.
Johtaja nosti lyhdyn tiedemiehen kasvoja vasten ja oli vähällä lentää
selälleen kauhusta.
"Te!" huudahti hän. "Oletteko kummitus vai ihminen?"
"Ihminen", vastasi vanhus hymyillen.
"Mutta tehän olette molemmat karanneet?"
"Niin, kopeista kylläkin, mutt'ei vankilasta. Sen saamme kuitenkin
myöhemmin selittää. Toistaiseksi täytyy meidän varjella itseämme
ylläköltä. Missä vartijanne ovat?"
"Ne ovat kaikki menneet viinikellariin", puuttui alijohtaja puheeseen.
"Pari oli täällä meitä silmällä pitämässä, mutta kun he huomasivat,
että ryhdyttiin ryöstämään viinikellaria, läksivät he mukaan."
Vanhus osoitti ovea.
"Suljettu ulkoapäin", mutisi johtaja. "Emme pääse pois."
"Se ei liioin ole välttämätöntä", sanoi tiedemies, "mutta me voimme
puolustautua täällä, sanokaamme, neljännestunnin?"
"Oven särkeminen vie vähintään neljännestunnin, kun salpa on
sisäpuolella eessä. Odotatteko te apua?" jatkoi johtaja.
"Voimme minä hetkenä tahansa odottaa sotaväkeä".
"Mutta sehän on mahdotonta. Kuka on kutsunut vahtikomennuskunnan?"
"Minä olen sen tehnyt."
"Ja millä tavoin?"
"Puhelimitse."
"Mutta kapinallisethan ensi töikseen katkaisivat puhelinjohdot."
Vanhus kohautti olkapäitään.
"Olemme käyttäneet omaa puhelintamme", sanoi hän.
"Ja siten te siis pelastatte vankilan", sanoi johtaja ihaillen.
"En ainoastaan vankilaa", vastasi vanhus, "vaan myöskin kaupungin.
Kapinallisten suunnitelmaan kuuluu kaupungin ryöstäminen. Hiljaa, mitä
se on?"
Kamala melu tunkeutui heidän korviinsa. Vanhus nauroi.
"Se ääni pitäisi minun tuntea", sanoi hän. "Ne ovat tykinlaukauksia.
Sotamiesjoukot ampuvat portin puhki. Arvoisat herrat, tällä
laukauksella on kapina tukahdutettu."
Nyt syntyi kauhistuttava hälinä ulkopuolella, ja ovea alettiin lyödä
nyrkeillä.
"Päästäkää sisään meidät", kuului huuto.
Sitten kuului ääni sanovan: "Kurjat naudat, joiden piti vartioida
heitä, ovat humalassa. Katsokaa, tuolla ne hoipertelevat. Ampukaa
niitä, toverit!"
Väki huusi ja kirkui raivossaan ulkopuolella, ja useita
pistolinlaukauksia kuului.
Vihdoin kaikki huudot yhtyivät yhdeksi voimakkaaksi, jymiseväksi:
"_Lyökää ovet sisään_!"
Mutta lankut olivat paksuja, ja rautasalpa vahva. Luodit, jotka,
laukaistiin ovea vasten, eivät tunkeutuneet lävitse.
Tykinlaukaukset, jotka panivat rakennuksen tärisemään, hämmensivät
väliin melun kuulemattomiin.
Vihdoin onnistui kapinallisten saada siksi suuri aukko oveen, että
henkilö, joka kumartui aukosta sisään, voi ulkoapäin työntää salvan
syrjään.
Pieni mustakasvoinen mies koetti temppua heti, mutta johtaja antoi
hänelle vasaralla iskun, joka vei miehen tainnoksiin.
Kapinalliset antoivat oikein satamalla sataa revolverinluoteja mieheen.
Hän hoiperteli syrjään, usean ampuman satuttamana.
"Sotamiesjoukkojen täytyy olla täällä puolessa minuutissa", huudahti
johtaja kalveten, "muutoin olemme hukassa".
Silloin tarttui tiedemies Harald Vikiä käsivarteen ja sanoi:
"Nyt tahdotte kai?"
"Mitä minä tahdon?"
"Revolveri! Ase, jossa on neljä panosta. Antakaa se minulle takaisin."
Norjalainen antoi hänelle kiireesti aseen. Samassa silmänräpäyksessä
koetti toinen ulkopuolella olevista kapinallisista tunkeutua aukosta
heittääkseen syrjään salvan.
Vanhuksen ei kuitenkaan tarvinnut mennä ampumalinjaan estääkseen sitä.
Hän tähtäsi huoneen toiselta sivulta ja ampui. Kapinoitsija
kaatui kuolleena toveriensa syliin. Nämä päästivät kauhistuttavan
raivonkirkauksen, ja revolverinluoteja laukaistiin umpimähkään
huoneeseen -- mutta osumatta.
"Kummallinen laukaus", sanoi johtaja ja katsoi ihaillen vanhusta. "Te
osasitte suoraan päähän."
"Aivan oikean silmän yläpuolelle", vastasi vanhus levollisesti, "-- tai
aivan niinkuin toivoin".
Raaka ääni kuului äkkiä oven ulkopuolelta.
"Joutukaa, toverit. Meidän täytyy iskeä kyntemme johtajaan. Hänen
henkensä voi pelastaa meidänkin henkemme."
Uusi kapinallinen näyttäytyi aukossa, mutta vanhus ampui hänet
silmänräpäyksessä. Vielä yksi yritti ja sitten neljäs järjestyksessä.
"Nyt menee viimeinen panokseni", sanoi vanhus. Hän tähtäsi, eikä hänen
kätensä vapissut hiventäkään. Hän ampui.
"Osui", mutisi hän ja heitti revolverin välinpitämättömänä lattialle.
Nyt kuului ulkopuolelta äkkiä aseiden kalsketta. Kuului valitushuutoja,
sapelinkalinaa ja laukauksia.
"Jumalan kiitos", huudahti johtaja, "sotajoukot ovat saapuneet".
Silmänräpäystä myöhemmin oli kapinallisilta riisuttu aseet, ja
univormuun puettuja sotilaita tunkeutui sisään.
Johtaja vaipui päällikön syliin.
* * * * *
Vanhusta ja norjalaista juhlittiin kuin sankareita. Vähitellen
saapuivat kaikki kaupungin viranomaiset vankilaan, ja ylituomari kysyi,
oliko tiedemiehellä jotain toivomusta; siinä tapauksessa hän tekisi
kaiken voitavansa täyttääkseen sen.
Vanhus katsahti norjalaiseen ja sanoi: "Minulla on vain yksi toivomus,
ja sen täyttäminen ei teille suuria merkitse."
"Sanokaa, mikä se on."
"Haluaisin lähteä täältä vihreässä automobiilissa."
Ja vanha tiedemies, mustakutrinen tyttö ja Harald Vik läksivät
vankilasta vihreässä automobiilissa.
Omituisesta kohtalon sallimasta kai johtui, että se oli sama vihreä
auto, jota Asbjörn Krag käytti "ylhäisenä matkustajana" tehdessään
vierailun vankilassa.
* * * * *
Harald Vik matkusti Norjaan morsiamensa, mustatukkaisen tytön kanssa,
jonka hän oli pelastanut kuolemaantuomittujen kopista.
Vanhus hävisi taas suurkaupungin vilinään, suuriakaan välittämättä
itsestään tai tovereistaan. Viimeinen vilahdus hänestä, joka jäi hänen
toveriensa mieleen, oli hänen likainen, harmaa viittansa.
Harald Vik rouvineen asuu nykyisin pienessä huvilassa Stavangerin
lähellä. Kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag on jo kauan
pitänyt tapanaan käydä heitä tervehtimässä ja hän on viettänyt monta
rauhallista viikkoa tuossa kauniissa kodissa. Asbjörn Krag muistaa
vallan hyvin "vanhuksen" -- yksinäisen, omituisen olion, joka on tehnyt
paljon rikoksia, mutta joka myöskin -- nerokas kun oli -- on saanut
suuria aikaan. Hän kauhistutti aikoinaan koko Kristianiaa insinööri
Barra-nimisenä. Hän matkusti herkeämättä kaikissa maissa ollen
kansainvälisen rikolliselämän merkillisimpiä ja nerokkaimpia ilmiöitä.
Asbjörn Krag uskoi varmasti vielä kerran tapaavansa hänet.
Joka kerta kun tulee puhe Asbjörn Kragin kokeesta pelastaa maalaisensa
"Mustasta tähdestä", sanoo salapoliisi ilman vaatimattomuuden
hiventäkään, tavalla, joka ihastuttaa hänen ystäviään:
"Hän pääsi katolle. Ja viranomaiset luulivat, että pako todella oli
tapahtunut. Siten tämäkin juttu todistaa, ettei mikään yritykseni voi
täydellisesti mennä myttyyn."