Kapinan kynnyksellä.
"Puhuuko hän?" kysyi Harald Vik hymyillen. "Ettehän mitenkään voi
kuulla hänen puhettaan tällaisen välimatkan päähän. Mehän vaivoin
näemme hänet."
"Pankaapa merkille, kuinka hän liikuttaa käsiään!"
"Minusta näyttää siltä, kuin rivit eivät kulkisi tahdissa", vastasi
norjalainen, "ja kuin korokkeella seisovan miehen pitäisi yhä kiirehtiä
niitä. No, nyt hän herkeää paukuttamasta käsiään."
"Mutta nyt hän taas alkaa", huudahti vanhus innostuksissaan, "laskekaa,
laskekaa nyt, mies!" jatkoi hän ja tarttui Harald Vikiä lujasti
käsivarteen.
Ja vanhus laski itse:
"Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan,
yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Yksitoista kertaa hän lyö yhteen
käsiänsä. Katsokaa, nyt hän pysähtyy hetkiseksi, ikäänkuin
tarkastaakseen, kuinka rivit kulkevat. Nyt hän taas aloittaa."
Vanhus laskee uudelleen. Hänen silmänsä ovat suunnatut kaukana olevaan
pisteeseen, jota hän tarkkaa äärimmäisen jännittyneenä.
"Kaksikymmentäyksi lisäksi, ennenkuin korokemies taas pysähtyi!
Kirjoittakaa luvut muistiin liuskakivenpalalla, niin muistamme ne
paremmin", komensi hän Harald Vikiä.
Norjalainen alkoi käsittää, mihin tiedemies tähtäsi. Hän etsi kiireesti
liuskakivenpalasen ja kirjoitti molemmat luvut, yksitoista ja
kaksikymmentäyksi, katolle.
Mutta vanhus laski taas innoissaan.
"Yksitoista", huudahti hän, "tällä kertaa on yksitoista".
Norjalainen kirjoitti kyseessäolevan luvun muistiin.
"Nyt on yksi."
Norjalainen kirjoitti.
Siten vähitellen kertyi kokonainen rivi lukuja hänen eteensä katolle.
"Lopussa!" huudahti vanhus. "Katsokaamme nyt, mitä tuo nulikka on
sanonut."
Katolle oli norjalainen merkinnyt:
"11-21-11-1-1-14-5-9-16-5-20-24."
"Jos laskemme aakkosista, saamme helposti merkityksen näille luvuille.
K on yhdestoista kirjain."
"Ja u on yhdeskolmatta", jatkoi Harald Vik. Hän oli itse suunnattomasti
innostunut saamaan selkoa arvoituksesta.
"Ja k yhdestoista."
Hetken kuluttua olivat kaikki kirjaimet lukujen alla seuraavasti:
11-21-11-1-1-14-5-9-16-5-20-24
K u k a a n e i p e t ä
Tiedemies katseli riviä hetken ja nauroi sitten ääneensä.
"Tässähän on aivan selvästi", sanoi hän: "_Kukaan ei petä_. Se on
kehoitus", jatkoi hän, "vala. Salaliitto on siis jo muodostettu ja
suunnitelma tehty. Nyt on vain kysymys siitä, että 'kukaan ei petä'.
Se on suurenmoista. Vanha veijari on tehnyt samoin kuin Nelson ennen
Trafalgarin taistelua. Hän on nostanut kehoittavan merkin. Tietysti
ovat kaikki suunnitelmaan osalliset ymmärtäneet merkinannon. Alan
uskoa, että tänä yönä räjähtää."
"Mutta se on merkillistä", sanoi Harald Vik, "ettei kukaan vartijoista
ole ymmärtänyt hänen liikkeitään".
"Muistakaa, että siellä korokkeilla seisoo vähintään parikymmentä
miestä. Kaikki lyövät tahtia käsillään, ja hän on todenmukaisesti
ainoa, joka on tällä tavoin sähköttänyt."
"Mutta joku vanki, joka ei ole ollut perillä suunnitelmasta, on voinut
ymmärtää merkit."
"Hänen tarkoituksensa on todennäköisesti ollutkin, että niin moni vanki
kuin suinkin ymmärtäisi, mitä hänellä oli sanottavaa."
"Mutta siten hän myöskin joutuu vaaraan tulla petetyksi."
"Sen hän saa uskaltaa. Mutta se on yhtä vähän otaksuttavaa kuin että
joku vartija kiinnittäisi häneen huomiotaan ja alkaisi epäillä sen
vuoksi, että hänen lyöntinsä ovat niin merkillisen säännöttömiä.
Muistakaa, että vangit näissä vankiloissa pitävät lujasti yhtä.
Jos vanki on tehnyt vääryyttä tovereilleen, juorunnut tai muuten
käyttäytynyt petollisesti, muuttuu hänen elämänsä täällä sen jälkeen
suorastaan helvetilliseksi. Ja vaikka hänet siirrettäisiin toiseen
vankilaan, saavat hänen uudet toverinsa pian kuulla puhuttavan hänen
käytöksestään, ja sitten hänet hukka perii. Hänen henkensä voi olla
kysymyksessä silloin."
Elämä alhaalla suurella vankilanpihalla veti taas molempien miesten
huomion puoleensa. Vankeja virtasi suurissa laumoissa joka taholta,
niin että lopuksi oli kertynyt kokonainen pieni armeija. Yhteinen
juovikas vankilanpuku antoi lisää väririkkautta taululle. Vangit
järjestettiin syviin rivistöihin ja marssivat eri suunnille. Muutamilla
oli matka työpaikalle, toiset taas palasivat koppeihinsa. Mutta heidän
marssissaan ei ollut muuta sotilaallista leimaa kuin säännöllinen
tahti. Se oli hidasta ja kuhnailevaa, ja melkein kaikki vangit kulkivat
etukumarassa ja katsoivat maahan, ikäänkuin olisivat kantaneet raskaita
taakkoja.
Harald Vikiin näky vaikutti järkyttävästi.
"Siellä on varmaankin monta tuhatta", mutisi hän.
"Niin, istun tässä juuri ja mietin", sanoi vanhus, "kuinka monta heitä
oikeastaan on. Se on joka tapauksessa aika voima."
"Kahlehdittu voima."
"Niin, kunnes he heittävät kahleet yltään. Ehkä se tapahtuu jo ensi
yönä. Meidän on toimittava sukkelaan, jos aiomme saada jotain hyötyä
kapinasta."
"Mutta mitä kaikki nämä ihmiset saavat aikaan aseitta?"
"He hankkivat itselleen aseita."
Vanhus viittasi.
"Näettekö tuota vanhaa kattoa?"
"Näen kyllä, tuo, joka on hallintorakennuksen vieressä."
"Niin juuri. Sen katon alla ovat aseet, joita kapinalliset tarvitsevat."
Norjalainen katsoi häntä, ymmärtämättä mitä hän tarkoitti.
"Se on museo", jatkoi tiedemies.
"Vai niin, _museo_, sana, joka nakutettiin vankilanmuurien läpi", sanoi
norjalainen, "kriminaalimuseo siis."
"Juuri niin, ja siellä ovat ne tuhatviisisataakuusikymmentä puukkoa
ja kolmesataaviisikymmentäneljä revolveria ynnä joukko muita aseita.
Olen kerran kulkenut museon läpi, ja se teki yksinpä minuunkin
suorastaan kamalan vaikutuksen. Muun muassa on siellä kokoelma vanhoja
mestauskirveitä, jotka ovat vallan ihastuttavan teräviä. Kapina puhkeaa
luultavasti kahdentoista ja kahden välillä yöllä, jolloin muutamat
murtautuvat kopeistaan ja aukaisevat ovet toisille. Ensin he leikkaavat
puhelinjohdot poikki, niin että vankilan yhteys kaupungin kanssa tulee
katkaistuksi. Sitten, ennenkuin vartijat vielä ovat mitään huomanneet,
he miehittävät kriminaalimuseon ja hankkivat itselleen aseita, minkä
jälkeen he, kuten otaksun, kylmäverisesti surmaavat johtajan ja
kaikki virkamiehet. Sitten he kaikki tunkeutuvat ulos vankilasta.
Mitä muuta tapahtuu, voitte helposti aavistaa. Armeija verenjanoisia
rikoksellisia, sanokaamme, kahdeksantuhatta miestä, joukko, joka on
melkein puolet linnaväestä ja hyvillä aseilla varustettu, syöksyy
suoraan rikkaaseen ja nukkuvaan kaupunkiin. Siitä tulee sellainen
ryöstö, jonka vertaa emme ole nähneet nykyaikana."
"Siis on koko kaupunki vaarassa", sanoi Harald Vik kauhistuen.
"Tapahtuu joukko murhia."
"Epäilemättä!"
"Mutta sehän on kamalaa. Mitä osaa me näyttelemme tässä kauheassa
näytelmässä?"
Vanhus hymyili ja hykersi käsiään mielissään.
"Me näyttelemme hienointa osaa", sanoi hän. "Me keräämme kaikki valtit
käsiimme tässä uskaliaassa pelissä. Niin, olen jo kerännyt ne. Ne ovat
jo minulla, mutta vielä ei ole aika käsissä, jolloin niitä voi käyttää."
"Mutta jos kapina epäonnistuu", huomautti Harald Vik, "ammutaan meidät
ehkä. Joka tapauksessa joudumme taas kiinni kuten muutkin rikolliset."
Tiedemies loi häneen suopean katseen.
"Kapinan _täytyy_ epäonnistua", sanoi hän.
"Vai niin, me siis ilmoitamme siitä johtajalle?"
"Ei, annamme kapinan jatkua siksi, kunnes johtaja on saanut surmansa.
Sillä hetkellä minä esiinnyn."
"Ja te aiotte yksin ehkäistä kapinan?"
"Niin."
* * * * *
"Niillä neljällä panoksella, jotka teillä mahdollisesti on jäljellä
revolverissanne?"
"Ilman aseita. Minulla on suunnitelmani."
"Saako luvan kysyä, mihin se tähtää?"
"En koskaan ilmaise suunnitelmaa, ennenkuin olen varma sen
onnistumisesta."
"Te siis epäilette."
"Se on onnistuva. Sen pitää onnistua. Kuulkaa nyt", jatkoi hän
hymyillen. "Minkälaisissa ajoneuvoissa haluatte lähteä vankilasta?"
"Olisin kiitollinen, jos voisin lähteä täältä jalkaisin", vastasi
norjalainen.
"Ehkä neljän vedettävissä vaunuissa?" kysyi vanhus.
"Mieluummin sitten automobiilissa", sanoi Harald Vik ja katsoi
tutkivasti tiedemiestä. Taaskin välähti hänen mielessään ajatus, että
vanhus mahtoi olla hullu.
Norjalainen nousi seisoalleen ja loi katseensa kaupunkiin, jossa
elämä nyt tykytti vilkkaimmillaan. Kaikilla kaduilla vilisi vaunuja
ja ihmisiä. Pääkadut muistuttivat kanavia, joissa vesi virtaa, niin
taaja oli yhdysliikenne. Harald Vik meni sille pienelle ulkonemalle,
josta hän voi nähdä tiedemiehen kopinikkunan. Siihen hän istahti ja
jäi kärsivällisenä odottamaan silmät kiinnitettyinä ristikkoikkunaan
nähdäkseen edes vilaukselta mustakutrista.
Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin naisanarkistin kasvot ilmestyivät
ristikon taakse, ja norjalaisen täytyi sukkelaan piiloutua kaidepuitten
taa, ettei häntä nähtäisi. Norjalainen tuli kovin kiihdyksiin
nähdessään, kuinka raskaat jäljet sanomaton surumielisyys ja avuttomuus
olivat jättäneet noihin kauniisiin kasvoihin. Hän vannoi vielä kerran
pelastavansa hänet, vaikka panisi oman vapautensa alttiiksi.
Nuori mies istui useita tunteja ja tuijotti koppia kohti. Nuori tyttö
näyttäytyi usein ikkunassa nähdäkseen vilauksen sinistä taivasta,
joka tänään kaareutui kaupungin ja vankilan yllä kuin jättiläismäinen
sininen ja kirkas posliinikupoli.
Kun lähimmän kirkon kello löi kaksi, poistui Harald Vik vihdoin
paikaltaan ja lähti katolle päin. Samoihin aikoihin tiedemies nousi
siitä savupiipusta, jossa norjalainen oli ollut yöllä ja josta hän oli
kuullut tuimien äänten neuvottelevan aseista.
"Nyt olen saanut selitetyksi nuo äänet", sanoi vanhus. "Tämä kuollut
savupiippu päättyy varastohuoneeseen, jossa säilytetään vankien
lapioita ja kivenhakkuukapineita. Joskus on siellä vankeja myöhään
illalla korjaamassa työkaluja, jotka ovat menneet työskennellessä
rikki. Tietenkin kuulitte yöllä juuri kahden sellaisen vangin
keskustelun."
"Oletteko saanut tietää lisää kapinan puhkeamisesta?"
"En, mutta meidän tulee olla valmiit siltä varalta, että se tapahtuu
tänä yönä."
Muutaman suuren savupiipun varjossa pakolaiset söivät päivällisensä.
He valmistivat erinomaisen hyvän aterian ruoista, jotka vielä olivat
jäljellä tiedemiehen yölliseltä löytöretkeltä. Ja kun vesi oli vielä
kylmää, maistui yksinkertainen ateria kummallekin oivallisesti.
He puhelivat yleisistä, asioista päivällisen aikana. Tiedemies
selvitteli käsitystään tulevaisuuden tieteestä. Päästyään vapaaksi
vankeudesta hän aikoi edelleen tehdä kokeita auringonvalolla
voimalähteenä, sanoi hän. Oli myöskin toisia voimia, joita voitaisiin
käyttää. Itse asiassa oli ihmisellä omassa ruumiissaan suurin
voimalähde, nimittäin sydän. Tiedemies kehitteli vähitellen joukon
hurjia, uskaliaita suunnitelmia, joita Harald Vik mielenkiinnolla
kuunteli. Mutta ellei hän olisi nähnyt niin monta todistusta tämän
kummallisen miehen kyvystä, olisi hän epäilemättä pitänyt vanhaa miestä
hulluna.
Kun he päivällisen jälkeen lojuivat ja torkkuivat kovassa kuumuudessa
ja katselivat kaupunkia, sanoi vanhus:
"Tosin minulla on paljon puuhattavaa tuolla maailmassa, mutta kun
ajattelen, kuinka ihanaa elämää voisin viettää täällä korkeuksissa,
haluttaa minua melkein jäädä tänne. Täällähän minulla on kaikki,
mitä voin toivoa. Minulla on puhelin, jonka avulla aina voin hankkia
tietoja suuren maailman tapahtumista kuin myös tieteen voitoista.
Ruokaa ja juomaa on minulla tarpeeksi. Savupiipun kautta pääsen milloin
hyvänsä suunnattoman suureen varastohuoneeseen, jossa ei huomata
pieniä anastuksiani. Totta kyllä, että tie savupiipun läpi on hiukan
vaivalloinen, mutta --"
"Tehän voitte laittaa hissin", sanoi Harald Vik hymyillen.
"Olette oikeassa", vastasi vanhus, "minähän voisin laittaa hissin".
Hän oli niin totinen ja niin vakuutettu siitä, että oli vallan
vähäpätöinen asia laittaa hissi savupiippuun, että norjalainen
yht'äkkiä vaikeni.
"Kun saan sähköpatterini valmiiksi", jatkoi vanhus, "voisin taas
aloittaa kokeiluni uudestaan. Johtaisin sitten sähkövalon tänne. On
niin harmillista, kun ei voi pimeän takia kirjoittaa öiseen
aikaan -- --. Mutta vapaus, vapaus", mutisi hän.
Äkkiä hän muutti täydellisesti käytöstään ja sanoi norjalaiselle:
"Vai niin, te halusitte lähteä vankilasta automobiilissa?"
"Niin, mieluimmin vihreässä automobiilissa. Mutta oikein suuressa,
viidenkymmenen hevosvoiman vaunussa."
Harald Vik huomasi ukon olevan hyvällä tuulella ja tuumi, että oli
parasta jatkaa pilantekoa.
"Hyvä", sanoi vanhus nyökäten. "Nyt on kello viisi. Jos kapina puhkeaa
tänä yönä, voin taata teille automobiilimatkan huomenaamuksi kello
kahdeksaksi. Silloin ajamme suoraan New Carlton'in ravintolaan ja
syömme siellä aamiaista. Minä tarjoan samppanjaa."
"Hm", vastasi norjalainen ja katsoi merkitsevästi ukkoon. "Siitä tulee
varmasti matka, josta me kaikki _kolme_ suunnattomasti iloitsemme."
Hän pani painoa viimeisiin sanoihin.
Tiedemies katsahti ylös. Hän oli taas muuttunut. Hänen kasvojensa ilme
oli nyt suorastaan kamala. Harald Vik nousi sukkelaan ja astui muutaman
askeleen takaperin. Hän seurasi hyvin tarkkaavasti jokaista vanhuksen
liikettä. Tänä hetkenä hän pelkäsi häntä.
"Ettekö vieläkään ole luopunut siitä kevytmielisyydestä?" sähisi vanhus.
"En, huomenaamulla kello kahdeksan loppuu määräaika, jonka annoin
teille."
"Pahinta se on oleva itsellenne."
"Lähtekää te vain vankilasta", sanoi norjalainen, "minä voin vallan
hyvin jäädä tänne vielä joksikin aikaa. Ja minä tulen toimeen ilman
sähkövaloa ja puhelinta."
"Te ette voi jäädä tänne. Se pilaisi kaiken minulta."
"Oletteko varma siitä?" kysyi Harald Vik.
"Ehdottomasti."
"Olkoon menneeksi, siis jään tänne ja turmelen kaikki teiltäkin,
jollette edes koeta pelastaa tuota nuorta kuolemaantuomittua tyttöä."
Vanhus lähestyi norjalaista, mutta pysähtyi äkkiä.
"Onko tämä luja päätöksenne?" kysyi hän.
"On."
Vanhus tarkasti häntä.
"Näen, että olette sokaistu", sanoi hän. "Niinpä on hyvin mahdollista,
että minun on pakko tehdä vielä yksi murha, ennenkuin lähden
vankilankatolta."
Tästä hetkestä alkaen norjalainen tiesi henkensä olevan vaarassa.
Vanhus oli kerrassaan häikäilemätön. Sitä paitsi oli hänellä revolveri
viittansa taskussa, ja revolverissa oli vielä neljä panosta. Harald Vik
oli täydellisesti suojaton. Hänet voitiin ampua kuin koira. Kunpa hän
edes keksisi keinon, jolla saisi viekoitelluksi itselleen vanhuksen
revolverin.
Tunti tunnin perään kului, ja norjalainen tuli yhä tarkkaavaisemmaksi.
Vanhus hyöri ympäri kuin hyeena. Norjalainen ei vahingossakaan
kääntynyt selin häneen.
Pimeä yllätti. Nyt läheni kapinan hetki. Ensimmäinen merkki oli pian
annettava, jos sen oli määrä tapahtua tänä yönä.