Kädet.
Harald Vik näki, että vanhuksen kasvot kävivät tuhkan harmaiksi, ja hän
kuuli vanhuksen kuiskaavan:
"Revolveri, revolveri -- se on majassa."
Vieras mies oli kookas ja jäntevä. Hän astui askeleen likemmäksi
karkulaisia. Aluksi hän oli ylenmäärin hämillään, mutta näkyi nopeasti
tajunneen, kutka hänen edessään seisoivat.
Vanhus ja Harald Vik peräytyivät yhä askel askeleelta takaperin silmät
tiukasti kiinnitettyinä muukalaiseen, joka piti revolveria heidän
päittensä tasalla.
"Hän seuraa meitä", sanoi norjalainen, "pian olemme katonharjalla, ja
silloin meidän on joko heittäydyttävä alas tai antauduttava".
"Jumalan kiitos", mutisi vanhus.
"Sanotteko te Jumalan kiitos?"
"Niin, Jumalan kiitos, että hän seuraa meitä."
"Sehän on pahinta, mitä voi tapahtua."
"Se ei ole pahinta. Hän on nähnyt meidän piilopaikkamme."
"Niin, hän tietysti näki meidän tulevan ulos sieltä."
"Siis hänen täytyy kuolla", kuiskasi vanhus käheällä äänellä.
Hänen katseessaan leimusi tuli, joka sai Harald Vikin vapisemaan.
"Antautukaa, karkulaiset!" huusi muukalainen äkkiä ja jännitti
revolverin.
Molemmat olivat nyt tulleet aivan katonreunalle, ja vieras mies oli
tuskin viiden askeleen päässä heistä. Hän läheni yhä.
"Kuka te olette?" kysyi tiedemies.
Muukalainen näytti ilmeisesti hämmästyvän vanhuksen katseesta. Hän
pysähtyi ja vastasi viivytellen:
"Minä olen vanginvartija."
"Mitä te täällä katolla teette?" kysyi tiedemies terävällä, käskevällä
äänellä.
"Puhelinjohdot", tuli vanginvartija lausuneeksi.
"Vai niin, hitto vieköön", mutisi vanhus. "En ole ollut kylliksi
varovainen. Tuosta puhelimesta tulee meille turmiollinen ylellisyys."
Harald Vik oli nyt heittänyt kaiken pelastuksen toivon.
Vanginvartija nauroi ivallisesti ja sanoi tiedemiehen puoleen
kääntyneenä:
"Ei teidän tarvitse tarkastella minua niin ankarasti, herra
_insinööri_. Tunnen vallan hyvin molemmat."
Huolimatta hetken äärettömästä jännityksestä huomasi Harald Vik miehen
sanat. Hän oli sanonut vanhusta "insinööriksi".
"Huomatkaa, että minä olen asestettu", jatkoi vanginvartija vakavasti,
"ja minua seuraa monta muuta tänne katolle. Antautukaa vaan!"
Vanhus nauroi, ei vihaisesti eikä ivallisesti, vaan hyväntahtoisesti ja
suopeasti. Harald Vik tajusi hänen näyttelevän komediaa ja ihaili hänen
mielenmalttiaan.
"Meitä on kaksi", sanoi vanhus ja nyökkäsi tuttavallisesti, "ja te
olette yksin".
"Nyt minä ammun silmänräpäyksessä, ellette antaudu. Ammun teidät ensin."
"Näen, että teillä on ase mukana", vastasi tiedemies ja ojensi kätensä,
"mutta onko teillä myöskin käsiraudat?"
Vanginvartija astui rivakasti esiin ja kiinnitti käsiraudat vanhuksen
likaisiin ranteisiin.
"Aina meillä ne on matkassa", sanoi hän, "mutta harvoin meillä on
enempää kuin yksi pari." Hän loi terävän katseen Harald Vikiin.
"Pidän siis edelleen revolverin valmiina", lisäsi hän vakavana. "Menkää
oikealle", käski hän, "kulkekaa viisi askelta edelläni!"
Molemmat karkulaiset tottelivat. Vartija kulki yhä ladattu revolveri
oikeassa kädessä.
"Kulkekaa edellä", käski hän.
"Millä puolella?" kysyi vanhus nöyrästi.
Vanginvartija osoitti.
"Tuolla", sanoi hän. "Tahdon, että te kuljette sillä puolen
vankilankattoa, josta voin antaa merkkejä vankilanpihalle."
"Mutta tehän sanoitte, että joku seuraa teitä."
"Ei nyt aivan heti."
He lähenivät nyt vastakkaisella puolella olevaa räystäskourua.
Tiedemiehen onnistui kuiskata Harald Vikille:
"Tehkää jotain, jokin liike, kaatukaa!"
"Suu kiinni", huusi vanginvartija. "Mitä te sanoitte norjalaiselle?"
"Jotain, josta olisi hyötyä teille", vastasi vanhus lempeästi. "Kysyin
ystävältäni, eikö hänenkin mielestään meidän pitäisi kertoa teille,
mistä johtui vika puhelinjohdoissa."
Harald Vik ymmärsi nyt, minne hän tähtäsi. Hän odotti jännittyneenä ja
tarkkaavaisena sopivaa hetkeä, jolloin voisi ruveta toimimaan.
"Se on oikein", sanoi vanginvartija. "Teille on edullista, että olette
sävyisiä. Näyttäkää minulle vika!"
Vanhus ojensi molemmat kahleissa olevat kätensä ja osoitti
puhelinjohtoa, josta hän oli yöllä soittanut Herald'iin.
"Tuolla se on", sanoi hän, "tehän näette, että yksi posliininapeista on
poissa. Se on paha vika. Katsokaahan vaan!"
Samassa vanhus huusi norjalaiselle:
"Nyt!"
Harald Vik oli saavinaan kouristuskohtauksen ja keikahti kumoon
vankilankatolle.
Vanginvartija joutui hämilleen ja hämmästyksissään antoi revolverin
liukua käsistään.
Juuri niin vanhus oli laskenut.
Nopeasti kuin tiikeri hän hyökkäsi vartijan kimppuun.
Harald Vik näki ruumiin pyörivän ilmassa ja kuuli puoleksi
tukahdutetun, kamalan huudon.
Hän nousi seisoalleen.
Vanginvartija oli kadonnut katonreunan yli. Vanhus makasi pitkin
pituuttaan ja tuijotti vankilanpihalle.
Norjalainen ryömi kauhun vallassa kaidepuiden luo ja katsoi alas
suunnattomaan kuiluun.
Syvällä, syvällä alhaalla kivetyllä pihamaalla häämötti musta esine,
joka makasi hiljaa ja liikkumattomana. Ihmisiä riensi juoksujalkaa;
muiden muassa tuli nainen, jolla oli valkoinen, liehuva esiliina.
"Se on varmaankin hänen vaimonsa", kuuli hän vanhuksen kuiskaavan.
Ihmiset alhaalla näyttivät muurahaisilta. Heitä riensi paikalle yhä
useampia. Lopulta oli kuolleen ympärille kertynyt suuri, liikkumaton
möhkäle. Parin minuutin kuluttua liikkui koko ihmisjoukko, joka katolta
katsoen näytti suurelta, tiiviiltä joukolta, kohti muuatta pientä
hallintorakennusta. Ja sitten piha oli taas harmaana ja autiona kuten
ennenkin. Kuollut oli kuljetettu pois.
* * * * *
Harald Vik nousi ja katsoi tiedemieheen. Hän oli aivan suunniltaan
kaikesta, mitä oli nähnyt.
"Kauheata, kuinka te olette kalpea", sanoi vanhus halveksivasti.
"Minusta tämä oli kamalaa", sanoi Harald Vik. "Oliko se ainoa keino?"
"Oli, kyllä se oli", vastasi vanhus, "ja sehän kävi sekä pian että
helposti. _Eikä se ollut minun ensimmäinen murhani_", lisäsi hän
nauraen hiljaista ja kamalaa naurua, joka kävi Harald Vikin luihin ja
ytimiin.
"Sitä paitsi hän kuoli heti ja kivuttomasti. Ilmanpaine tappoi hänet.
Hän oli jokseenkin yksinkertainen, mies parka, oikea tomppeli. Hänen
täytyi kuolla."
Äkkiä hän ojensi kahleissa olevia käsiään ja nauroi taas.
"Sepä merkillistä", sanoi Harald Vik ihmeissään, "en koskaan ole
huomannut, että teillä on niin muodottomat ja käyrät kädet".
"Ei minulla olekaan", vastasi vanhus. "Katsokaas nyt?"
Ja samassa hänen kätensä saivat entisen muotonsa. Ja käsiraudat
luistivat alas ja putosivat kalisten maahan, ikäänkuin liian suuret
renkaat.
"Muuan asia ihmetyttää minua nyt, kun näen miten taitava te olette",
huomautti Harald Vik selvittyään hämmästyksestään. "Miten kummassa
teidät on saatu kiinni?"
"Petoksella", mutisi vanhus katkerasti, "mutta älkäämme ajatelko sitä.
Olemme tällä haavaa vaarallisessa asemassa, ystäväni. Voimme odottaa
vieraita katolle."
Norjalainen säpsähti.
"Vieläkö enemmän murhia?"
"Ei, tuolla alhaalla tietysti luullaan, että vanginvartija on
tapaturmaisesti syöksynyt alas katolta. Hänen suunsa on vaiennut
ainiaaksi. Mutta puhelinjohdoista ei vielä ole päästy selville. Linja,
jolla kokeilin yöllä, ei enää toimi. Luulin, että sain sen taas
kuntoon, mutta jokin vika on siis kuitenkin keksitty konttorissa. On
selvää, ettei sattunut onnettomuustapaus saa peloittaa heitä. Puhelin
on saatava kuntoon."
"Ja silloin meidät taas keksitään", huomautti Vik.
"Ei, me ryömimme majaamme ja panemme kivet paikoilleen. Kukaan ei meitä
löydä. Muistakaa, ei kenelläkään ole aavistusta siitä, että täällä
katolla on eläviä olentoja. He eivät edes tarkemmin ota selkoa asiasta."
"Mutta puhelinjohto?"
"Pidän huolen siitä, että näyttää siltä, kuin myrsky olisi vioittanut
johtoa. Nämä käynnit täällä katolla ovat muuten ehdottomasti vain
eduksi meille."
"Eduksi?"
"Niin, heidänhän täytyy jostain tulla katolle, eivätkä he luultavasti
tule savupiipusta. Täällä on siis jossain luukku, jota emme ole
löytäneet. Meidän täytyy tähystellä vieraitamme muurin reiästä. Nyt
menen puhelinjohtojen luo", lopetti vanhus puheensa, "ja te voitte
sillä aikaa hävittää kaikki näkyvät jäljet meistä täällä ulkopuolella
ja kerätä kokoon kiviä."
Tiedemies ryömi heti ukkosenjohdatinta myöten alas sivukatolle ja
lähestyi puhelinlankoja.
Puolessa tunnissa Harald Vik keräsi kokoon kaikki näkyvät jätteet
heidän puuhistaan ja vei ne majaan. Sitten hän pinosi kiviä kasaan
aivan sisäänkäytävän viereen ja ryömi sitten raunioon.
Heti sen jälkeen tuli itse vanhuskin.
Harald Vik odotti hirveän jännityksissään, mitä tapahtuman piti,
tiedemies taas oli täysin rauhallinen. Hän käyttäytyi aivan kuin olisi
hiljaisena keskiyön hetkenä tehnyt kokeita lukukammarissaan.
Vanhus sulki ensin täydellisesti aukon ja otti sitten irti yhden
kiven, niin että syntyi kurkistusreikä, josta hän voi nähdä katon
kokonaisuudessaan.
Puoli tuntia kului.
"He antavat odotella itseään", mutisi vanhus, istuessaan ja herkeämättä
tuijottaessaan aukosta.
Vihdoinkin hän vilkastui, ja Harald Vik päätteli siitä, että telefonin
korjaajat olivat nyt varmaankin tulleet katolle.
"Ahaa, tuolla on luukku", kuiskasi tiedemies itsekseen. "Sehän on
täysin piilossa sinkkilevykatossa. Kas, kas, tuossa on numero kaksi
ja tuossa numero kolme. Sehän on oikea varusjoukko... Mutta katsokaa,
kuinka huolimattomia ihmiset voivat olla... He eivät edes ole
asestettuja... Ensimmäinen oli edes... Mutta hänpä saikin surmansa...
Nyt he menevät puhelinjohtojen luo... Mutta tuo pitkä mies, jolla on
valkoinen nahkavyö, kuka tuo noin utelias on?... Näyttää aivan siltä,
kuin hän tahtoisi lähemmin tarkastella vikaa... Hän kumartuu lankojen
ylitse ja kutsuu muutkin sinne..."
Siihen tapaan tiedemies puheli itsekseen siinä istuessaan, ja hänen
löpinästään Harald Vik voi arvata, mitä katolla tapahtui.
"Mitä he nyt tuumivat... Niin, enkö sitä arvannut", jatkoi vanhus, "nyt
he ovat rauhoitetut... He nyökkäävät toisilleen... Kyllä sen täytyy
olla myrskyn työtä, haha... No, nyt he alkavat korjata... Se on itse
asiassa aivan mitätön vika.... Voin nähdä, kuinka he ovat harmissaan...
No, kaiken takia sitä nyt kannatti lähettää tänne kolme miestä...
Nyt he ovat valmiit... He menevät takaisin luukulle... He seisovat
ja varjostavat silmiään ja katselevat näköalaa... No, nyt he menevät
alas... He ovat kadonneet."
Pakolaiset odottavat varovaisuuden vuoksi vielä puoli tuntia, ennenkuin
ryömivät ulos. Kun he taasen ovat katolla, lyövät kellot yhdeksää
kaupungin monissa kirkontorneissa. Vanhus laskee lyönnit.
"Yhdeksän", sanoo hän, "silloin on hetki tullut. Tulkaa, menkäämme
sille kohtaa, josta meillä on näköala yli harjoituskentän."
He lähtevät heti sinne.
Suunnattoman suurella kentällä, syvällä heidän allaan, näkevät he
sadoittain vankeja liikehtimässä. Vangit ovat ulkona jaloittelemassa.
He liikkuvat taukoamatta eteenpäin, yksi mies joka rivissä. Rivit
liittyvät renkaiksi ja kehiksi. Renkaitten sisäpuolella on korokkeita,
joilla vartijat seisovat ja pitävät tarkasti silmällä, etteivät vangit
puhu keskenään. Kentän laidoille on sijoitettu joukko sotilaita, jotka
kivääreihinsä nojaten katselevat surullista näytelmää.
Vanhus katselee korkeuksista harjoitusta kuumeisella jännityksellä.
"Huomaatteko", kysyi hän norjalaiselta, "huomaatteko niitä miehiä,
jotka seisovat korokkeilla?"
"Kyllä, ne ovat vartijoita, jotka katsovat, että säännökset otetaan
huomioon."
"Eivät ne kaikki ole vartijoita. Jos tuntisitte tämän vankilan
järjestelmän, tietäisitte, että tavalliset vangitkin voivat joutua
niille paikoille. Ne annetaan vangeille, jotka ovat osoittaneet
erikoisen suurta ahkeruutta ja hyvää käytöstä. Heistä tulee silloin
apulaisvartijoita. Näettekö tuota miestä punaisen varastokatoksen luona
esimerkiksi -- se on vanki. Katsokaa, kuinka aurinko paistaa hänen
vanginpukunsa keltaisiin raitoihin."
"Kyllä, kyllä näen", vastasi Harald Vik.
"Katsokaapa häntä tarkoin!"
"Tarkastan häntä oikein."
"Ymmärrättekö siis, mitä tarkoitettiin kysymyksellä, joka yöllä
lähetettiin muurien läpi: '_ovatko kaikki saaneet tiedon käsistä_?'"
Harald Vik seurasi kaukaisen, punaisen varastokatoksen luona seisovaa
pientä, keltaista miestä vielä suuremmalla tarkkaavaisuudella.
"En", sanoi hän, "sitä en ymmärrä".
"Ettekö huomaa mitään omituista hänessä?"
"Ainoastaan sen, että hän on vilkkaampi ja innokkaampi toimessaan kuin
muut vartijat. Mutta se johtunee siitä, että hän on erikoisen kykenevä
apulaisvartija."
"Aivan oikein... hän on vilkkaampi. Mutta ettekö voi nähdä, mitä hän
tekee?"
"_Käsillään_?"
"No?"
Vanhus aikoi sanoa jotain muutakin, mutta keskeytti äkkiä. Hän katseli
hyvin tarkkaavaisesti kentälle, ja Harald Vikistä näytti siltä, kuin
hänen huulensa olisivat liikkuneet.
"Sepä hyvä", mutisi tiedemies, "se on mainiota".
Kääntyen Harald Vikiin päin hän jatkoi:
"Hän lyö siis tahtia käsillään."
"Niin, vankienhan täytyy kulkea tahdissa", sanoi norjalainen, "se on
ohjesäännöissä".
"Aivan oikein, mutta samalla kuin hän lyö tahtia, tekee hän muutakin
käsillään."
"Mitä sitten?"
"Hän _puhuu_", vastasi tiedemies, "hiljaa, nyt hän taas sanoo jotain".