Puhuvat muurit.
Harald Vik istui aivan ukon vieressä katonharjalla. Hän tunsi, kuinka
vanhus suorastaan värisi jännityksestä.
"Onko Heraldissa?" kysyi hän jälleen.
"Kuulen puhelimessa suhinaa", kuiskasi hän norjalaiselle.
Ukko istui pari sekuntia hiljaa ja kuunteli. Äkkiä hän säpsähti.
Kaukainen ääni vastasi puhelimessa:
"Herald'in yötoimitus!"
"Tämä on 'Mustan tähden' vankilasta", sanoi tiedemies. "Tahdotteko
saada uutisen?"
Ääni vastasi:
"Onko joku taas paennut?"
"Ei, ei vielä."
"Mistä sitten on kysymys?"
"Näemme täältä palavan laivan kaukana merellä. Se näyttää olevan suuri
höyrylaiva."
"Mitä kummia?"
"Aivan suuren luotsimajakan ulkopuolella, vähintään kolme peninkulmaa
merelle päin, jos näemme oikein."
"Kiitos, otamme lähemmin selkoa asiasta."
"Kuuluuko muuten mitään uutta. Onko tapahtunut jotain suuressa
maailmassa?" kysyi tiedemies, uteliaisuudesta palaen.
Nyt kuului toinen ääni puhelimessa. Se vastasi:
"Ranskan presidenttiä vastaan on tehty murhayritys."
"Murhayritys Ranskan presidenttiä vastaan", toisti vanhus.
"Mutta se on epäonnistunut", sanoi ääni jälleen.
"Onko jotain muuta tapahtunut tänä yönä?"
"Olemme saaneet sähkösanoman Pearylta. Hän on saavuttanut suurenmoisia
tuloksia. Julkaistaan huomenna Herald'issa. Muuten ei mitään
erikoista... Niin, se on totta. Olemme kuulleet uutisen, joka huvittaa
teitä. Kuolemaantuomittu, joka karkasi vankilasta pari päivää sitten,
on kuulemma saatu kiinni."
"Se ei ole mahdollista, missä?"
"Buffalossa. Sikäläinen poliisipäällikkö on vakuutettu siitä, että hän
on saanut oikean käsiinsä. Hän on nyt matkalla tänne."
"Hyvä on. Pidämme kyllä huolen siitä, ettei hän enää toista kertaa
pääse karkaamaan. Vaikka se on kyllä pirun vikkelä mies."
"Niin, se mahtaa olla oikea hornan henki."
"Ja nyt ei siis teillä enää ole meille mitään kerrottavaa?"
Tiedemies työnsi mikrofonin äkisti Harald Vikin korvaan, ja norjalainen
kuuli selvästi äänen vastaavan:
"Ei, nyt ei ole enää mitään. Kiitos tiedonannoista! Hyvää yötä!"
Viime sanoja seurasi heikko surina. Se oli loppusoitto.
Norjalainen tunnusteli pimeässä uteliaana esinettä, joka oli hänen
kädessään. Hän käsitti, että sen täytyi olla posliininappi, jonka hän
aikaisemmin oli nähnyt vanhuksella.
Vanhus tarttui häntä kiivaasti käsivarteen.
"No, mitä arvelette?" huudahti hän voitonriemuisesti.
"Suurenmoista", mutisi Harald Vik, "mutta minä en ymmärrä, kuinka
olette saanut sen järjestetyksi."
"Tämän posliininapin, kahden pienen langanpätkän, jotka varastin
johdosta, ynnä hansikasnahan avulla. Se on samanlainen kone, mutta
suunnattoman paljon yksinkertaisempi kuin se, jota puhelintyöntekijät
käyttävät, kun heidän puhelinjohtoja korjatessaan on puhuttava
keskusasemalle. Olemme siis vihdoinkin tulleet yhteyteen ulkomaailman
kanssa", huudahti vanhus ihastuksissaan ja löi kätensä yhteen. "Eikö
ole kummallista, että me kaksi pakolaisparkaa, jotka istumme täällä
vankilankatolla, ilman minkäänlaisia apuneuvoja, olemme päässeet
puhelinyhteyteen maailman suurimman lehden kanssa. Mutta se on vain
alkua."
"No, mitä sitten seuraa?" kysyi norjalainen.
Vanhus käänsi kasvonsa ukkosenjohdattimeen, joka kohosi korkealle
mustansinistä yötaivasta vasten.
"Näettekö tuota?" kysyi hän.
"Totta mar, ukkosenjohdatin, siitä olette puhunut ennen."
"Siitä on oleva meille suunnattoman suurta hyötyä." Hänen äänensä
kuulosti kovin ylimieliseltä. "Nämä tavalliset puhelinyhteydet
tuntuvat minusta liian kaukaisilta. Meidän on keksittävä jotain
uudenaikaisempaa."
"Mitähän se olisi?"
"No, esimerkiksi langaton sähkölennätin", vastasi tiedemies ja osoitti
ukkosenjohdatinta. "Kun saan sähköpatterini kuntoon..."
Keskustelu Herald'in kanssa oli tehnyt niin valtavan vaikutuksen Harald
Vikiin, ettei mikään, jota vanhus suunnitteli, tuntunut hänestä enää
mahdottomalta. Hän huomautti kumminkin:
"Kunhan ei vaan teidän kokeilunne veisi meitä lopuksi perikatoon."
Vanhus nauroi äkkiä ääneen ja kauan. Hän istahti ja nauroi oikein
sydämensä pohjasta. Se kuulosti suorastaan mielettömältä; Harald Vikiä
ihan puistatti.
"Miksi nauratte sillä lailla?" kysyi hän.
"Tiedättekö", vastasi ukko, "että minut on vangittu Buffalossa?"
"Mitä hullua?"
"Niin minulle kerrottiin Herald'ista. Minut on otettu kiinni Buffalossa
ja olen nyt matkalla tänne. Hahaha!"
"Vai niin, silloin ymmärrän, kenestä lupasitte pitää niin hyvää huolta,
ettei hän enää karkaa."
"Aivan niin. Menemmekö nyt takaisin taloomme? Täällä tulee todenteolla
kylmä."
Vanhus poistui. Harald Vik loi katseen merelle, jossa palava laiva nyt
loisti punaisempana ja kirkkaampana kuin ennen.
Hän kuuli vanhuksen sanovan takanaan:
"Näettekö tuota valkoista valojuovaa satamassa?"
"Kyllä, se liikkuu."
"Sen tunnen hyvin", sanoi vanhus, "se on Herald'in alus. Sillä on
valonheittäjä keulassa. Se on jo matkalla laivahylyn luo. Se on
Amerikan nopein höyrylaiva. Mikään torpedovene ei vedä vertoja sille
nopeudessa. Kahdessa tunnissa se on perillä. Mutta kuulkaa, tulin
ajatelleeksi jotain."
"Mitä sitten?" kysyi Harald Vik ja läheni vanhusta, ryömien nelin
kontin sinkkikatolla.
"Kiikari meillä myöskin täytyy olla. Niin, kaksi kiikaria, yökiikari
ja päiväkiikari. Ikävää, ettei meillä ole tilaisuutta katsella läheltä
noin jännittävää tapahtumaa kuin tuo tuolla ulkona."
Harald Vik ei vastannut mitään tähän.
Kun he olivat tulleet toiselle katolle ja raunion lähettyville, kysyi
hän:
"Luuletteko, että tulemme viipymään niin kauan?"
"En tiedä. Joko pääsemme täältä parin päivän perästä tai sitten saamme
jäädä tänne hyvin pitkäksi aikaa."
He olivat nyt saapuneet asuntonsa, raunion, luo. Harald Vik aikoi heti
kömpiä sisään, mutta vanhus esti häntä.
"Odottakaa hetkinen", sanoi hän.
Norjalainen ei pimeässä voinut nähdä, mitä tiedemies puuhaili, mutta
hän kuuli rapinaa, jonka hän oli tuntevinaan.
Ja -- kratsh! Samassa loisti liekki tiedemiehen kädessä.
"Tulitikkuja!" huudahti norjalainen. "Onko teillä tulitikkuja?"
"On, kaksi kokonaista laatikkoa."
"Oletteko valmistanut nekin?"
"En, ne olen varastanut. Tulkaa tänne, niin näette."
Hän vei Harald Vikin raunion aukon luo, sytytti tulitikun ja pisti sen
aukosta sisään.
Harald Vik katsoi sisään.
"Mitä kummia!" huudahti hän ja pisti paikalla päänsä aukosta sisään.
"Sepä hittoa, täällähän on oikea onnen sopukka."
Majan sisällä oli sievästi katettu pöytä, palanen makkaraa, leipää,
voita ja pullo viiniä.
Norjalainen oli nyt ryöminyt ihan sisälle majaan, ja vanhus seurasi
jäljessä.
"Olkaa hyvä", sanoi vanhus, "ja syökää kunnolla. Meillä on ollut
rasittava yö."
Hän raapaisi tulta ja sytytti kynttilän -- oikean steariinikynttilän.
* * * * *
Harald Vik istui äänettömänä ja tuijotti ihanuuksiin.
"Pullo oikeata viiniä", mutisi hän, "ja tuoretta, ihanaa leipää. Kuinka
se maistuneekaan! Oletteko varastanut kaiken tämänkin?"
"Olen."
"Keneltä?"
"Ettekö muista, että olin yöllä savuavassa piipussa. Menin ihan alas
asti ja tulin virkamiesten keittiöön. Sieltä löysin tavarat. Jos
minulla olisi ollut enemmän aikaa käytettävissäni, olisin varustautunut
vielä paremmin."
"Ettekö luule, että varkaus keksitään?".
"Ei, sitä en luule. Siellä on niin suuret määrät elintarpeita, ettei
tämä pieni varkaus tee huomattavaa lovea varastoon."
Harald Vik istui jo ja söi oikein ahmien.
"Palatkaamme nyt yöllisiin retkeilyihimme", sanoi vanhus. "Tahdon heti
sanoa teille, että minäkin kuulin tuon kummallisen kolinan, mutta
ymmärsin heti, mistä se johtui."
Norjalainen katsoi häntä kysyvästi.
"Ettekö tehnyt huomiota", jatkoi vanhus, "ettei melu ollut tilapäistä?
Se kuului varsin säännöllisesti määrättyine väliaikoineen."
"Aivan niin."
"Se ei siis voi olla rottien tai muiden eläinten aiheuttama, jotka
elämöivät näissä muureissa."
"Ei, se on mahdotonta. Sitä paitsi oli melu aivan liian kova
johtuakseen siitä."
"Että melu oli kova, ei itse asiassa merkitse paljon. Teidän on
muistettava, että me olimme savupiipuissa, jotka tällaisissa korkeissa
rakennuksissa ovat suorastaan mikrofoneja."
"Se on totta, mutta mistä siis luulette äänen johtuneen?"
"Siitä ei voi olla epäilystä. Ihmiset, vangit aiheuttivat sen."
"Mutta missä tarkoituksessa?"
"Ette varmaankaan ole istunut ennen vankilassa", sanoi vanhus suopeasti.
"Ei, en ole. Olen ensi kertaa. Entä te?"
"Olenhan kertonut teille, että olen ollut kaksi kertaa kuolemaan
tuomittu. Olen kaiken kaikkiaan istunut vankilassa monta vuotta.
Kysykää norjalaiselta ystävältänne, Asbjörn Kragilta. Hän kyllä tietää
miksi. Olen myöskin pitkän vankilassa oleskeluni aikana oppinut, miten
vangit keskustelevat toistensa kanssa."
"Ai, koputtamalla seinään. Minäkin olen kuullut."
"Sekä koputtamalla että raapimalla", jatkoi vanhus. "Heillä on nyt
uusi sähkötysmetodi, vanha alkoi käydä liian tutuksi vanginvartijoiden
keskuudessa."
"Toisin sanoen, me kuulimme vankien keskustelua?"
"Aivan niin."
"Mutta minusta tuntuu, kuin olisi ääni kulkenut poikki koko
rakennuksen."
"Sepä juuri tekikin sen mieltäkiinnittäväksi. Muuten ei siinä olisi
ollut mitään huomiota ansaitsevaa."
"He puhuivat tietysti kaikki keskenään. Ajankuluketta ihmisparoille.
Milläpä he muullakaan aikaansa kuluttaisivat?"
"Erehdytte", sanoi vanhus. "Yksi kysyi, ja kaikki vastasivat."
"Sangen merkillistä!"
"Muistatteko, missä olitte, kuullessanne koputukset ensi kertaa?"
Harald Vik mietti hetken.
"Luullakseni kuudennessa kerroksessa", sanoi hän.
"Aivan niin. Siellä minäkin kuulin koputukset. Ensimmäiseksi johtui
mieleeni: 'Mitkä vangit ovat tässä osassa rakennusta?' Silloin muistui
mieleeni, että Crowburyn salaliittolaiset, joihin tekin kerran
kuuluitte, muutettiin sinne teidän karkauksenne jälkeen. Vanginvartija
kertoi sen minulle. Hän kertoi minulle myöskin, missä itse johtaja
Crowburyn koppi oli. Se on 'Mustan tähden' vahvin vankikoppi.
Kuuntelemalla tarkasti ja laskemalla koppien aseman sain pian selville,
että koputukset ja raapimiset ensin lähtivät Crowburyn kopista. Sitten
ne jatkuivat kautta kaikkien koppien seinien. Oli kuin hän olisi
antanut merkin tai käskyn, jonka toiset heti antoivat mennä edelleen.
Vastaukset tulivat hänelle takaisin."
"Tarkoitatteko --?" kysyi Harald Vik ja katsahti ylös. Hänellä oli
makkaranpalanen toisessa ja viinipullo toisessa kädessä.
"Tarkoitan, että se peijakkaan Crowbury taasen valmistelee salaliittoa.
Ei hän niin vähällä anna itseään lannistaa. Olen muuten hänen kanssaan
yhtä mieltä."
"Hän on konna", puuttui norjalainen puheeseen, "joka tahtoi myydä
meidät kaikki tyynni pelastaakseen oman nahkansa".
"Konna tai ei. Se on yhdentekevää. Hän tulee joka tapauksessa tekemään
meille suuren palveluksen."
"Saitteko yhtään selvää, mitä hän sähkötti?"
"Kyllä, kuulin kokonaisen lauseen ja yhden yksityisen sanan. Molemmat
olivat minulle kumminkin täysin käsittämättömiä."
"Mitä ne sisälsivät?"
"Lause kuului näin:
"'_Ovatko kaikki saaneet tiedon käsistä_?'"
"Käsistä? Sepä hassua. Mitä hänelle vastattiin?"
"Vastauksesta en saanut selkoa."
"Ja tuo yksityinen sana. Mikä se oli?"
"Niin, se on itse asiassa mystillisin. Kuulin sanan keskellä pitkää
sähköttämistä, josta en muutoin ymmärtänyt hituistakaan. Sana oli:
"'_Museo_'."
"Museo! Tästä tulee yhä hullumpaa. Mitä kummaa hän sillä tarkoittanee?"
"En tiedä. Olen hiukan miettinyt asiaa. Huomenna avataan
Kansallismuseon vuosinäyttely."
"Presidentti tulee sinne", tokaisi Harald Vik.
"Niin, tiedän kyllä", vastasi vanhus. "Nämä ihmisethän ovat
terroristeja. Onkohan jotain tapahtuva presidentin käydessä museossa?
Heillä on ehkä vankilan ulkopuolella ystäviä, jotka ryhtyvät johonkin?
En tiedä vielä... Mutta nyt näen, että päivä alkaa sarastaa", keskeytti
vanhus äkkiä puheensa. "Te ette ole koko yönä ummistanut silmääkään,
nuori mies. Te mahdatte olla väsynyt."
"Niin, olen hirveän väsynyt", mutisi Harald Vik puoliunessa. Hän istui
jo nyökyttäen päätään edestakaisin.
Mutta vanhus ei mennyt nukkumaan. Hän istui kokoonkyyristyneenä
mieliasennossaan polvet vedettyinä leuan alle. Hän ajatteli.
Norjalainen oli kai nukkunut parisen tuntia, kun kova isku selkään
herätti hänet. Vanhus herätti hänet sillä tavoin.
"Mitä on tekeillä?" kysyi norjalainen unisena.
"Nyt olen urkkinut asian", vastasi vanhus. Hänen äänensä oli niin
kiivas ja innokas, että Harald Vik heti heräsi toden teolla.
"Mitä te olette urkkinut?"
"'Museo' sanan merkityksen. Mutta oikeastaan olette te auttanut minua
siinä."
"Kuinka niin?"
"Te kerroitte minulle, että olitte kuullut kahden miehen keskustelevan
alapuolellanne savupiipussa. Eivätkö he puhuneet aseista?"
"Kyllä, kolmesataaviisikymmentäneljä revolveria", sanoivat he.
"Ja tuhatviisisataakuusikymmentä puukkoa?"
"Aivan."
"Silloin tiedän, mitä sana 'museo' merkitsee. Mutta tahdon myöskin
tietää, mitä hän tarkoitti sillä, että kaikilla piti 'olla tieto
käsistä'."
"Kuinka aiotte urkkia sen?"
"Tulkaa mukaan, niin näytän sen teille."
He ryömivät molemmat ulos rauniosta. Nyt oli tullut ihan valoisa.
Kun he olivat tulleet ulos, sanoi vanhus, osoittaen muuatta sivukattoa.
"Meidän täytyy laskeutua tuolle katolle."
He kulkivat eteenpäin.
Äkkiä vanhus pysähtyi ja keikahti muutaman askeleen takaperin. Ensi
kertaa Harald Vik näki todellisen pelon kuvastuvan hänen kasvoissaan.
Ja kun norjalaisen piti katsoa, mikä aiheutti vanhuksen kauhun, tunsi
_hänkin_ veren ikäänkuin jähmettyvän suonissaan.
Tuskin kymmenen askeleen päässä heistä seisoi outo mies revolveri
kädessä.