Aamiainen vankilankatolla.
Harald Vik tunsi, että hänen kielensä oli kuiva ja takertui suulakeen.
"Minua janottaa", sanoi hän, "olen ihan kuolemaisillani janoon".
"Niin, mitä olisitte nyt tehnyt, ellei minua olisi ollut?"
"Onko teillä kenties vettä?" kysyi norjalainen iloisena.
"Minulla on vettä vaikka kuinka paljon. Haluatteko ehkä peseytyäkin.
Mikään ei estä."
Norjalainen kömpi esiin rauniosta. Katto oli vielä paikka paikoin märkä
sateen jälkeen, mutta aurinko paahtoi kuumasti, joten se pian kyllä
kokonaan kuivuisi.
Vanhus pyysi häntä seuraamaan itseänsä.
Hän kiipesi alaspäin ukkosenjohdatinta myöten ja käski Harald Vikiä
laskeutumaan vatsalleen ja ottamaan vastaan jotain, jota hän ojentaisi
hänelle.
Harald Vik näki nyt että alempana olevalla katolla häämötti joitakin
muodottomia esineitä, joissa oli vettä.
"Mitä nuo ovat?" kysyi hän.
"Toinen on vanhan räystäskourun palanen", vastasi tiedemies, "toinen
on vanha savupiipun-hattu. Voin vakuuttaa teille, että se on tarkoin
puhdistettu, ennenkuin se on otettu käytäntöön. Se vetää kaksikymmentä
litraa vettä."
"Mistä maailmasta olette saanut veden?"
"Ette kai muista yöllistä sadeilmaa. Minulle ei tuottanut pienintäkään
vaikeutta kerätä nuo muutamat litrat. Luulen, että se riittää ensi
aluksi noin kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi. Sitten toivoaksemme
tulee jo uusi sade. Ne eivät tavallisesti ole harvinaisia tähän
vuodenaikaan."
Vanhus hääräili jonkun vanhan rautalevyn kimpussa.
"Vaikeampi oli saada sopiva juoma-astia", sanoi hän. "En tahtonut, että
olisimme juoneet piipunhatusta."
"Ja mitä silloin teitte?"
"Teidän erinomaisten murtokapineittenne avulla onnistui minun helposti
sahata kaksi levyä tästä vanhasta läkkikourusta. Muovailin ne, ja,
olkaa hyvä, tässä on kupillinen vettä."
Norjalainen tarttui ahnaasti "kuppiin" ja joi sen pohjaan. Vesi tosin
ei ollut kylmää eikä oikein puhdastakaan, mutta Harald Vikin mielestä
se maistui helmeilevältä viiniltä. Hän pyysi lisää, ja vanhus tarjosi
hänelle nähtävästi huvitettuna norjalaisen ihastuksesta.
"Nyt seuraa ohjelmassa aamiainen", sanoi tiedemies, kavuttuaan taas
ukkosenjohdatinta myöten ylös. "Muistatteko, että lupasin tarjota
teille aamiaisen? Luulen melkein, että syöminen on jo paikallaan."
"Kyyhkyset", mutisi Harald Vik, "oletteko saanut kyyhkyset paistetuksi?"
"Olen, tietysti, minähän sanoin teille, etten pidä raa'asta lihasta.
Emmeköhän nauti aamiaistamme verannalla?"
"Verannalla?"
Tiedemies katsoi kummissaan nuorta miestä. "Miksi tärvelette
kuvitteluni?" kysyi hän moittien. "Emmekö me mielestänne oleskele
huvilinnassa? Maailman suurimmassa. Katsokaahan tätä kattoa, jossa
vaikka rykmentit voisivat marssia. Eikö tämä veranta ole kyllin hyvä?"
Harald Vik nyökkäsi.
Tiedemies otti häntä käsipuolesta, ja he kulkivat hitaasti yli
vankilankaton. He kulkivat vanhan tähystystornin ja useitten
savupiippujen ohitse. Äkkiä he pysähtyivät suuren ilmanvaihtimen luo,
joka loi leveän varjon katolle.
"Kas tässä", sanoi vanhus, "tässä on varjoisa paikka, jossa voimme
mukavasti nauttia aamiaisemme. Täältä voimme myöskin nähdä kaupungin
vihreät puistot ja sinisen meren tuolla etäisyydessä. Meillä on ihana
näköala."
"Mutta aamiainen?" kysyi norjalainen epävarmana. "Kyyhkyset -- --"
Vanhus osoitti sormellaan.
"Voitteko nähdä tuota savupiippua?"
"Kyllä, tuo, josta savu nousee. Sen olen nähnyt ennen. Se on ainoa
piippu tällä katolla olevista, jota käytetään."
"Olette oikeassa", sanoi vanhus. "Se piippu kiinnitti heti minunkin
huomiotani, ja siitä on meille paljon hyötyä. Siellä on meidän
keittiömme. Tänään olen itse laittanut ruoan, mutta vähitellen saatte
te opetella, sillä minun on pian antauduttava tieteeni palvelukseen."
* * * * *
"Keitättekö siis savupiipun sisällä?" kysyi Vik.
"En, sen vieressä. Siispä teidänkin mielestänne näyttää siltä, kuin
savu nousisi savupiipusta. Sepä mainiota, silloin olen varma, ettei
alhaalta pihalta eikä liioin ympärillä olevista kirkontorneista huomata
mitään epäilyttävää. Savu nousee savupiipun vierestä."
Ja hän lisäsi ylpeänä:
"Se on meidän tulemme, josta savu lähtee."
"Olette siis saanut käsiinne jotain polttokelpoista. Mistä löysitte
halot?"
"Ei tuossa halot pala."
"No, mikä sitten?"
"Hiili."
"Kivihiili?"
"Ei vaan nokihiili."
"Nokihiili!" Harald Vik ei ymmärtänyt mitään ja tuijotti hämmästyksen
vallassa pientä miestä, jota kohtaan hänen kunnioituksensa nyt alkoi
kasvaa.
Vanhus oli nähtävästi loistavalla tuulella ja hänellä oli ihmeen
hauskaa. Hänen kasvoistaan oli kokonaan kadonnut kaikki hirvittävä,
kova ja tunnoton. Mutta hänen silmänsä olivat yhtä kylmät ja terävät.
Juuri silmät tekivät hänen hymynsäkin ilkeäksi ja luonnottomaksi,
ja kun hän nauroi, oli hän kauhistuttavan näköinen, sillä silloin
loistivat hänen suuret, keltaiset hampaansa parran läpi.
"Mistä te sitä löysitte?" toisti norjalainen.
Pikku ukko osoitti useita kohtia katolla.
"Täällä on hiiltä joukoittain", sanoi hän. "Olette itsekin sitä nähnyt.
Savupiippujen sisällä, mies, on paksu kerros vanhaa, kivenkovaa nokea.
Se palaa erinomaisesti, kun se ensin on kuumennut. Olen irroittanut
muutamia kappaleita teidän kapineittenne avulla."
"Mutta kuinka saitte hiilet palamaan?"
"Käytin vanhaa menettelytapaa. Löin kahta kiveä vastatusten, kunnes
lämpöä syntyi."
"Hiilessäkö?"
"Ei vaan höyhenissä, joita olin pannut tuotapikaa kyhäistyjen tulusten
alle."
Harald Vik oli perin ihmeissään.
"Miten se on yksinkertaista", sanoi hän.
"Niin, vaikeinta on keksiä yksinkertaisinta ja sitä mikä on meitä
lähinnä", vastasi tiedemies. "Istuutukaa", jatkoi hän. "Valitan etten
vielä ole hankkinut tuoleja. Toistaiseksi on meidän tyydyttävä istumaan
jalat ristissä turkkilaiseen tapaan. No, istukaahan nyt!"
Norjalainen istuutui.
"Otan vapauden palvella teitä", sanoi vanhus, "mutta tämä tapahtuukin
nyt ensimmäisen ja viimeisen kerran. Tästä lähin jää se teidän
asiaksenne. Minun täytyy melkein yksinomaan antautua opintojani
harjoittamaan sekä myöskin pohtimaan kysymystä, kuinka voisimme
parantaa asemaamme."
* * * * *
Pikku mies meni tupruavan savupiipun luokse ja palasi samassa takaisin
mukanaan kaksi suoraksi taottua vesirännin kappaletta.
"Tässä on lautaset", sanoi hän, "parhaat mahdolliset lautaset, mitä
täällä on saatavissa".
Sitten hän toi vadin -- niin ikään ränninpalanen -- jossa oli punaista
taikinaa.
"Mitä se on?" kysyi norjalainen.
"Huomaan ettei kyyhkyspaisti vielä ole valmista", sanoi vanhus,
"joten minulla on aikaa hiukan selitellä teille. Se on sanalla sanoen
vihanneksia."
Norjalainen katsoi häntä kummissaan.
"Mutta sehän on punaista", sanoi hän.
"Niinpä niinkin, mutta sittenkin se on joka tapauksessa melkein
vihanneksia."
"Kasvavatko nekin savupiipussa?"
"Teette pilaa, nuori mies. Ei, nämä vihannekset kasvavat vanhoissa,
kosteissa muurinraoissa. Se on omituinen sienilaji, oikein herkullinen
ja hyvänmakuinen ruokalaji, josta tuolla kaupungin hienoimmissa
ravintoloissa maksetaan järjettömän korkeita hintoja. Oletteko
kuullut puhuttavan luostarisienestä? Vai niin, ettekö? Se keksittiin
näet ensiksi vanhojen, kosteitten luostarinraunioitten sammalissa
kasvamassa. Sittemmin se on käynyt yhä harvinaisemmaksi. Poimin sen
aikaisin tänä aamuna ja keitin sen oikein kunnolla. Tulen syömään sen
todellisella nautinnolla."
"Voisipa melkein uskoa", sanoi Harald Vik hymyillen, "että te olette
jonkun ruhtinaan hovikokki ettekä tiedemies."
"Tämä on tieteeni haara", vastasi pikku mies. "Tunnen kaikki kasvit
ja niiden vaikutuksen ihmisen elimistöön -- myrkyllisimmästä yrtistä
herkullisimpaan, syötäväksi kelpaavaan sieneen asti. Voin kertoa
teille, että olen löytänyt eräästä näistä muurinraoista kasvin, jota
olen käyttänyt tämän yksinkertaisen aamiaisen valmistuksessa. Se on
lihava, keltainen yrtti, jolla on hyvin mehevä varsi. Olen pusertanut
mehun muutamista varsista, ja mehu on niin rasvaista, että sitä aivan
hyvin voi käyttää voin asemesta. Se antaa sitä paitsi paistille
miellyttävän kirpeän maun. Mutta nyt luulen kyyhkysten jo olevan
valmiita."
Vanhus meni savupiipun luo. Harald Vik oli sangen utelias näkemään
toverinsa keittotaidon tuloksia. Kun vanhus palasi käsissään
räystäskourusta tekemänsä pannu, jossa molemmat kyyhkyset juhlallisesti
porisivat, hypähti norjalainen seisoalleen ja hurrasi ilosta.
Eikä kestänyt kauan, ennenkuin molemmat miehet olivat kokonaan
vaipuneet nauttimaan paistista. Kaksi alkuperäistä kuppia, joissa oli
jokseenkin selkeätä vettä, täydensi aterian.
Kuolemaantuomittu kohotti kuppinsa ja sanoi:
"Vapauden malja!"
"Vapauden malja", toisti Harald Vik.
Se oli hauska aamiainen. Se maistui ainakin norjalaiselle
erinomaisesti. Näköala oli suurenmoinen ja ilma virkistävä; edellisen
yön sade oli sen puhdistanut.
"Kuka te oikeastaan olette?" kysyi Harald Vik. "Olen sanonut teille
nimeni, mutt'en ole vielä saanut tietää teidän nimeänne."
"Olen kuolemaantuomittu", sanoi vanhus vakavana. "Olen tuomittu
kuolemaan kaksi kertaa elämässäni."
Norjalainen ymmärsi ottaneensa puheeksi arkaluontoisen asian. Hän
ei tahtonut kiusata vanhusta enempää, vaan alkoi sen sijaan puhua
tulevaisuudesta.
"Luuletteko, että pian pääsemme täältä?" kysyi hän.
"Eikö meidän ole hyvä olla täällä? Meillä on asunto, ruokaa ja juomaa."
"Mutta vapaus", vastasi norjalainen ja loi katseensa avaruuteen.
"Ikävyys kai tulee olemaan pahinta", huomautti tiedemies. "Minä kun
olen tottunut elämään keskellä kuohuvaa elämää suuressa maailmassa.
Etenkin kiusaa minua, ettemme saa tietoja siitä, mitä tapahtuu. Mitä
merkitsee esimerkiksi, että koko kaupunki on liputettu tänään? Minun
tietääkseni ei tänään pitäisi olla mikään kansallinen juhlapäivä. Se
kiusaa minua suuresti. Mutta koetan järjestää asian lähipäivinä."
Norjalainen nauroi ääneensä.
"Aiotteko ehkä kirjoittaa ja kysyä?" sanoi hän.
Vanhus katsoi häneen, ja hänen ivallinen silmäyksensä sai Harald Vikin
vaikenemaan.
"Enkö ole sanonut teille kyllin selvästi", virkkoi hän, "että minulle
on paljon mahdollista, mikä teille on mahdotonta? Aion näinä päivinä
laittaa sähköpatterin."
"Puhelimenko?"
"Juuri sen. Jos meillä olisi puhelin, olisi epäilemättä suuri puute
autettu."
Vanhus istui ajatuksiin vaipuneena.
"Saadaan nähdä", mutisi hän.
Äkkiä hän kääntyi norjalaisen puoleen kysyen:
"Teillä oli päänsärkyä herätessänne?"
"Niin oli."
"Mutta se meni ohitse muutaman minuutin kuluttua. Paitsi päänsärkyä
tunsitte epämiellyttävää suhinaa korvissanne."
Norjalainen tuijotti häntä ihmeissään.
"Kuinka te voitte sen tietää?"
"Koska minä olen syypää teidän päänsärkyynne."
"Tekö?"
"Niin, minä se aiheutin teidän tavattoman väsymyksenne yöllä. Tahdoin
että te nukkuisitte, ettette millään häiritsisi minua, ja että olisitte
hiljaa, jos jotain tapahtuisi. Enhän tuntenut teitä enkä niinmuodoin
voinut luottaa teihin."
"Mutta kuinka te nukutitte minut?"
Tiedemies veti esille taskustaan pienen pullon. "Kun aukaisen tämän
pullon", sanoi hän, "vaikuttaa sen sisällyksen tuoksu heti nukuttavasti
ihmisiin, jotka ovat lähettyvillä. Niinpä siis aukaisin pullon, kun
istuimme yhdessä yöllä rauniossa."
"Mutta kuinka ette sitten itse vaipunut uneen?"
"Siksi että pidin märkää nenäliinaa kasvojeni edessä."
Harald Vikin mieleen muistuivat nyt vanhuksen temput, joita hän oli
tehnyt nenäliinalla, ja hän murahti:
"Vai niin, vai siksi."
"Sama haju nukutti vanginvartijankin kopissani."
"Luulin että olitte kuristanut hänet kuoliaaksi."
Tiedemies irvisti taas kamalaan tapaansa.
"En koskaan kurista ketään turhan tähden", sanoi hän.
Harald Vikiä puistatti.
Äkkiä vanhus kysyi:
"Eräs asia juolahti mieleeni. Kuinka saitte nuo työkapineenne
vankilaan?"
"Erään ystävän avustuksella."
"Kuinka se voi käydä päinsä?"
Harald Vik kertoi kohtauksesta ynnä "ylhäisestä matkustajasta".
Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, huudahti tiedemies:
"Sepä oli mestarillisesti tehty. Mistä maasta tämä ystävänne oli
kotoisin?"
"Norjasta."
"Entä kaupunki?"
"Kristiania."
Tiedemies oli juuri aikeissa juoda vesikupista, kun Harald Vik mainitsi
Norjan pääkaupungin. Mutta hän jätti kesken juontinsa ja kysyi
kiivaudella, joka suuresti hämmästytti norjalaista:
"Hänen nimensä?"
"Asbjörn Krag, salapoliisi."
Peltikuppi putosi siihen paikkaan, niin että vesi valui Harald Vikin
housuille.
Norjalainen katsoi vanhusta ja säpsähti. Ensi kerran oli hän nähnyt
tiedemiehen todella hämmästyneenä ja kiihdyksissään.