Tuntematon huvilinna.
"Kuinka te saitte revolverin käsiinne?" kysyi norjalainen.
"Otin sen yksinkertaisesti mieheltä, joka makaa tuolla", vastasi vanha
mies, osoittaen samalla entisen koppinsa ikkunaa. "Hän kyllä kaipaa
sitä huomenaamulla, kun herää."
Mutta samalla hän nauroi katkerasti ja pilkallisesti. Harald Vik
tarttui pelästyneenä hänen käteensä.
"Oletteko varma, että hän herää?" kysyi hän huolissaan.
"Olen", vastasi tiedemies, "hän herää varmasti, olen murhaaja vain
silloin, kun se on aivan välttämätöntä".
"Hän on siis vain nukutettu?"
"Hän n u k k u u."
Norjalaista hieman kammoksutti ja hän halusi vaihtaa puheenaihetta.
"Lienee viisainta käydä noutamassa kyyhkyset tänne", sanoi hän,
"nyt tuulee aika navakasti, ja tuuli voisi helposti pyyhkäistä ne
matkoihinsa".
"Niin, noutakaa ne", mutisi kuolemaantuomittu.
Harald Vik ryömi kattoa pitkin ja löysi kyyhkyset.
Toista oli ammuttu suoraan rintaan ja se oli varmaankin kuollut
paikalla. Toinen eli vielä, kun Vik otti sen ylös. Lopettaakseen sen
kärsimykset norjalainen katkaisi sen kaulan.
Palatessaan tähystystorniin joutui hän näkemään sellaista, joka
huolimatta hänen hirvittävästä asemastaan tuntui niin hullunkuriselta,
että hänen täytyi nauraa ääneen.
Tiedemies oli nyt irroittanut niin monta kiveä, että voi yrittää ryömiä
sisään aukosta.
Mutta hän oli ollut liian hätäinen ja tarttunut kiinni aukkoon, niin
ettei hän päässyt ulos eikä sisään. Pikku miehen sääret ja viitan lieve
sätkyttelivät surkeannäköisinä ilmassa.
Harald Vik kuuli hänen äänensä aukosta:
"Auttakaa minua! Olen tukehtumaisillani."
Norjalainen meni hänen luokseen ja koetti vetää häntä ulos jälleen,
mutta se näytti mahdottomalta. Lopuksi hän keksi, että mies itse
sätkytteli vastaan. Samassa vihuri ulvoi katolla niin, ettei Vik
voinut kuulla toverinsa puhetta. Mutta heti myrskyn vaiettua hän kuuli
vanhuksen vihaisen, marisevan äänen muurin sisältä:
"Senkin pöllöpää, en minä aio tulla ulos, vaan aion mennä sisään."
"Ahaa, vai sillä lailla", huusi Harald Vik ja alkoi työntää kaikin
voimin.
Hänestä tuntui siltä, kuin vanhuksen hintelä ruumis ihan menisi
kappaleiksi kivien välissä. Vihdoinkin hän luisui sisään. Harald
Vik näki hänen jalkojensa katoavan pimeästä aukosta. Samassa lensi
pelästynyt kyyhkysparvi tähystystornista vastakkaisella puolella.
Norjalainen odotteli suuresti jännityksissään.
Vihdoinkin pisti vanhus parrakkaat, hirveät kasvonsa aukosta.
"Teitä onnestaa", sanoi tiedemies, "teitä onnestaa".
"Kuinka niin?" kysyi Harald Vik.
"Täällä raunioissa on hyvät tilat. Täällä on tilaa meille molemmille."
"Silloinhan teillä on yhtä hyvä onni", sanoi norjalainen
loukkaantuneena. Häntä ei miellyttänyt toisen suuri itsekkyys.
"Ei", vastasi tiedemies nauraen kamalaa nauruaan, "teillä on onnea,
sillä minä tiesin, että siellä olisi tilaa minulle. Ja meidän täytyy
mennä piiloon. Jollei siellä olisi ollut tilaa molemmille, olisi teidän
täytynyt lähteä katolta. En olisi voinut sallia teidän käyskentelevän
täällä katolla, kun on mahdollista, että huomenna pannaan toimeen
etsiskelyjä."
"Mihinkä minä sitten olisin mennyt?" kysyi Harald Vik ihmeissään.
"Haa, minun olisi varmaankin täytynyt kuristaa teidät ja työntää teidät
johonkin vanhaan savupiippuun."
Norjalainen hätkähti. Katsoessaan vanhuksen kasvoja, jotka pistivät
esiin muurinaukosta, alkoi häntä kammoksuttaa. Vanhus muistutti aivan
korppikotkaa häkissään. Nyt oli Vik varma siitä, että hän oli joutunut
tekemisiin mielipuolen kanssa, mutta hän ajatteli, että parasta oli
kohdella miestä säälivästi.
Hän sanoi leikkisällä äänellä:
"Mutta minä olen sentään voimakkaampi."
"Te olette kookkaampi", vastasi vanhus, "mutta ette voimakkaampi".
"Senpä tahtoisin nähdä."
"Vanginvartija oli jättiläinen", jatkoi vanhus, "ja kuitenkin oli
minulle yhtä helppoa voittaa hänet kuin taittaa niska kyyhkyseltä".
Norjalaista puistatti, mutta hän hillitsi itsensä ja hymyili, ikäänkuin
kaikki olisi ollut vain herttaista pilaa.
"Sitä paitsi teillähän on revolveri", sanoi hän.
"Mutta siinä on jäljellä vain neljä kuulaa", vastasi tiedemies. "Se on
liian vähän jo sekin. En tahdo tuhlata yhtä kuulaa teihin. Löysittekö
kyyhkyset?"
Harald Vik piteli lintuja vanhuksen kasvojen edessä.
"Ne ovat herkullista tavaraa", sanoi hän, "hyvä, pieni paisti
kummallekin".
"Aivan oikein. Paisti kummallekin. Mutta pelkään pahasti että saamme
syödä ne raakoina."
"En ikinä. Kun minä olin vapaana tuolla suuressa kaupungissa, pidettiin
minua suurena herkkusuuna. Kuinka voitte luulla, että minä alentuisin
syömään raakaa lihaa?"
"Siksi etten näe mitään mahdollisuutta saada kyyhkysiä paistetuksi.
Siihenhän tarvitsemme tulta."
"Aivan oikein."
"Ja sitä paitsi tarvitsemme puita."
Vanhus nyökkäsi.
Harald Vik jatkoi yhä iloisemmin:
"Ja me tarvitsemme, paistinpannun."
"Varsin oikein. Minä en pidä halstarilla paistetuista kyyhkysistä."
"Ja hiukan voita paistamista varten."
"Ihan."
"Mitään tästä kaikesta ei meillä ole."
"Mutta voimme hankkia."
"Kuinka aiotte hankkia sen?" kysyi Vik. "Täällä katollako?"
"Tietysti, missä muutoin? Luuletteko, että aion mennä
vankilanjohtajalta pyytämään sitä. Vankilanjohtaja on viholliseni. En
aio pyytää mitään häneltä."
"Luulen, että te olette hullu", tuli Harald Vik sanoneeksi.
Toinen nauroi ääneensä.
"Niin on moni luullut", sanoi hän, "minä pidän tätä huudahdusta
kohteliaisuutena, ja minä olen kärkäs imartelulle. Vastalahjaksi
rohkenen pyytää teitä pienelle aamiaisaterialle vankilankatolla
huomenaamulla varhain."
"Paljon kiitoksia, minä jo alankin olla nälissäni."
"Se ilahduttaa minua, mutta teidän tulee pitää hyvänänne yksinkertainen
kestitys. Valitan etten vielä voi tarjota teille viiniä."
Norjalainen hymyili.
"Sen sijaan aion tarjota oikein herkullisia vihanneksia kyyhkyspaistin
kera. Se ehkä maistuu, vai miten?"
"Mainiosti."
"Hyvä. Mutta älkäämme enää tuhlatko aikaa turhiin laverteluihin."
* * * * *
Keskustelun aikana oli vanha mies irroittanut taasen muutaman kiven,
niin että aukko oli melkoista suurempi.
"Ettekö tahdo käväistä katsomassa yhteistä asuntoamme?" kysyi hän.
Harald Vik epäröi hetken.
"Pelkäättekö?" huudahti kuolemaantuomittu, puoliksi yllätettynä,
puoliksi harmissaan; "vai niin, te pelkäätte siis?"
"Minä en pelkää!"
"Ryömikää sisään sitten! Missään tapauksessa teillä ei ole valinnan
varaa."
Tiedemies vetäytyi taaksepäin kattoon päin, ja Harald Vik pisti päänsä
aukosta. Vanhoista muureista lähtevä tympeä haju lehahti häntä vastaan.
"Eteenpäin", kuuli hän kumppaninsa käskevästi sanovan.
Kyynärpäittensä avulla hän nousi muurinreunan yli ja liukui sisään
aukosta.
"Täällä on pehmeätä", huusi hän yllätettynä, kun hän oli päässyt
sisälle raunioon.
Vanhus hymyili.
"Me olemme suuressa kyyhkyslakassa", sanoi hän. "Te putositte pesään,
joka on täynnä höyheniä ja heiniä, joita kyyhkyset vuosikausien
kuluessa ovat keränneet. Sen tuoksu ei tosin ole varsin suloinen, mutta
toistaiseksi saamme tyytyä siihen."
"Täällä vetää sietämättömästi", sanoi norjalainen.
"Mitä johtopäätöksiä teette siitä?"
"Luonnollisestikin että toisella puolella on aukko", vastasi Vik.
"Aivan oikein, mutta se teidän olisi heti pitänyt tajuta siitä, että
kyyhkyset pyrähtivät lentoon, kun minä ryömin sisään raunioon."
Norjalainen ei vastannut tähän mitään.
"Nouskaa", käski vanhus.
Harald Vik nousi, mutta löi päänsä kovasti kolahtaen kivikattoon.
Tahtomattaan pääsi häneltä tuskanhuudahdus, ja hän oli tupertua maahan.
"Hyvä on", sanoi tiedemies rauhallisesti, "tahdoin vain saada selville,
kuinka korkeata täällä on. Minä nimittäin voin seistä suorana. Valitan
ettei asunto ole yhtä mukava teille."
Harald Vik istahti masentuneena jälleen lattialle. Vanhuksen
häikäilemättömyys teki hänet kokonaan voimattomaksi.
"Muuten voin ilmoittaa teille", jatkoi vanhus, "että huone on
jokseenkin neliskulmainen ja kai noin pari metriä leveä. Ymmärtänette
siis, että täällä on tilaa yllin kyllin."
Norjalainen vavahti, hän kuuli ulkoa kovaa kohinaa.
"Onni seuraa meitä", mutisi vanhus, "nyt alkaa taas sataa kuin saavista
kaataen. Tilaisuus on otettava varteen."
"Pimeästä huolimatta Harald Vik saattoi nähdä, kuinka vanhus otti
esille valkoisen nenäliinan, jonka hän pisti ulos aukosta, mistä
kyyhkyset olivat paenneet."
"Mitä te teette siellä?" kysyi hän.
"Minä kokeilen. Näytte unohtaneen, että minä olen tiedemies."
"Enkö voi auttaa teitä jollakin?"
"Ei, ette tänä yönä. Tänä yönä saatte olla täysin levossa. Teidän
täytyy nukkua."
Norjalainen tunsikin samassa olevansa hirveän väsynyt. Hän nojasi
päätään muuria vasten. Hänen silmäluomensa painuivat kiinni. Hän koetti
taistella unta vastaan, mutta turhaan.
Unen jo painaessa hänen silmäluomiaan hän näki, kuinka tiedemies
heilutti nenäliinaa häntä kohti, sitten hän kuuli selvästi tämän
sanovan:
"Minun täytyy olla varma, että te ette liiku kahdeksaan tuntiin. Teidän
malttamattomuutenne voisi helposti pilata kaiken meiltä, ja minä olen
tottunut toimimaan omin neuvoin."
Sitten väsymys ja uni saivat täysin valtaansa Harald Vikin, ja hän
nukkui pian raskaasti nojaten päätään ja yläruumistaan seinää vasten.
Niin pian kuin Harald Vik oli vaipunut uneen, pujahti tiedemies
ketterästi kuin kissa aukosta ja katosi suuren vankilankaton pimeyteen.
Sade valui virtanaan. Silloin tällöin sininen salama välähti pimeydessä.
Kun Harald Vik heräsi, oli kaikki jo valoisaa hänen ympärillään. Hän
tunsi päässään merkillistä suhinaa, joka kuitenkin vähitellen taukosi.
Hän katsahti ympärilleen, aluksi oikein tajuamatta missä hän oli.
Sitten hän yht'äkkiä muisti kaiken. Hän oli vanhassa rauniossa.
Tuossa oli vankilankatolle antava suuri aukko ja toisella puolen
oli pieni aukko, josta kyyhkyset olivat paenneet. Norjalainen ryömi
viimeksimainitun luo ja katsoi ulos. Hän katsoi ensin alas syvään
kuiluun. Vanha tähystystorni oli yhtä korkealla kuin vankilanpääty.
Alempana ei ollut minkäänlaista jalansijaa, vain leveä räystäskouru,
joka oli vielä märkä öisen sateen jälkeen. Harald Vik antoi katseensa
liukua edelleen. Hän näki jälleen suuren kaupungin siellä kaukana
alapuolellaan. Kirkkojen huiput ja tuhannet ikkunaruudut välkkyivät.
Aamupäivä oli jo varmaan pitkälle kulunut. Taivas oli nyt aivan
pilvetön ja aurinko paistoi. Hän tunsi suloisen lämmön virtaavan
jäsenissään. Hän oli herännyt uuteen elämään. Mutta missä oli
kummallinen ukko? Harald Vik kääntyi aikoen hypätä katolle, mutta
pysähtyi äkkiä.
Siellä, aukossa, seisoi pikku tiedemies ja katseli häntä
hyväntahtoisesti hymyillen.
"Kahdeksan tuntia", mutisi vanhus, "olette nukkunut tasan kahdeksan
tuntia. Kävi aivan niinkuin laskin. Olen aina oikeassa."
Norjalainen muisti yölliset tapahtumat ja kysyi:
"Onko joku ollut täällä?"
"Ei", vastasi tiedemies, "ei kukaan ole ollut täällä. He eivät näy
epäilevän. Uskovat nähtävästi, että minäkin olen päässyt pakenemaan
muurin ylitse. Nyt voimme toistaiseksi olla turvassa."
"Ettekö tekin ole nukkunut?" kysyi Vik.
"Tunnin ajan. Nukun tavallisesti hyvin vähän. Uni on välttämätön paha.
Minä pidän aikaa, jonka nukumme, hukkaan heitettynä."
"Valitan että uupumus valtasi minut", änkytti norjalainen. "Olisin ehkä
voinut olla teille avuksi."
Vanhus hymyili vielä hyväntahtoisemmin.
"Hyvä että nukuitte", vastasi hän, "niin ette häirinnyt minun työtäni.
Minä järjestin kaiken siltä varalta, että mahdollisesti tultaisiin
käymään vankilankatolla. Oli niin hiljaista, niin hiljaista meidän
asunnossamme, ja aukko oli muurattu umpeen. Voitte arvata, että tuolla
alhaalla nousi aika metakka, kun he huomasivat pakoni. Sitä kesti yli
tunnin ajan. Kyllä ihmiset ovat aika nautoja", huudahti hän lyöden
käsiään yhteen, "nyt ne väittävät tuolla alhaalla, että nämä karkaukset
ovat salaperäisiä, mutta ei heidän mieleensäkään juolahda ainoa
mahdollinen ratkaisu -- katto. Katto, josta tulee meidän huvilinnamme.
_Tuntematon huvilinna_!"