Kolmas.
Vanhuksen liikutus oli Harald Vikille mitä suurin yllätys.
"Tunnetteko Asbjörn Kragin?" kysyi hän.
"Olen tavannut hänet kaksi kertaa elämäni varrella", sanoi tiedemies.
"Tässä kaupungissako? En tiennyt että Asbjörn Krag on ollut ennenkin
täällä käymässä."
"Ei hän luultavasti olekaan. Minulla oli kunnia tavata hänet
Kristianiassa."
Pikku mies oli nyt täysin voittanut liikutuksensa, mutta hän tuijotti
etäisyyteen hajamielisin katsein, ikäänkuin ajatellen jotain kaukaista
tapausta.
"Ei näytä siltä", jatkoi norjalainen, jonka mielenkiinto oli herännyt,
"ei oikein näytä siltä, että olisitte iloinen, kun teille muistutetaan
mainiosta maanmiehestäni".
"Henkilöä, jonka mainitsitte", vastasi vanhus, "olen usein ajatellut.
Hän on yksi niistä harvoista ihmisistä maailmassa, joita todella olen
pelännyt."
Harald Vik katsoi häntä kummastuksissaan.
"Silloin te varmaankin olette ollut pahantekijä", sanoi hän, "sillä
vain pahantekijät pelkäävät Asbjörn Kragia".
Vanhus kääntyi äkkiä ympäri ja loi norjalaiseen silmäyksen, joka sai
tämän heti nousemaan seisoalleen.
"Minulla on aina ollut aavistus", jatkoi vanhus, "että vielä kerran
tapaan Asbjörn Kragin. Ja jos tapaan hänet _kolmannen_ kerran...!"
Norjalaista kauhistutti, sillä nyt olivat vanhuksen kasvot yhtä synkät
ja uhkaavat kuin silloin, kun hän oli nähnyt ne vankikopin ikkunan
takana. Hän poistui muutaman askeleen päähän. Monia ajatuksia pyöri
hänen päässään. Mitä tekemistä oli tällä omituisella kääpiöllä hänen
ystävänsä Asbjörn Kragin kanssa? He olivat nähtävästi toistensa
katkeria vihollisia. Mutta eikö tiedemies ollut hänenkin vihollisensa?
Mikä hän oikeastaan oli miehiään? Hän ei edes ollut tahtonut ilmaista
nimeään.
Harald Vik, läheni jälleen päättäväisesti vanhusta. Tiedemies istui yhä
tuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena eteensä.
"Tahtoisin mielelläni tietää jotain", sanoi nuori norjalainen.
Ukko käänsi kasvonsa häntä kohti ja nyökkäsi.
"No mitä sitten?" kysyi hän.
"Tahtoisin mielelläni tietää teidän nimenne."
"Sitä ette saa tietää."
"Miksi en?"
"Siksi ettei se ole välttämätöntä. Mutta istukaahan, en tee teille
mitään pahaa. En ole luonnostani paha. Puhuimme merkillisestä
maanmiehestänne, Asbjörn Kragista. En mielelläni puhu hänestä. Minä
_vihaan_ häntä."
"Hän on ystäväni", vastasi norjalainen vakavana. "Sitä paitsi hän on
tehnyt minulle suuria palveluksia."
Vanhus ei kiinnittänyt ollenkaan huomiota norjalaisen puheeseen. Hän
ojensi kätensä merta kohti, joka loisti sinisenä juovana kaukana idässä
kivisen kaupungin ja mastometsän ulkopuolella.
"Tahtoisitteko mielellänne olla merellä?" kysyi hän. "Tahtoisitteko
mielellänne purjehtia pois tästä kirotusta kaupungista -- merelle,
toisiin maihin, kotiinne?"
"Vapaus", mutisi Harald Vik ja seurasi vanhuksen katseen suuntaa,
"mutta miksi sanotte niin? Tiedättehän hyvin, ettemme voi päästä
katolta pois joutumatta kiinni."
"Ei mikään ole mahdotonta", vastasi tiedemies. "Luulen että Asbjörn
Krag olisi tarvinnut siihen noin kahdeksan tai kymmenen päivää. Ja
jos nyt sanon teille, etten missään suhteessa ole häntä huonompi tai
vähemmän kekseliäs, uskotteko sitten, että voin pelastaa sekä teidät
että itseni?"
Harald Vik pudisti päätään. "En tiedä, miten se kävisi päinsä", sanoi
hän.
"Sen voitte jättää minun huolekseni", vastasi vanhus.
Äkkiä hän pisti kätensä kaapunsa taskuun ja veti esiin parin melkein
rikkinäisiä glacé-hansikkaita.
"Olipa onni", mutisi hän, "että poliisi antoi minun pitää nämä vanhat
hansikkaat. Ei kai luultu minun voivan käyttää niitä. Olen varma,
että pidätte minua hulluna, kun väitän, että nämä hansikkaat tulevat
tuottamaan meille vapauden."
Norjalainen tuijotti häntä ällistyneenä.
"Pari vanhoja hansikkaita!" huudahti hän. "Mitä kummaa me niillä
teemme?"
"Sen kyllä näette, kun minun aikani tulee. Mutta toistaiseksi saamme
järjestää kaikki kuntoon täällä pitemmänpuoleista oleskelua varten,
ehkä ainaiseksi."
Norjalaista puistatti.
"Ainaiseksi", sanoi hän, "se on mahdotonta, sitä en kestä."
Vanhus näytti vakavalta.
"Teidän on kestettävä. Jos teette pienimmänkään yrityksen livahtaa
matkoihinne, tapan teidät heti paikalla."
Harald Vik loi epäluuloisen silmäyksen vanhukseen.
Tosin hän oli pieni ja vanha, mutta norjalainen päätteli hänen
sormistaan ja paljaista käsivarsistaan, että hänellä oli teräksiset
jänteet. Hänen sormensa muistuttivat suuria petoeläimen kynsiä.
"Ellemme voi päästä pois tästä vankilasta", jatkoi vanhus tyynesti,
"täytyy meidän koettaa järjestää olomme niin mukavaksi kuin suinkin
mahdollista. Meillä on runsaasti apulähteitä käytettävänämme."
"Toisin sanoen meillä on kaksi tyhjää kättämme eikä mitään muuta",
pisti Harald Vik väliin.
"Sellaiselle miehelle kuin minä, joka yli miespolven on kokeillut
melkein kaikkien tieteiden aloilla", vastasi vanhus, "ei sellainen
tilanne, jossa me olemme, tuota mitään voittamattomia vaikeuksia. Mitä
kaikkea voikaan saada esim. ihanasta auringonpaisteesta, jota meillä
on. Olen jo jonkun vuoden ajan koettanut synnyttää uutta voimalähdettä
keräämällä auringonvaloa suuriin peileihin. Olen siten päässyt aika
pitkälle. Täällä katolla on minulla mainio kenttä kokeilultani varten."
"Mutta mistä saatte peilejä?"
"Peilien ei välttämättä tarvitse olla lasisia", sanoi vanhus, "mutta
nyt on meillä muuta ajattelemista", lisäsi hän. "Neuvon teitä
keräämään aamiaisemme tähteet ja kätkemään ne huvilinnaamme. Ellei
minun onnistuisi hankkia ruokaa päivälliseksi, ovat ne hyvät olemassa
varalta."
Tiedemies otti esille Harald Vikin työkalut -- poran ja terässahan --
ja poistui jonkun matkan päähän.
Norjalainen ryömi taas sisälle raunioon ja alkoi järjestellä siellä.
Hän irroitti kaupunginpuoleisesta seinästä joukon kiviä, niin että
siihen syntyi oikea ikkuna. Siten tuli näköala vapaammaksi ja pieni
huone tuntuvasti valoisammaksi. Ja huone tuli niin kodikkaaksi, ettei
norjalaista enää ollenkaan peloittanut ajatus, että hän mahdollisesti
saisi viettää pitkät ajat vankilankatolla.
* * * * *
Vanhan sinkkikourun jäännöksistä ja irtokivistä hän teki penkin, joka
ulottui toisesta seinästä toiseen asti. Siinä voivat molemmat istua,
katsella ikkunasta ja nauttia näköalasta. Ja kun toinen oli katolla
hommissaan, voi toinen heittäytyä mukavasti pitkäkseen ja polttaa
piippuansa... Piippuansa! Olisipa ollutkin rahtunen tupakkaa, ajatteli
norjalainen. Hän oli saanut sellaisen uskon pieneen tiedemieheen, että
uskoi jo senkin mahdolliseksi, että tämä hankkisi hänelle tupakkaa.
Mutta mitä hän hommaili katolla?
Norjalainen katsoi ulos. Auringonvalo häikäisi häntä niin, ettei hän
aluksi nähnyt mitään. Oliko vanhus kadonnut? Ei, tuollahan hän makasi
savupiipun kätkössä.
Harald Vik säikähti pahoin. Vanhus heristi kättään hänelle viitaten
häntä pysymään hiljaa. Oliko joku tullut katolle? Hän aikoi nopeasti
vetäytyä takaisin raunioon, mutta kun vanhus taas antoi merkin, jäi hän
paikoilleen seisomaan.
Nyt tiedemies osoitti erästä kohtaa katossa, ja Harald Vik keksi pienen
linnun, kyyhkysenpoikasen, joka makasi katolla. Tai ehkei se ollut
edes kyyhkysenpoikanen. Se oli varmaan vain yksi siipi ja jokunen
irtonainen höyhen. Samassa hän kuuli suhinaa ilmassa. Hän katsoi ylös.
Vankilankaton yläpuolella kierteli suuri haukka. Nyt hän älysi mitä
vanhuksen omituinen käytös merkitsi: Hän oli virittänyt ansan. Hän oli
myöskin huomaavinaan joitakin puikkoja, joita pisti esiin höyhenistä.
Ei kestänyt kauan ennenkuin haukka syöksyi alas. Mutta niin pian
kuin se oli iskenyt kyntensä höyheniin, alkoi se surkeasti räpytellä
siipiään. Vanhus kiiruhti paikalle ja väänsi haukalta niskat nurin.
Harald Vik läheni uteliaana tarkastellakseen lähemmin ansaa. Se oli
aivan yksinkertainen, mutta erinomaisen näppärä, valmistettu kahdesta
raskaasta liuskakivenpalasesta ja silmukasta.
Niin pian kuin suuri lintu tarttui höyheniin, kietoutui silmukka
raskaiden liuskakivenpalasten vaikutuksesta linnun jalkojen tai nokan
ympäri -- ja kun se ei jaksanut nostaa kivenpalasia, jäi se sätkytellen
riippumaan.
"Minä arvelin, että ehkei pieni vaihtelu haittaisi meidän
linturuokalajeissamme", sanoi vanhus nauraen. "Tällä ansalla
pyydystämme vielä monta lintua."
"Mutta mistä saitte langan?" kysyi Harald Vik.
Tiedemies osoitti kenkiään.
"Kengännauhat", sanoi hän, "minä sain uhrata kengännauhani."
Pari tuntia kului, ja Harald Vik alkoi valmistaa päivällistä savupiipun
kyljessä. Kun vanha tiedemies näki, miten avulias hänen kumppaninsa
oli, murisi hän tyytyväisenä ja heitti kuolleen linnun hänelle.
Norjalainen keräsi joukon taulaa rauniosta. Se oli niin kuivaa, että
se ihan rätisi, kun hän puristi sitä sormiensa välissä. Sitten hän
kaapi hiukan nokihiiltä piipusta ja laittoi rovion. Eikä kestänytkään
kauan, ennenkuin valkea syttyi. Noki oli paljon helpommin syttyvää kuin
tavallinen kivihiili.
Vanhus nojasi piippua vasten ja seurasi katseellaan hänen työtänsä.
"Kun pääsen vapaaksi", sanoi hän, "sommittelen koneen, joka kerää
ilmasta kaikki nokihiukkaset ja sitten valmistaa siitä polttoainetta".
Harald Vik ei vastannut, häntä olivat vanhuksen suunnitelmat ruvenneet
väsyttämään. Hän hyräili iloista säveltä lintua höyhentäessään, ja sen
tehtyään hän pisti linnun vartaaseen, jonka tiedemies oli taittanut
sinkkikourusta, ja piti sitä tulen yläpuolella. Silloin oli vanhus jo
jättänyt hänet yksikseen ja poistunut katon toiselle puolelle.
Kuumuus alkoi käydä pahaenteiseksi. Ei pilvenhattaraakaan näkynyt
taivaalla. Auringosta tulvi ääretön lämpö katolle, jonka suuri pinta
säteili kuumuutta. Sitä paitsi valkeasta nouseva tympeä savu kirvelti
Harald Vikin silmiä.
Hän oli tukehtumaisillaan. Hän loi kaihoavia silmäyksiä kaupunkia
kohti, jossa puistot muodostivat varjoisia, tummanvihreitä pilkkuja
kiviröykkiöiden keskessä. Helle värisi suuren kaupungin yllä.
Nyt oli tiedemies taas kadonnut hänen näkyvistään. Harald Vik nousi
seisomaan. Tuolla hän oli. Taivasten tekijä, hän oli ryöminyt erään
sivurakennuksen katolle ja makasi nyt siellä äärimmäisellä räystään
syrjällä hypistellen puhelinjohtoja. Norjalainen jäi sanattomaksi
nähdessään toverinsa uhkarohkeuden. Ensinnäkin hän oli vaarassa syöksyä
alas ja toiseksi yhtä suuressa vaarassa joutua ilmi. Ja mitä tekemistä
hänellä sitä paitsi oli puhelinjohtojen kanssa? Jos hän vahingoitti
niistä jotakin, tultaisiin tietenkin heti katsomaan katolle, mistä vika
johtui.
Norjalainen tarkasteli häntä jännitetyn tarkkaavaisesti. Vihdoinkin
hän oli valmis. Hän ryömi takaisin ukkosenjohdattimen luo ja kiipesi
takaisin heidän omalle katolleen. Siellä hän voi vaaratta kulkea
suorana. Harald Vik huomasi, että hänellä oli pieni, valkoinen esine
kädessään. Kun vanhus tuli hänen luokseen, kysyi hän:
"Mitä kummaa te olette hommannut? Oletteko repinyt puhelinjohdot rikki?"
"En, onko teillä päivällinen valmiina?"
Norjalainen näytti hänelle vartaassa paistettua lintua.
"Hyvä on, syökäämme siis, onpa jo aikakin."
Päivällisen aikana, joka oli vielä yksinkertaisempi kuin aamiainen,
tahtoi Harald Vik taas ottaa puhelinjohdot puheeksi, mutta vanhus
keskeytti hänet hymyillen.
"Se on asia, joka ei liikuta teitä."
Tai hän sanoi:
"Sitä te ette ymmärrä."
Tiedemies oli nyt ensi kerran katolla-oloaikana riisunut harmaan viitan
yltään. Harald Vik hämmästyi nähdessään kuinka ryppyinen ja likainen
hänen takkinsa ja liivinsä oli. Viitta oli tehnyt hänet jossain määrin
arvokkaan näköiseksi, mutta nyt hän oli suorastaan surkean näköinen --
parrakas, pieni ukko, jolla oli vastenmieliset kasvot. Harald Vik piti
yhä vähemmän hänestä. Mutta joka kerta kun vanhus loi häneen kylmän,
kivenkovan katseensa täytyi hänen kuitenkin painaa silmänsä alas.
Vanhus sanoi äkisti:
"Neuvon teitä nukkumaan päivällisen jälkeen."
"Miksi? Ei minulla ole tapana nukkua päivällisunta."
"Siksi, ettette luultavasti saa nukkua rahtuakaan yöllä."
"Aiommeko yrittää päästä pakenemaan?"
"Järjettömyyksiä! Lähdemme löytöretkelle savupiippuja pitkin alas. Ihan
alas asti."
"Mitä se hyödyttää? Saatamme itsemme vain vaaraan, joudumme kiinni ja
kuulusteltaviksi. Savupiippujahan ei enää käytetä. Ne ovat varmasti
muuratut umpeen alhaalta."
"Ei ainakaan se, josta savu nousee."
"Mitä ihmettä!" huudahti Harald Vik kauhuissaan. "Aiotteko mennä sitä
piippua myöten alas? Sitten ainakin joudutte heti kiinni."
"Niin, te kyllä joutuisitte kiinni, hutilus", vastasi vanhus, "mutt'en
minä. Toisen piipun, jota ei käytetä, jätän teidän haltuunne. Te saatte
ottaa selvän, minne se johtaa."
Ikäänkuin vakuuttaakseen, ettei hän tahtonut enempää puhella asiasta,
kääri hän vaatteensa kokoon ja veti hatun silmilleen. Hetken kuluttua
hän nukkui.
Mutta Harald Vik ei saanut unta, kuumuus kiusasi häntä. Hän päätti sen
sijaan lähteä katolle tarkastusmatkalle.
Vanhus nukkui kaksi tuntia. Kun hän heräsi, ei hän nähnyt norjalaista
missään. Hän odotti vielä tunnin. Aurinko laski taivaanrannan taa, ja
mereltä puhalsi katolle suloinen, vilpoisa tuuli.
Vihdoinkin Harald Vik näyttäytyi. Hän tuli muutamalta sivukatolta. Hän
oli kalpeampi ja totisempi kuin tavallisesti.
"Ai", huusi vanhus ja hypähti seisoalleen, "voin lukea kasvoistanne,
että jotakin on tapahtunut. Missä olette ollut?"
"Olen ryömiskellyt pitkin katoilla ja katsellut hiukan ympärilleni."
"Silloin olette varmaankin löytänyt jotain?"
"Niin, niin olenkin. Olen nähnyt että teidän vanhassa kopissanne taas
on asukkaita."
"Todellakin. Se ilahduttaa minua."
Harald Vik kulki lähemmäksi.
"Siellä on nainen", sanoi hän, "nuori, mustatukkainen nainen".
"Te olette siis istunut ja katsellut häntä?"
"Niin, yli tunnin."
"Onko hän nähnyt teidät?"
"Ei."
"Sepä hyvä. Silloin hän ei huvita minua."
"Meidän täytyy koettaa pelastaa hänet", sanoi Harald Vik.
Vanhus hymyili kylmästi ja tylysti.
"Älkää lörpötelkö järjettömiä", sanoi hän, "tahdotteko saattaa meidät
molemmat turmioon?"
"Meidän täytyy pelastaa hänet", toisti Harald Vik.
"Se on mahdotonta."
Norjalainen kävi kiivaasti tiedemiehen kimppuun ja teki liikkeen
ikäänkuin olisi tahtonut potkaista pientä, parrakasta ukkoa.
"Minä sanon teille jotain, ukko", sanoi hän, "olen rakastunut häneen".