Tiedemies.
Tuo hiljainen kolina, jota Harald Vik erotti kopista, teki häneen
syvän vaikutuksen. Hän käsitti, että siellä yön hiljaisuudessa
taisteltiin kiivasta, kamalaa taistelua, jonka tuloksesta sekä hänen
että kuolemaantuomitun kohtalo oli riippuvainen. Mutta kun hän kuuli
kuolemaantuomitun äänen, rauhoittui hän. Hän arvasi, että vartija oli
joutunut häviölle taistelussa ja saanut suukapulan.
Kuolemaantuomitun sanoja seurannut hiljaisuus kesti vain minuutin ajan.
Sitten hän kuuli mutinaa alhaalta kopista ja kaksi peräkkäistä kumeata
lyöntiä. Ne kuuluivat ihan siltä, kuin olisi lyöty märkää pyyheliinaa
kovasti pöytään. Sitten oli kaikki hiljaista. Mitä oli tapahtunut?
Pakolainen kurottautui niin pitkälle räystäskourun ulkopuolelle kuin
voi ja kuunteli jännityksissään. Hän kuuli sen verran, että jotain
kopissa puuhailtiin. Hän kuuli askelten äänen, ne kulkivat edestakaisin.
Yht'äkkiä koputettiin kolmasti ristikkoikkunaan. Olikohan se
merkinanto? Pakolainen makasi liikkumatta ja odotti. Silloin
koputettiin taas, tällä kertaa kovemmin, minkä vuoksi Harald Vik näki
parhaaksi vastata. Hän koputti kolmasti räystäskouruun. Heti paikalla
vastattiin alhaalta. "Miks'ei hän puhu", ajatteli Harald Vik, "ehkä
hän pelkää, että joku voisi kuulla". Hän otti taas nuoran, sitoi sen
liuskakivenpalasen ympäri ja päästi sen alas ristikkoikkunaan. Hän oli
jo tullut niin taitavaksi, että hän silmänräpäyksessä osasi heilauttaa
liuskakivenpalasen ristikkorautojen lomitse, joihin se tarttui kiinni.
Puolen minuutin kuluttua hän taas voi vetäistä nuoran ylös. Nyt
oli kivenpalaseen kirjoitettu aika paljon. "Hän tahtoo jatkaa
kirjeenvaihtoa", ajatteli pakolainen.
Tällä kertaa oli vanki piirtänyt kivelle seuraavan kappaleen:
"_Tiedän, missä käytävä on, mutta minun on vaikea löytää savupiippua.
Ryömikää heti sinne ja matkikaa rotan nakerrusta sieltä käsin. Olkaa
aivan levollinen, ei se ole vaarallista_."
Harald Vikiä ihmetytti tiedonannon suojeleva ja samalla käskevä sävy,
mutta hän oli heti valmis täyttämään kuolemaantuomitun toivomuksen. Hän
iloitsi jo suuresti siitä, että hänellä oli seuraa toivossa. Kun heitä
oli kaksi, oli tietysti helpompi tehdä pakosuunnitelmia.
Niinpä hän kiipesi kolmannen kerran ukkosenjohdattimen sivutse, pääsi
päärakennuksen katolle ja meni savupiipun luo. Hän kuunteli kauan,
mutta ei kuulunut hiiren hivahdusta, haudanhiljaisuus vallitsi. Taaskin
häntä kammoksutti tuijottaa sisään savupiipun aukosta, joka oli
yhtä syvä ja kylmä kuin kuilu. Mutta hän rohkaisi mielensä ja ryömi
piipusta sisään. Hän hilasi itsensä alaspäin samoin kuin ennenkin --
jännittämällä hartioitaan ja jalkojaan piipun seiniä vasten.
Vihdoin hän tuli sille kohdalle, jossa hän tiesi olevan rautaoven. Hän
hapuili käsillään ja löysikin sen. Sitten hän alkoi raapia sormillaan
kovettunutta nokea. Se kuulosti ihan rotan nakertelulta, ja sen täytyi
kuulua kautta koko käytävän.
Kesti miltei kymmenen minuuttia, ennenkuin hän kuuli, että
kuolemaantuomittu oli läheisyydessä. Hän erotti hiiviskeleviä askelia
käytävässä, ja heti sen jälkeen aukaistiin pieni rautaovi, ja
kuiskaavalla äänellä kysyttiin:
"All right?"
"All right!" vastasi Harald Vik.
Hän ryömi ylöspäin sen verran, että kuolemaantuomittu pääsi aukosta
sisään. Harald Vik arveli nyt, että mies mahtoi olla tavallista
pienempi, koska hän ryömi aukosta kevyesti ja ketterästi kuin kissa.
Ennenkuin hän sulki rautaoven, kysyi kuolemaantuomittu:
"Tekö siis karkasitte viime yönä?"
"Niin, minä."
"Mutta ette päässyt muurin yli köysiportaita myöten?"
"Ei, en päässyt niin pitkälle, ylimääräinen kierros nosti tien pystyyn."
"Ja nyt on ovien luona ja pitkin muuria asetettu kaksinkertainen määrä
vartijoita. Ei siis kannata toistaiseksi yrittääkään lähteä pakoon."
Sitten hän löi rautaoven lukkoon.
"Kiirehtikää ylös", kuiskasi hän, "minä tukehdun tässä pimeydessä".
Harald Vik kompuroi ylöspäin niin nopeasti kuin ikinä taisi. Mutta
sentään liian hitaasti toisen mielestä, joka kiipesi satumaisella
taidolla.
Kun he olivat onnellisesti päässeet katolle, jäi kuolemaantuomittu
hetkeksi seisomaan, katsellen kaupungin kattoja, jotka kimaltelivat
kalpeina kuunvalossa.
Harald Vik kuuli hänen mutisevan: "Tiesinhän minä, että tälläkin kertaa
välttäisin mestauslavan."
Norjalainen katseli häntä kummissaan.
Kuten sanottu hän oli aivan pieni mies. Hänellä oli yllään harmaa
viitta, joka liehui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Hän oli
kenties noin viisikymmenvuotias, mutta nähtävästi yhtä joustava kuin
kolmikymmenvuotias.
Hän meni Harald Vikin luo ja sanoi matalalla äänellä:
"Oli onni teille, että minä pelastuin."
Norjalainen katsoi häntä taas kummissaan.
"Olemmeko teidän mielestänne pelastuneet?" kysyi hän. "Olemme täällä
katolla emmekä voi päästä pois täältä. Eikä meillä ole edes mitään
syötävää."
"Mutta vapaus", vastasi vanki, "kun ihminen on _vapaa_, voi hän tehdä
mitä hyvänsä. _Kun minä olen vapaa_, ei mikään ole minulle mahdotonta."
"Mutta mehän voimme joutua kiinni milloin hyvänsä."
"Siis on vältettävä sitä."
"Mutta miten maailmassa siis aiotte menetellä?"
"Se on minun asiani, mutta olen varma, että teidät olisi keksitty
vuorokauden kuluessa, jollen olisi ehtinyt avuksenne."
Harald Vik ei voinut olla hymyilemättä toverinsa suunnattomalle
itseluottamukselle.
"Voin vaikka vannoa", jatkoi kuolemaantuomittu, "että olette
laiminlyönyt kaikkein yksinkertaisimmatkin varokeinot?"
"Mitä te tarkoitatte?"
"Esimerkiksi nämä liuskakivenpalaset, joita olemme käyttäneet
kirjeenvaihdossamme, ne ovat tietysti hujan hajan pitkin kattoa?"
"Kyllä, mutta mitä merkitystä sillä olisi?"
"Siinä kuulette itse, kuinka kevytmielinen olette. Tietenkin se on
varsin tärkeää. Meidän täytyy olettaa, että vankilan vartiosto tämän
toisen karkuretken perästä alkaa epäillä, että olemme paenneet katon
ylitse. Heti huomenaamulla kun he löytävät hänet tuolla sisällä" --
kuolemaantuomittu viittasi koppiinsa -- "alkavat he tutkia asiaa.
Rikkilyöty ruutu herättää jo epäilyjä. He nousevat katolle ja löytävät
liuskakivenpalaset."
Harald Vik keskeytti:
"Ettekö usko, että he ensin löytävät meidät, jos he kerran tulevat
katolle?" kysyi hän.
"Meidän täytyy etsiä piilopaikka."
"Mihin aiotte kätkeytyä tällä katolla, jossa ei ole ainoatakaan
piilopaikkaa?"
"Ette siis luota minuun?"
"En. Enhän tunne teitä. Kuka te oikeastaan olette?"
Kuolemaantuomittu vastasi lyhyesti ja välinpitämättömästi poistuessaan
Harald Vikin luota:
"Minä olen tiedemies."
Norjalainen näki, kuinka vieras mies kiipesi ukkosenjohdatinta pitkin
toisen rakennuksen katolle ja poimi pienet liuskakivenpalaset, jotka
hän huolellisesti pisti taskuunsa.
Tullessaan takaisin Harald Vikin luo hän sanoi osoittaen
ukkosenjohdatinta:
"Tuo kapine ratkaisi asian."
Vik katsoi ällistyneenä häneen. Hän alkoi vähitellen uskoa joutuneensa
hullun kanssa tekemisiin.
"Te ette ymmärrä minua", jatkoi tiedemies. "Vaikka meillä ei olekaan
liikoja aikoja, koetan kuitenkin selittää asian teille. Kun te
jokseenkin tältä kohdalta keksitte minut ristikkoikkunan takana,
pelästyitte te varsin suuresti. Tunnustakaapa vaan. Te luulitte
silloin, että vapautenne oli jo ollutta ja mennyttä. Mutta minäpä olin
tarkannut teitä jo neljä tuntia. Arvasin heti, kuka te olitte, sillä
vanginvartija oli kertonut minulle paostanne. Mutta ymmärsin myöskin,
että tilanne oli toivoton, ellette saisi apua. Harkitsin sitten lähes
puolisen tuntia kaikkia mahdollisuuksia. Koettaisinko päästä katolle
vai odottaisinko sopivampaa pakotilaisuutta. Olin heti selvillä siitä,
että katolla olisi vaikea sekä piiloutua että hankkia ruokaa itselleen.
Mutta kun samassa keksin kyyhkyset, sain rohkeutta kuitenkin koettaa.
Mutta olin kuitenkin yhä kahden vaiheella. Mutta sitten huomasin tämän
ukkosenjohdattimen, joka on hyvin sopivassa paikassa, ja se ratkaisi
asian."
"Kyyhkysiä", kysyi Harald Vik kummissaan, "aiotteko te syödä kyyhkysiä?"
"Kyllä, muun puutteessa. Kyyhkyspaisti ei olekaan huonointa. Mutta
tällä hetkellä ei ruokakysymys ole päivän polttavin kysymys. Tunnen,
etten tule nälkäiseksi ennen kuin huomisaamuna."
Mutta Harald Vik ei saanut kyyhkysiä mielestään ja kysyi siksi
uudelleen:
"Mutta mitenkä aiotte sitten pyydystää kyyhkysiä?"
"Ei mikään ole sen helpompaa."
Pikku mies katsahti taivaalle, jossa kuu juuri meni mustien pilvien taa.
"Luulen, että pian saamme sadetta."
Norjalainen hymyili.
"Aiotte ehkä sadeilmalla pyydystää kyyhkysiä?"
"Aivan niin, en taidakaan niitä pyydystää muulloin kuin sadeilmalla."
"Sitä en totta tosiaan ymmärrä."
"Rakas ystävä, eihän se ole tarpeellistakaan."
"Mutta onko lupa kysyä, mihin tulette käyttämään ukkosenjohdatinta?"
"Olenhan sanonut teille, että olen tiedemies. Tämä ukkosenjohdatin on
minulle nykyisessä asemassani aivan verrattoman arvokas."
Yht'äkkiä hän löi kovasti käsiänsä yhteen, ja kyyhkysparvi pyrähti
lentoon vanhalta katolta.
"Se pitää paikkansa, se pitää paikkansa", sanoi tiedemies.
Sitten hän kääntyi Harald Vikin puoleen ja jatkoi:
"Kuulin eräältä vanginvartijalta, että pääsitte pakenemaan viilaamalla
vankikopin lukon puhki. Onko se totta?"
"On."
"Silloin teillä täytyi olla erinomaiset työkalut?"
"Parhaat saatavissa olevat."
"Ja otaksuttavasti ette ole ollut niin kevytmielinen, että olisitte
unohtanut nämä työkalut koppiinne?" kysyi pikku mies läähättävällä,
totisella äänellä.
Norjalainen veti esille työkalunsa, terässahan ja poran.
"Tässä ne ovat", sanoi hän.
"Mainiota", mutisi tiedemies, joka taas oli hyvällä tuulella. "Näillä
työkaluilla ja ukkosenjohdattimella voimme uhmailla vaikka kokonaista
vartija-armeijaa. Nyt on sade varmaan jo tulossa."
Raskaita pisaroita sataa loiski jo vankilankatolle.
"Voitteko nähdä tuota uutta muuria tuolla vanhalla katolla?" kysyi
tiedemies.
"Kyllä, sehän on uusi palomuuri."
"Se on aivan katon vieressä. Se salpaa vanhaan tähystystorniin vievän
käytävän."
"Tähystystorniin? Tuo vanha muuri on aikoja sitten umpeenmuurattu."
"Niinpä niin, mutta joka tapauksessa on olemassa yksi käytävä.
Kyyhkyset oleskelevat siellä, villikyyhkyset nimittäin. Olen huomannut
sen koppini ristikkoikkunasta. Otaksun, että huone on kyllin suuri
asunnoksemme."
"Mutta kuinka voimme murtautua sinne?"
"Se on meidän tehtävä jo tänä yönä. Revimme irti muutamia kiviä
palomuurista. Kuten jo sanoin, täytyy sen sulkea käytävä. Ryhtykäämme
työhön heti!"
Neljännestunnissa oli pikku mies kiskonut irti kaksi kiveä. Hän pisti
kätensä sisään aukosta.
"Aivan kuten otaksuinkin", sanoi hän, "nyt voin tuntea käytävän". Hän
irroitti useampia kiviä, pidellen niitä ylen varovaisesti, etteivät
menisi rikki. Harald Vik sai koota kalkin kasalle. Rankka sade liotti
kalkin nopeasti läpimäräksi, niin että se oli kuin puuroa. Kun kivet
oli pantu paikoilleen jälleen, oli varsin helppoa sivellä tätä puuroa
niille, niin että miltei kaikki jäljet hävisivät.
Äkkiä sininen salama välähti pilvien välistä, ja kova jyrähdys kuului.
Pikku mies keskeytti työnsä. Hän etsi katseellaan kyyhkysiä, jotka
peloissaan olivat hiipineet muutamalle savupiipulle.
Hän otti taskustaan revolverin ja tarkasti oliko se ladattuna.
"Se on vanginvartijan revolveri", sanoi hän, "nyt se otetaan
käytäntöön".
Hän tähtäsi aseella kyyhkysparvea kohti, joka häämötti epäselvästi
pimeässä.
Harald Vik pidätti hänen kättään.
"Ette suinkaan aio saattaa meitä molempia onnettomuuteen. Ymmärtänette
toki, että laukaus kuullaan alas."
Pikku mies työnsi hänet sievästi syrjään.
Samassa silmänräpäyksessä uusi salama välähti. Hän odotti kaksi
sekuntia ja ampui. Revolverin pamaus hukkui täydellisesti
ukkosenjylinään.
Kaksi kyyhkystä putosi kuolleena katolle. "Yksi kummallekin", mutisi
hän, "se riittää aluksi".
Harald Vik seisoi ja katseli kaikkea kuin kivettyneenä.
"Se oli mainio laukaus", sanoi hän avomielisen ihailevalla äänellä.
"Minä en koskaan ammu harhaan", vastasi pikku mies ja katsahti ylös.
Seuraavassa hetkessä oli hän jo työssään irroittamassa kiviä palomuurin
luona.