Ristikon-takaiset kasvot.
Kun Harald Vik nojasi kaidepuuta vasten, joka ympäröi kattoa, voi
hän nähdä ylimpänä oleviin koppeihin. Hän näki vankeja, jotka
kulkivat edestakaisin pienellä lattialla ja silloin tällöin menivät
ristikkoikkunan luo painautuen ruutua vasten nähdäkseen vilauksen
sinistä taivasta.
Mutta pakolaisen täytyi olla sangen varovainen, sillä hänet voitiin
helposti keksiä.
Niin kauan kuin oli valoisaa, kätkeytyi hän vanhan tähystystornin
raunioitten taa. Sieltä oli suurenmoinen näköala yli kaupungin ja
sataman, ja siellä hän ei ollut vaarassa tulla nähdyksi.
Hän löysi uuden, käyttämättömän savupiipun, joka, kuten hän otaksui,
ei johtanutkaan varsinaisiin vankiosastoihin. Kun kello tuli
kaksitoista ja viimeinen kierros oli tehty, koettaisi hän tunkeutua
alas rakennuksen sisälle tämän piipun kautta. Menköön sitten syteen
tai saveen. Nyt hänen oli koetettava saada jotain syötävää, jollei hän
aikonut nääntyä nälkään.
Aurinko laski. Ilma alkoi viiletä, ja hämärä haihdutti maiseman etäiset
ääriviivat.
Pakolainen kumartuu varovaisesti "tykkiportista" alas ja katselee
vankilanpihalle, jossa vankeja juuri viedään sisään "iltakävelyn"
jälkeen. He astelevat hitaasti suunnattoman pitkissä riveissä. He eivät
puhu keskenään. Useimmat katselevat suuria puukenkiään, jotka kopisevat
kiviä vasten. Vahdit seisovat pienillä korokkeilla ja pitävät huolta
siitä, että ohjesääntöjä noudatetaan. Marssimista kestää puolisen
tuntia, jonka kuluttua suunnaton vankimäärä jälleen on sirotettu
pitkin vankilarakennuksia. Jokainen on päässyt koppiinsa. Tämä suuri
onnettomien joukko teki valtavan vaikutuksen nuoreen norjalaiseen.
Hänen katseensa liukui hitaasti lähimmän vankilarakennuksen suuntaan.
Jokaisessa kerroksessa oli sata vankia. Ja kerroksia oli lukemattomiin.
Harald Vik laski kahdeksan -- kymmenen -- kaksitoista. Kun hän kurkotti
hieman pitemmälle kaidepuun yli, voi hän nähdä koppeihin.
Äkkiä hän säpsähti ja alkoi vapista ankaran pelon vallassa.
_Sieltä_, lähimpänä olevan ristikkoikkunan takaa, hän näki kasvot,
jotka tuijottivat häntä.
Harald Vik vetäytyi nopeasti poispäin, mutta se oli myöhäistä, sillä
ristikkoikkunan takana olevat kasvot olivat jo kauan tuijottaneet
häneen. Hän ei muistanut koskaan ennen nähneensä niin kummallisia,
ilmeettömiä ja kovia kasvoja.
Kukahan se mahtoi olla? Nähtävästi joku vanki. Hän kävi surulliseksi.
Hän tiesi, että vangit mielellään koettivat saavuttaa kaikenlaisia
etuja rangaistusaikanaan, ja hän käsitti, että se, joka voisi ilmaista
paenneen Harald Vikin piilopaikan, saisi kyllä runsaan palkinnon.
Ei kestäisi enää montakaan tuntia, ennenkuin hän olisi kiinni. Nuo
ristikon-takaiset, parrakkaat, tunteettomat kasvot eivät ennustaneet
hyvää.
Mutta vastustamaton uteliaisuus ajoi Harald Vikiä ottamaan selkoa,
oliko mies hävinnyt ristikon takaa. Hän kumartui taasen katsomaan.
Mutta jäätävä kauhu valtasi taas hänet. Kasvot eivät olleet
rahtuakaan siirtyneet. Tuijottivat vain yhä häntä samassa asennossa
ristikon takaa. Ne eivät olleet pienimmässäkään määrässä uteliaan
tai hämmästyneen näköiset. Pikemminkin niissä kuvastui tarkkaava
ilme. Silmät tuijottivat suoraan silmiin Harald Vikiä, jota miehen
hypnoottisen tuijottava katse kiusasi.
Pakolainen teki samassa uuden keksinnön. Hän huomasi, että
ristikkoikkuna, jonka takana nuo julmat, tuijottavat kasvot olivat, oli
suurempi kuin muut saman rakennuksen ristikkoikkunat. Se oli ylimmässä
kerroksessa. Harald Vik nousi pystyyn ja katseli vankilaryhmää
kokonaisuudessaan. Itse päärakennuksesta, jonka katolla hän oli,
lähti säteittäin seitsemän muuta pienempää rakennusta. Pakolainen
laski nämä rakennukset. Hän aloitti numero yhdellä, joka oli aivan
suuren vankilaportin lähellä. Siten laskien oli häntä vastapäätä oleva
sivurakennus viides järjestyksessä, -- ja viidennessä rakennuksessa
piti hänen kuulemansa mukaan olla _kuolemaantuomittujen_ kopit. Nyt hän
ymmärsi, miksi se ristikkoikkuna, josta kasvot häntä tuijottivat, oli
muita suurempi. Se oli kuolemaantuomittujen koppi. Ja kasvot, jotka hän
näki, olivat kuolemaantuomitun.
Hän katsahti taas ristikkoikkunaan, ja -- aivan oikein -- siellä
näkyivät kasvot yhtä kovina, yhtä kylminä. Hämärä yllätti. Suuren
kaupungin melu vaikeni. Norjalaista kammotti. Kasvot tuntuivat hänestä
nyt aavemaisilta ja olemattomilta. Yht'äkkiä ne katosivat. Mies oli
mennyt koppiin.
Mutta samassa mies tuli taas näkyviin, ja kylmät, omituiset silmät
tuijottivat taas häneen. Ja nyt hänestä tuntui, kuin olisi miehen katse
ollut kysyvä. Hänelle juolahti jotain mieleen.
Harald Vik tiesi, että kuolemaantuomituille annetaan hyvää ruokaa
ennen mestausta. Jos hän jollain tavoin pääsisi miehen kanssa
tekemisiin, voisi hän ehkä saada häneltä hiukan ruokatavaroita. Ja Vik
puolestaan voisi vastapalvelukseksi koettaa auttaa miestä pakenemaan.
Joka tapauksessa hän koettaisi jollain tavoin ilmaista ajatuksensa
kuolemaantuomitulle.
Pakolainen ryömi aivan katon reunalle, niin että vanki kopistaan
voi tarkoin seurata hänen liikkeitään. Sitten Harald Vik koetti
merkkikielellä ilmaista vangille, että hänen oli nälkä. Hän osoitti
suutansa ja ojensi kätensä rukoillen vankia kohti.
Kuolemaantuomittu katsoi häntä hetken ilmettäkään muuttamatta. Sitten
hän nyökkäsi, ikäänkuin osoittaakseen, että hän oli ymmärtänyt
pakolaisen eleet, ja katosi sitten ikkunasta. Tuokion kuluttua hän taas
näyttäytyi ristikon takana. Nyt hän vain näytti Harald Vikille leipää.
Hän laski leivän heti syrjään ja seisoi kuten ennenkin herkeämättä
tuijottaen katolla oleilevaa pakolaista.
Raju ilo valtasi nuoren norjalaisen. Nyt hän tiesi, että
kuolemaantuomittu tahtoi auttaa häntä. Mutta kuinka hän saisi leivän
käsiinsä? Hän älysi heti, että se voisi tapahtua vain ristikkoikkunan
kautta.
Pakolainen ei vielä voinut liikkua vapaasti katolla, oli liian
valoisaa. Mutta puolen tunnin kuluttua olisi jo niin pimeätä, että hän
vaaratta voisi kompuroida alas sivurakennuksen katolle. Sieltä voisi
helposti päästä yhteyteen kuolemaantuomitun kanssa.
* * * * *
Kun monien kirkontornien kellot kajahuttivat yhdeksän lyöntiään
yli suuren kaupungin, jätti Harald Vik piilopaikkansa. Hän kiipesi
tuumanpaksuista ukkosenjohdatinta myöten alas lähimmälle katolle.
Hän ryömi varovasti eteenpäin, kunnes arveli tulleensa suoraan
kuolemaantuomitun kopin yläpuolelle.
Hän repäisi pari liuskakivenpalasta katosta, ja kirjoitti toiselle niin
hyvin kuin pimeässä taisi:
"_Minä näännyn nälkään_."
Mutta kuinka hän saisi tämän tiedonannon miehelle koppiin? Hän
kallistui kattoa pitkin niin pitkälle kuin voi ja katsoi alas. Aivan
oikein, hän oli ihan kopin yläpuolella.
Sitten hän nousi seisoalleen ja riuhtaisi takin yltään. Terässahalla,
joka ennenkin oli ollut hänelle suureksi hyödyksi, hän leikkasi
muutaman kaistaleen mustasta vuorista ja solmi ne liuskakivenpalaseen,
joten siitä muodostui lingon tapainen.
Hän laski liuskakivenpalasen alas koppivankilan kohdalle ja alkoi
heiluttaa nauhaa edestakaisin.
Hänen aikomuksensa oli murtaa pieni lasi-ikkuna, joka oli varsinaisen
ristikon ulkopuolella. Hän tiesi vallan hyvin, että kierros tehtäisiin
kello yksitoista, mutta vanginvartija ei voinut mitenkään pimeässä
huomata, oliko ikkuna ehyt vai ei. Ilma oli tyyni, eikä vetoakaan
tuntuisi kopissa.
Nyt hän kuuli, kuinka ruutu meni säpäleiksi heikosti kilahtaen, ja
lasisirut putosivat kilisten ikkunasyvennykseen. Ikkuna muodosti kourun
muuriin, joka oli lähes puolen kyynärän paksuinen. Siksi ei yksikään
lasisiru pudonnut vankilanpihalle, jossa pieninkin kolina olisi voinut
herättää epäilystä.
Pakolainen odotti pari minuuttia, mutta kun ei kolinaa kuulunut, alkoi
hän taas heilutella nauhaa. Nyt se oli ihan ristikkoikkunan sisällä.
Ilokseen huomasi Harald Vik, että liuskakivenpalanen pidätettiin
siellä. Hän antoi nauhan riippua velttona. Yht'äkkiä siihen tartuttiin,
ja hän antoi perää niin pitkälle kuin nauhaa riitti. Minuutin toisensa
jälkeen hän odotti hurjan jännittyneenä. Äkkiä nauhaa nykäistiin
kovasti kolme kertaa.
"Se on varmaan merkinanto", ajatteli pakolainen ja alkoi vetää nauhaa
takaisin.
Hän oli näkevinään pimeässäkin, että nauha paitsi liuskakivenpalasta
oli saanut lisätaakankin.
Hetkisen kuluttua oli hänellä kaikki hallussaan. Suuri leivänkappale
oli sidottu kiinni liuskakivenpalaseen.
Pakolainen oli niin surkean nälissään, että hän heti alkoi syödä
leipää. Se maistui ihanalta.
Lopetettuaan vaatimattoman ateriansa hän otti liuskakivenpalasen
katsoakseen, oliko kuolemaantuomittu kirjoittanut hänelle jotain.
Kopin asukas oli taittanut pienen sirun liuskakivestä ja kirjoittanut
sille:
"_Kuka te olette? Kuinka olette päässyt katolle_?"
Harald Vik repäisi heti liuskakivenpalasen katosta ja vastasi:
"_Olen yksi salaliittolaisista. Pakenin savupiipun kautta. Sanokaa
vahdille, joka tulee kierrokselle kello yksitoista, että olette itse
rikkonut ruudun. Kuka te olette_?"
Sitten hän hilasi liuskakivenpalasen alas samoin kuin ennenkin ja hänen
onnistui heittää se sisään ristikkoikkunasta.
Parin minuutin kuluttua nykäistiin nauhaa kolme kertaa, ja vastaus
kuului:
"_Tahdon paeta tänä yönä. Näyttäkää minulle savupiippu! Täältä vie
käytävä päärakennukseen. Olen kuolemaantuomittu_."
Norjalaista hiukan kummastuttivat nuo varmat, käskevät lauseet.
Mahtoi olla merkillinen mies tuo kuolemaantuomittu.
Hän kömpi takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Ukkosenjohdatinta
myöten hän pääsi päärakennuksen katolle. Hän näki vilaukselta
kuolemaantuomitun kasvot ristikon takana.
Harald Vik meni savupiipun luo, nojaten siihen. Hän näki, että
kuolemaantuomittu nyökäten ilmoitti ymmärtäneensä.
Sitten pakolainen taas hyppäsi alempana olevalle katolle ja kaiversi
liuskakiveen:
"_Kahdeksannessa kerroksessa on savupiipussa ovi, joka avataan
ulkopuolelta. Tarvitsetteko työkaluja_?"
Kun liuskakivenpalanen tuli takaisin, oli siihen kaiverrettu vain yksi
sana:
"_En_."
Vähitellen oli tullut aivan pimeä. Yhdentoista aikaan kuu nousi ja loi
aavemaista ja kalpeaa valoaan vankilankatoille. Ja kaupunginkin melu
hiljeni vähitellen.
Harald Vik ajatteli:
"Jos tuo kuolemaantuomittu todella aikoo paeta, on sen tapahduttava
kello kahdentoista kierroksen jälkeen. Viisainta lienee pysytteleidä
aivan hänen koppinsa yläpuolella, siten voin ehkä tarvittaissa olla
avuksi."
Hän heittihe pitkäkseen katolle ja odotteli kärsimättömänä ja
jännityksissään.
Vihdoinkin kirkonkellot kajahuttivat kaksitoista lyöntiä, ja samassa
hän kuuli heikkoa kolinaa allansa. Ovi avattiin.
"Se on vartija, joka on mennyt koppiin", ajatteli Harald Vik. "Nyt on
aika käsissä, jolloin onneton voi tehdä pakoyrityksensä. Niin pian kuin
vanginvartija on mennyt -- --"
Puheensorina keskeytti hänen mietteensä. Kaksi henkilöä puheli
keskenään. Sen täytyi kuulua kuolemaantuomitun kopista.
Vik kumartui katon yli niin sukkelaan kuin taisi kuullakseen mitä
puhuttiin.
Ja nyt hän kuulikin selvästi äänen sanovan:
"Minusta kopissa tuntuu kylmältä."
"Se on varmaan vanginvartija", ajatteli Vik.
Toinen ääni vastasi. Se oli merkillisen kuiva ja soinnuton, mutta tyyni
ääni:
"En voi hyvin. Täällähän ei voinut hengittää. Siksi löin ikkunan rikki."
Vanginvartija vastasi:
"Onko ikkuna rikki? Oletteko hullu, mies? Oletteko todellakin lyönyt
ikkunan rikki? Se on törkeä rikos ohjesääntöjä vastaan."
"Minun asemassani olevien henkilöiden", vastasi kuolemaantuomittu, "ei
tarvitse noudattaa niin yksityiskohtia myöten ohjesääntöjä".
"Mutta eihän käy laatuun rikkoa ikkunaruutuja. Miten te oikein
menettelitte? Eikö ristikko ollut tiellä?"
"Menkää ruudun luo, niin näette miten menettelin."
Harald Vik kuunteli äärimmäisen jännittyneenä, kuuli lasin helinää, ja
arvasi siitä, että vartija oli mennyt ikkunan luo. Heti sen jälkeen hän
kuuli vanginvartijan ihmettelevän äänen:
"Niin, totta tosiaan, koko ruutu on säpäleinä. Tämä on mitä
törkein -- --"
Puhe katkesi, ja pakolainen kuuli puolitukahdetun huudahduksen, jota
hän ei heti käsittänyt. Muutaman sekunnin ajan kuului kovanlaista
kolinaa, sitten kaikki hiljeni.
Hetken kuluttua sanoi joku kopissa:
"Olkaa täysin rauhallinen. Jos yritättekään huutaa, kuristan teidät."
Se oli kuolemaantuomitun ääni.