V.

Robinson vankilan katolla.

Harald Vik istui hiljaa kuin hiiri savupiipussa ja odotti, kunnes

raskaat askeleet olivat häipyneet ja vartijoiden puheensorina oli

vaiennut käytävissä.

"Vielä ei ole liian myöhäistä", ajatteli pakolainen, "vielä ei kello

ole lyönyt kahta. Minä koetan joka tapauksessa päästä piha-alueelle ja

yli muurin."

Hän koetti aukaista rautaluukkua, joka vei savupiippuun, mutta hän

huomasi kauhukseen, että poikkipiena oli pudonnut eteen ja että luukkua

oli mahdoton aukaista sisältäpäin.

Hän kirosi puoliääneen harmissaan. Nyt hän oli itse saattanut itsensä

satimeen. Mutta mitä jos hän koettaisi mennä alas savupiipun kautta.

Senhän täytyi päättyä keittiöön, joka oli hänen alapuolellaan.

Hän päätteli, ettei savupiippua käytetty. Aikoja sitten oli koko

vankilaan laitettu keskuslämmitys ja kaasukeittiöt. Savupiippu oli

nähtävästi lähes sadan vuoden ikäinen. Nokijäännökset olivat kivikovat.

Hän kuunteli jännittyneenä hetken. Jossain kuului ääni, joka muistutti

ruosteista jarrua. Ja äkkiä hän hätkähti kuullessaan korkean ja

äänekkään läppäyksen; sitä seurasi vielä toinen, ja sitten seurasi taas

hiljaisuus. Vankilantornin kello oli lyönyt kaksi. Pakolainen kuunteli

taasen. Ei, nyt hän ei kuullut pienintäkään ääntä. Ylimääräinen kierros

oli nähtävästi tehty.

Hän alkoi laskeutua alaspäin savupiipussa, nojasi olkapäitään

toista ja jalkojaan toista seinää vasten, laahustaen sillä tavoin

alaspäin. Silloin tällöin hän sai jalansijaa koloissa, joita oli tehty

piipunseinään nuohoojien kulkua helpottamaan. Hän tajusi olevansa hyvin

korkealla, ja että savupiippu oli hyvin syvä, sillä alhaaltapäin huokui

kylmää kuin kuilusta.

Äkkiä hän keskeytti alaskipuamisensa, sillä hän kuuli kuinka kaksi

suurta kelloa alkoi soida yht'aikaa vankilantornissa. Se ei ollut

tuo tavanmukainen, juhlallinen kellonääni, vaan kiivaita, nopeita

läppäyksiä, jotka tunkivat pakolaisen luihin ja ytimiin. Yht'aikaa

kuului askeleita portaissa ja kiihtyneitten ihmisäänten sorinaa. Hän

käsitti mitä kellojen soitto ja hälinä tiesi -- pako oli huomattu.

Harald Vik ajatteli:

Nyt he ovat keksineet minun koppini oven, joka oli auki. Nyt he

miehittävät kaikki vankilan ovet ja käytävät. Todennäköisesti he

ovat löytäneet köysiportaatkin ja poistaneet ne muurilta. Pako on

täydellisesti epäonnistunut.

Ilmaisisiko hän itsensä? Jatkaisiko hän alaskiipeämistään, kunnes

tulisi savupiipun pohjaan, menisi sitten pihamaalle ja sanoisi: "Tässä

minä olen, hyvät herrat."

Hänen mietiskelynsä keskeytti ihmisääni, joka kuului syvältä hänen

altansa. Hän ei voinut erottaa sanoja, mutta ääni ja melu kierivät ylös

savupiippua myöten kuin fonografin ratin kautta.

Ehdottomasti hän alkoi kiivetä ylöspäin. Niin hiljaa kuin mahdollista,

hitaasti, hän pyrki eteenpäin pitkin ahdasta savupiippua. Hän kulki

rautaluukun ohitse, pysähtyi siinä silmänräpäykseksi, mutta kun hän ei

kuullut mitään, jatkoi hän matkaansa.

Sitä mukaa kuin tuli ylemmäksi, hän huomasi että ilma tuli kylmemmäksi

ja puhtaammaksi. Savupiippu ei siis ollut tukossa. Hän voisi päästä

katolle, jossa hän ehkä toistaiseksi oli turvassa.

Puoli tuntia kestäneitten yli-inhimillisten ponnistusten jälkeen hän

oli vihdoin päässyt ylös asti. Kalteva, rautapeltinen hattu peitti

osaksi piipun aukon. Peltihatun ja piipun väliä oli kuitenkin siksi

paljon, että hän voi helposti pujahtaa välistä. Hän pisti päänsä

piipunreunan ylitse ja katsoi alas. Raitis tuuli puhalsi katolla. Se

jäähdytti hänen kuumaa otsaansa. Täysin siemauksin hän ahmi raitista,

puhdasta ilmaa.

Piipunhatusta oli tuskin metri katolle, joka vietti tasaisesti

molemmille puolille. Pakolainen ryömi ulos aukosta ja hyppäsi katolle.

Makasi hetken hiljaa siellä ja katseli ympärilleen puolipökerryksissä

kaikesta mitä oli kokenut.

Oli vielä ihan pimeä. Kaukana hänen allaan oli kaupunki, pimeä

kivimeri, jota syvät kadut kaikkialla risteilivät. Kaupungin

keskustassa loistivat kadut kuin valojuovat, ja siellä voi selvästi

erottaa autoja ja vaunuja, jotka ajelivat edestakaisin. Ihmisiä

tuskin erotti niin korkealta. Ne muistuttivat mustia pilkkuja, jotka

hitaasti liikkuivat pitkin katukäytäviä. Pimeyden ja kivijättiläisten

yläpuolelle kohosivat kirkonhuiput. Monesta tornista kaikui yht'aikaa

kaksi kellonlyöntiä yli kaupungin. Kello oli nyt puoli kolme.

Pakolainen ryömi aina katonharjalle asti ja katseli alas. Harald

Vikistä tuntui siltä, kuin hän olisi vanhan linnan katolla. "Mustan

tähden" keskusrakennus muistutti melkoisesti Bastiljia. Koko kattoa

ympäröi metrin korkuinen piikkimuuri. Siinä olevat aukot muistuttivat

tykkiportteja.

Muutamasta tällaisesta aukosta pakolainen katseli kaupunkia. Harald Vik

tunsi hyvin tämän suuren kaupungin. Hän oli heti selvillä paikoista.

Tuolla leveän, valoa kimaltavan kadun varrella, ihan vankilanmuurin

vieressä, oli "New Holborn". Pakolainen näki vilahdukselta vaunurivin

sen edustalla. Kolmannen vaununhan piti olla Asbjörn Kragin. Hän makasi

kauan ja tuijotti kuin noiduttuna sitä vaunua. Vihdoin hän näki sen

ajavan pois. Kristianialainen salapoliisi oli kai nyt heittänyt kaikki

toivonsa. Kas, tuolla vaunu katosi kadunkulman taakse. Se hävisi äkkiä

pimeyteen.

Harald Vik katsoi kaihoten satamaan, jossa joukko punaisia ja vihreitä

valoja ilmaisi rantalaiturit. Satama oli itäänpäin. Kaukana merellä

välkkyi majakka, päivä alkoi sarastaa. Ääretön rusko nousi merestä.

Mutta vankila! Miltä näytti vankilanpihalla? Joko hänen etsiskelynsä

oli jätetty sikseen. Olikohan köysiportaat löydetty?

Pakolainen alkoi ryömiä katon poikki. Katto oli märkä sateen jäljeltä,

ja hän tunsi, kuinka vaatteensa tulivat likomäriksi ja tahmeiksi.

Vihdoin hän pääsi toiselle syrjälle. Alhaalla vankilanpihalla oli

aika hyörinä ja pyörinä. Virkailijoita juoksenteli sinne tänne lyhdyt

käsissä. Pako oli nähtävästi saanut aikaan suuren hämmennyksen.

Harald Vik muisti, että Asbjörn Kragin ohjeitten mukaan köysiportaitten

piti olla sillä kohtaa, jossa ympärysmuuri leikkasi Winston Streetiä.

Hän katsoi sinnepäin ja näki, miten sinne oli kerääntynyt lyhtyjä.

Köysiportaat oli siis löydetty. Nyt ei enää voinut pakoa ajatella. Hän

oli auttamattomasti suljettu "Mustaan tähteen", maailman suurimpaan

vankilaan. Montakohan minuuttia tai tuntia kuluisi, ennenkuin hänen

olinpaikkansa keksittäisiin ja hänet kuljetettaisiin takaisin koppiinsa?

Äkkiä hänelle selvisi, että hän kaikesta huolimatta toistaiseksi oli

turvassa. Juuri siksi, että köysiportaat oli löydetty.

Vankilan palveluskunnan täytyi tietenkin uskoa, että Harald Vikin

pako oli onnistunut, koska eivät löytäneet häntä mistään. He luulivat

tietenkin, että hän köysiportaitten avulla oli päässyt muurin

ylitse. Poliisi siis koettaisi kaikin voimin päästä hänen jäljilleen

kaupungissa, eikä heidän mieleensä luultavasti juolahtaisi, että

pakolainen oleskeli vankilan piirissä. Vielä vähemmin ymmärrettäisiin

etsiä häntä vankilan katolta.

Kun Harald Vik oli päässyt selville asemastaan, huomasi hän, kuinka

uupunut hän oli. Hänhän ei ollut nukkunut moneen vuorokauteen, ja nyt

seurasi vastavaikutus suunnattoman rasituksen ja ankaran jännityksen

jälkeen. Hän heittäytyi pitkin pituuttaan märälle katolle, ja hetken

perästä hän nukkui syvää, virkistävää unta.

Kun pakolainen heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän ei

aluksi oikein tajunnut, missä hän oli. Yön tapaukset tulivat hänen

mieleensä sekavina kuvina. Vihdoin hän tajusi olevansa yhä edelleen

vankilan katolla ja ettei häntä oltu vielä löydetty.

Hän kävi surulliseksi. Hänen asemansa oli kauhistuttava. Hänellä ei

ollut rahtuakaan toivoa päästä pakoon nyt enää, kun valvonta tietenkin

yöllisten tapahtumien johdosta oli entistä tarkempaa. Mutta toisaalta

ei hän voinut olla iloitsematta siitä, että hänellä kuitenkin tavallaan

vielä oli vapautensa. Poliisi otaksui hänen piileskelevän jossain

etäisessä, pimeässä pahantekijöitten kapakassa. Ainoastaan sattuma voi

antaa hänet ilmi. Nähtävästi se ei tapahtuisi vielä pitkään aikaan,

mutta hän voisi myöskin odottaa sitä vaikka jonkun tunnin kuluttua.

Pakolainen nousi seisoalleen ja katseli yli katon, joka oli niin leveä,

että se melkein peitti kaupungin hänen silmäinsä edessä. Omituinen

tunne valtasi hänet. Hän oli siis yksin keskellä suurta kaupunkia

ja usean miljoonan ihmisen keskessä. Hänen jalkaansa alla nukkui

tuhansittain ihmisiä. Ja hän oli joka tapauksessa kuin Robinson. Hän

ei voinut päästä yhteyteen kenenkään ihmisen kanssa. Hänen oli itse

tultava toimeen. Ja nyt hän seisoi täällä katolla tyhjin käsin. Hänen

tilansa oli totta tosiaan huonompi kuin Robinson Crusoen. Mitä hänen

pitäisi tehdä? Miten hän hankkisi ruokaa itselleen? Voisiko hän millään

keinolla pujahtaa vankilaan kenenkään huomaamatta ja saada käsiinsä

hiukan elintarpeita? Hän ymmärsi heti, että ellei hänen onnistuisi

hankkia ruokaa, hän olisi mennyttä miestä. Silloin hänen olisi pakko

antautua. Mutta ensin oli kaikki keinot koetettava.

Uni oli vahvistanut häntä, ja hän tunsi itsensävarjelusvaiston lisäävän

rohkeuttaan ja tarmoaan. Hän päätti lähteä löytöretkelle katolle.

Kun hän vain varoisi menemästä katonharjalle asti, voisi hän kyllä

liikkua vapaasti ilman vaaraa. Hänen olinpaikkansa oli korkein kohta

monen peninkulman alalla. Se kohosi korkeammalle kuin korkeimmat

kirkontornit.

Hän kulki eteenpäin ja löysi monta vanhaa savupiippua, joita ei

käytetty enemmän kuin sitäkään, jota myöten hän oli tullut katolle.

Katto oli muuten täynnä ulkonemia ja lisärakennuksia. Se oli niin

laaja, että siellä olisi voinut pitää harjoituksiaan kokonainen

pataljoona sotilaita. Äkkiä hän keksi, että kevyt savu tuprusi

katon yli. Oli siis joka tapauksessa olemassa yksi savupiippu, jota

käytettiin. Hän huomasi samassa piipunkin, joka oli ihka uusi. Asemasta

päättäen se vei johtajan yksityisasuntoon.

Harald Vik tuli katonreunalle. Sieltä hän katseli toisia

vankilanrakennuksia, jotka lähtivät säteittäin vanhasta, alkuperäisestä

rakennuksesta, jonka katolla hän oli. Olisi vallan helppoa päästä

toisillekin katoille, mutta näin päiväsaikaan se olisi uskallettua.

Hänet voitaisiin silloin helposti nähdä jostakin ylimmistä

ristikkoikkunoista. Hän päätti jättää yrittelyt tuonnemmaksi, kunnes

tulisi pimeä.

Hän istuutui katolle nojaten selkäänsä suurta, korkeata muurikiveä,

vanhan tähystystornin jäännöstä vasten. Aurinko lämmitti,

tuuli oli lauhkea ja leikkivä. Hän istui ja torkkui kauan

lämpöisessä auringonpaisteessa. Hänellä oli loistava näköala yli

jättiläiskaupungin, joka levisi siinä hänen eteensä kuin suunnaton,

levällään oleva viuhka. Kadut muistuttivat mustia virtoja, niin

taajat olivat ihmisjoukot. Hän oli niin korkealla, ettei hän voinut

erottaa eri ihmisiä. Kaikki näytti hänestä yhdeltä virralta. Mutta

omnibusvaunut ja raitioteiden katot uiskentelivat pinnalla kuin hirret

virrassa.

Hän katseli huvitettuna hetken aikaa junia, jotka raivokasta vauhtia

kiitivät yli kattojen ja siltojen. Hän muisti junien kulut siltä

ajalta, jolloin hän vielä eleli vapaana kaupungissa. "Tuolla menee

3.12-juna", ajatteli hän itsekseen, "siltä asemalta tulee 3.21-juna".

Sitten hän väsyi tähän ajanviettoon ja rupesi laskemaan monia kultaisia

kirkonhuippuja, joissa aurinko leikitteli. Mutta alituiseen ilmestyi

uusia kirkonhuippuja, ja hän jätti sen sikseen. Hänen katseensa liiti

aina viheriöivään maahan asti; niityt, puutarhat ja viljapellot

aaltoilivat kuin järvet kaukana kaupungin hyörinästä. Toiselta puolen

hän saattoi nähdä meren, joka ojensi mahtavan haaran kaupunkia, kohti

ja ikäänkuin piti sitä suuressa kourassaan. Merellä liikuskeli mustia

pilkkuja. Ne olivat laivoja, jotka kulkivat siellä jättäen jälkeensä

savupilviä. Hänellä oli kuninkaallinen näköala.

Äkkiä hän hätkähti. Eivätkö ne olleet ääniä, ihmisääniä, joita hän

kuuli? Äänet tuntuivat tulevan ulokkeen toiselta syrjältä. Samassa hän

kuuli ilmassa suhinaa, ja harmahtava varjo liukui hänen ohitseen. Hän

ymmärsi nyt, mistä ääni johtui. Kyyhkysiä oli lähettyvillä.

Hän huusi ääneen jotain peloittaakseen kyyhkysiä ja oudoksui samassa

itsekin omaa ääntään. Se soi niin kummalta hänen korvissaan.

Kyyhkysparvi nousi suurella melulla lentoon, lennellen hetken ympäri,

mutta laskeutui taas vankilankatolle.

Hän tunsi iloa nähdessään muitakin eläviä olentoja katolla ja hän

ajatteli:

"Jospa minulla vain olisi jotain, millä voisin pyydystää kyyhkysiä,

niin saisin kyllä ruokaa moneksi päiväksi."

Mutta hänellä ei ollut mitään. Hän alkoi tuntea olevansa hirmuisesti

nälissään.