Mitä norjalaiselle tapahtui.
Harald Vik seisoi hetken kuin herpautuneena, kun hän huomasi "ylhäisen
matkustajan" kellon. Hän tiesi, että kristianialainen salapoliisi
Asbjörn Krag omisti tämän vanhan, omituisen kultakellon, jolla oli oma
tarinansa Harald Vikin suvussa.
Lähemmin tarkastettuaan "ylhäistä matkustajaa" hän ymmärsi, ettei tämä
voinut olla kukaan muu kuin Asbjörn Krag itse. Äkillinen ilo valtasi
hänet. Krag oli pitänyt lupauksensa. Oli selvää, että hän tahtoi
koettaa pelastaa hänet. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta
seurasi tarkasti Asbjörn Kragin jokaista liikettä.
Kun salapoliisi veti esille silmälasinsa lukeakseen Raamattua, näki
vanki selvästi, että jotakin seurasi silmälasien mukana, jotain, jonka
matkustaja sitten pisti kirjan lehtien väliin.
Ja kun Asbjörn Krag antoi hänelle Raamatun ja liikutuksesta värisevällä
äänellä pyysi häntä "pitämään kiinni siitä kirjasta", puristi Harald
Vik kaikin voimin kirjaa ja painoi sen hellästi rintaansa vasten. Sen
hän teki, jottei huomattaisi, että lehdet eivät yhdellä kohtaa olleet
oikein kiinni toisissaan.
Heti kun kopin ovi oli suljettu "ylhäisten matkustajien" poistuttua, ja
hän jäi yksin, aukaisi hän kirjan.
Kirje, pora ja terässaha putosi sieltä. Luettuaan tarkoin Kragin
kirjeen hän tarttui noihin kahteen pieneen esineeseen ja punnitsi niitä
uteliaana kädessään.
Hänestä tuntui uskomattomalta, että tuolla pienellä, viattomalla,
tuskin kahden millimetrin levyisellä terässahalla voisi murtaa
kopinoven lujan rautalukon tuskin puolessatoista tunnissa. Mutta kun
Asbjörn Krag oli sanonut niin, oli se kai mahdollista.
Yht'äkkiä alkoi häntä kovasti peloittaa. Mitä jos vankilanjohtaja
päivän kuluessa saisi selville mikä tarkoitus "ylhäisen matkustajan"
käynnillä oli ollut. Oli varsin todennäköistä, että hänen koppinsa heti
tarkoin tutkittaisiin. Silloin löydettäisiin kirje ja työaseet, ja
sitten olisi sekä hän että Asbjörn Krag hukassa. "Hävitä kirje", oli
Krag kirjoittanut. Mutta miten? Harald Vik katsoi ympärilleen.
Pienellä seinässä olevalla luukulla oli hänen aamiaisensa vielä
koskemattomana. Nimittäin puuvati, jossa oli jonkunlaista keittoa,
vähän voita ja vähän tuoretta ruisleipää sekä sitäpaitsi tylsä
puuveitsi leivän paloittelua varten.
Mutta pelastuksen toivo antoi ruokahaluakin Harald Vikille. Nyt hän
alkoi tuntea, ettei hän ollut syönyt neljäänkolmatta tuntiin.
Hän luki vielä kerran Asbjörn Kragin kirjeen ja tutki tarkoin Kragin
jättämää vankilanpohjapiirustusta, joka osoitti hänelle tien, jota
hänen tuli kulkea päästyään ulos kopista. Hän ikäänkuin painoi tämän
piirustuksen muistiinsa ja koetteli monta kertaa, muistiko hän sen
pienempiä yksityiskohtia myöten.
Sitten hän repi Asbjörn Kragin kirjeen tuhansiksi palasiksi. Se ei
ollutkaan suuri. Vain reväisty kirjoitusarkin puolikas. Revittyään sen
niin pieniksi palasiksi kuin suinkin taisi hän keräsi tarkasti palaset
ja heitti kaikki ruoan joukkoon. Hän hämmensi paperipalaset ruoan
sekaan ja söi sitten keiton hyvällä ruokahalulla.
Pora ja terässaha eivät olleet suuret, hän saattoi kätkeä ne
Raamattunsa kannen alle.
Hän odotti siis jännityksissään määrähetkeä. Hän tiesi, että kierrokset
tehtiin kello seitsemän, yhdeksän, yksitoista ja kello kaksitoista.
Kello kahdentoista ja kello neljän välillä aamulla ei tehty kierrosta.
Kello seitsemän ja yhdeksän kierros tapahtui kuten tavallisesti. Ei
mitään epäiltävää ollut huomattavissa.
Viimeiseksi seurasi kahdentoista kierros, jonka teki uusi mies. Hän
tuntui olevan puhelias ja olisi mielellään ryhtynyt keskustelemaan
Harald Vikin kanssa, joka aivan paloi kärsimättömyydestä.
"Mies parka", sanoi vanginvartija, "tästä koituu teille ikävä juttu.
Kaikkia hullutuksia mieleenkin tulee."
Norjalainen ei vastannut.
"Ettekö te käsittänyt", jatkoi vanginvartija, "että johtajanne Crowbury
oli lurjus?"
Vikin mielenkiinto heräsi.
"Kuinka niin?" kysyi hän.
"Hänhän suostui ilmiantamaan teidät kaikki tyynni pelastaakseen oman
nahkansa."
"Te valehtelette."
"Minä en valehtele koskaan. Mitä se hyödyttäisi? Poliisilla on
todisteita siitä, että Crowbury on lurjus. Kun hän älysi, ettei asema
enää ollut kauemmin säilytettävissä ja että hänen vangitsemisensa oli
pian tapahtuva, kirjoitti hän poliisipäällikölle tarjoutuen ilmaisemaan
kaikkien salaliittokumppaniensa nimet ehdolla että hän itse saisi pitää
vapautensa. Mutta yht'aikaa kun poliisi sai kirjeen, otettiin hänet
kiinni."
Harald Vik tunsi, kuinka hiki helmeili hänen otsallaan. Oli aivan kuin
hänen eteensä olisi auennut kuilu.
"Mies parka", kuuli hän vanginvartijan mutisevan.
"En tarvitse teidän sääliänne", sanoi Vik karkeasti päästäkseen
miehestä eroon -- kello oli jo paljon yli kahdentoista -- "sanokaa
minulle mieluummin, milloin pääsen tästä kirotusta luolasta?"
"Luolasta!" huudahti vanginvartija. "Teidän koppinne on totta tosiaan
kaikkein kauneimpia ja valoisimpia. Odottakaahan, kunnes saatte
tuomion. Sitten saatte kuten uudet tulokkaat ainakin pienen kopin
syvällä maan sisässä. Sitten voitte ruveta puhumaan luolasta."
Vik heittäytyi makuulavalle.
"Olen väsynyt", sanoi hän, "en ole nukkunut kahteen vuorokauteen,
antakaa minun olla rauhassa".
"Niin, niin", mutisi vanginvartija, sammutti valon ja toivotti
poistuessaan ystävällisellä äänellä:
"Hyvää yötä, sir!"
Harald Vik kuuli, kuinka avainta kierrettiin kaksi kertaa suuressa
lukossa, minkä jälkeen vanginvartijan askeleet tuntuivat etenevän.
Hänen koppinsa oli selvästi viimeinen käytävässä.
Hän makasi hetken aikaa ja hänen ruumiinsa vapisi jännityksestä.
Nukkuako? Totta kylläkin, ettei hän ollut saanut unenrahtuakaan
silmiinsä kahtena viime vuorokautena, mutta nyt hän oli hereillä ja
oikein uhkui tarmoa, kenties enemmän kuin koskaan ennen elämänsä
varrella. Hän tajusi täydellisesti, mihin uhkapeliin hän oli
antautunut, mutta nyt sai sitten mennä syteen tai saveen. Hänellä oli
kaikki voitettavana, mutta ei mitään kadotettavana. Nyt oli kello
varmaan neljänneksen yli kahdentoista. Hän hypähti seisoalleen.
Hänen silmänsä olivat vähitellen tottuneet pimeyteen, niin että hän
kutakuinkin voi erottaa kopissa olevien esineiden ääriviivat himmeässä,
tummanharmaassa valossa, joka ristikkoikkunasta tihkui sisälle.
Hän etsi käsiinsä Raamatun, mutta oli siinä määrin hermostunut,
ettei hänellä ollut malttia kaivaa esiin kapineita. Hän repi kannen
kappaleiksi ja sai siten poran ja terässahan käsiinsä. Hän meni kopin
ovelle. Oli niin pilkkopimeätä, että hänen piti haparoida käsillään,
ennenkuin löysi lukon.
Harald Vik ei osannut oikein käytellä tämänlaisia murtovehkeitä. Hänen
piti tuumia hetkinen. Sitten hänelle selvisi, että hänen oli sahattava
puhki koko iso lukko saadakseen oven auki. Hän porasi ensin reiän lukon
yläpuolelle ja koetti sitten asettaa sahan aukkoon. Hän sai porata
vielä kerran. Tämä vei aikaa, ja hän alkoi jo epäillä, saisiko hän
tämän vaikean työn suoritetuksi kello kahteen mennessä.
Vihdoinkin hän sai sahan asetetuksi ja voi aloittaa sahaamisen. Se
oli suurenmoinen kapistus. Nyt se kävi raudan kimppuun, ja Harald Vik
kuuli, kuinka pienet raudansirut tanssien putoilivat lattialle.
Mutta samassa pelko valtasi hänet, kun saha sai aikaan ärsyttävää
kitinää, joka kuului kahta selvemmin hiljaisessa, tyynessä yössä. Se
oli naurava, vihlova ääni, joka sai hänet kauhistumaan.
Olisipa hänellä ollut pikkuisen öljyä. Tätä kitinää ei saanut jatkua,
sillä sen voi varmaan kuulla käytävän päähän asti.
Äkkiä hän tuli taas muistaneeksi aamiaistaan ja vapisi ilosta.
Hänellähän oli vielä jäljellä vähän voita puukupissa. Hän meni pöydän
luo. Voi oli ihan kovaa. Miten hän saisi sen sulatetuksi?
Mutta nytpä tuli hänen mielentilansa avuksi. Hän tunsi olevansa sairas.
Hänen ohimoitansa poltti, ja lämpimät hikihelmet kastelivat taukoamatta
hänen otsaansa. Koko hänen ruumiinsa oli kuumeisen lämmin.
Hän otti rahtusen voita ja piti sitä kourassaan, kunnes se alkoi sulaa.
Sitten hän tiputti sitä tippa tipalta lukkoon ja siihen loveen, jonka
saha oli jo tehnyt siihen.
Ja nyt saattoi sahalla työskennellä aivan äänettömästi. Puolessa
tunnissa hän oli sahannut puhki enemmän puolen lukkoa. Mutta sitten työ
edistyi hitaammin.
Saha oli erikoisen karaistua terästä, ja sen hampaat olivat alussa
yhtä terävät kuin partaveitsen terä. Mutta rautaa yhä hangatessaan
saha tylsyi. Vik kuuli kellon vankilantornissa lyövän puoli kaksi
ja neljännestä vaille kaksi, ennenkuin lukko vihdoinkin tuli
puhkisahatuksi.
Kopin ovi aukeni hiljaa ja äänettömästi itsestään. Hän oli vähällä
huutaa ilosta, mutta hillitsi itsensä. Nyt oli pahin työ suoritettu.
Harald Vik oli työskennellyt niin, että hänen olkapäänsä olivat miltei
hervottomat.
Mutta vaarallisin tehtävä oli jäljellä. Hänen oli hiivittävä portaita
alas pihalle. Jos hänet sillä matkalla keksittäisiin, voisivat vartijat
ampua hänen kuin koiran. Mutta hänen oli uskallettava. Varovaisuuden
vuoksi hän otti poran ja terässahan mukaansa. Poran hän piti kädessään.
Se voisi olla mainio ase. Se oli melkein kuin tikari hänen mielestään.
Sitten hän astui askeleen eteenpäin mennäkseen ovesta ulos. Mutta hän
peräytyi samassa.
Hänen kenkänsä, jotka olivat suuret ja kömpelöt, pitivät hirveätä ääntä
hänen kulkiessaan kivilattialla. Se ei käynyt laatuun. Hän muistutteli
että portaat olivat raudasta, siis kolina vain pahenisi hänen ulos
kulkiessaan. Mitä pitäisi tehdä. Ei hän mitenkään voinut jättää
kenkiä koppiinkaan. Jos hän juoksisi sukkasillaan "New Holborn'in"
yöravintolaan, otettaisiin hänet todennäköisesti heti kiinni. Ei, hän
oli keksinyt paremman keinon. Hän riisui sekä sukat että kengät. Sitten
hän veti kengät paljaitten jalkojensa päälle ja kenkien päälle hän veti
sukat. Hän kuunteli kauan ovella, olisiko joku mahdollisesti suuressa
käytävässä. Hän ei kuullut mitään.
Silmänräpäystä myöhemmin hän oli käytävässä. Hän sulki oven
huolellisesti. Mutta oli mahdotonta saada sitä ihan kiinni.
Sitten hän hiipi käytävää pitkin ja tuli rautaportaille.
Hän kulki alaspäin kerroksesta toiseen esteitä kohtaamatta.
Mutta tultuaan toiseen kerrokseen hän kuuli äänen, joka sai hänen
sydämensä pysähtymään kauhun jähmetyttämänä.
Hän kuuli lujia askelia, jotka kaikuivat rautaportaissa. Mies nousi
portaita myöten.
Portaissa oli pilkkoisen pimeätä, mutta niissä oli kuitenkin mahdotonta
pimeässäkään sivuuttaa toisiaan koskettamatta vastaantulijaa, sillä
portaat olivat siksi kaitaiset.
Rykimisestä ja yskimisestä Harald Vik arvasi tulijan olevan
vanginvartijan. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin nousta ylös jälleen.
Nyt hän siunasi sitä, että varovaisuudessaan oli vetänyt sukat kenkien
päälle. Hän saattoi kulkea äänettömästi vartijan edellä portaissa. Aina
oli kerros heidän välillään.
Tullessaan seitsemänteen kerrokseen Harald Vik tuumi: Jos on aikomus
tehdä ylimääräinen kierros, alkaa koppien tarkastus ylhäältäpäin. Jos
nyt hiivin pois tieltä tässä käytävässä, menee mies ohitseni, ja sitten
voin taas jatkaa matkaani alaspäin.
Onnettomalla ei itse asiassa ollut valitsemisen varaa. Hän meni
käytävään, jossa oli yhtä pimeää kuin portaissakin. Otettuaan
kymmenisen askelta käytävässä hän pysähtyi odottamaan, että
vanginvartija kulkisi ohitse.
Mutta mies pysähtyy portaanlevossa. Vik kuulee kuinka hän kopeloi
taskuistaan tulitikkulaatikkoa ja päästää kirosanan, kun ei heti löydä
sitä. Mies kolistelee myöskin lyhtyä kädessään. Hän aikoo siis sytyttää
sen. Vihdoin onnistuu hänen sytyttää lyhty, ja _nyt hän tulee käytävää
pitkin_.
Harald Vik syöksyy eteenpäin käytävän perimmäiseen sopukkaan.
Siellä hän puskee päin uusia portaita, mutta kuulee samassa, että
vanginvartija nousee niitäkin pitkin. Hän käsittää nyt, että on pantu
toimeen ylimääräinen kierros. Vartijoita on siis joka kerroksessa.
Puolitainnoksissa Harald Vik hoipertelee uusia portaita ylöspäin.
Hän alkaa uskoa, että kaikki on hukassa. Kohtaisipa hän vain tuon
yksinäisen vartijan, niin hän rohkenisi käydä kimppuun. Hän voisi
puhkaista hänen sydämensä tällä pienellä, terävällä kapineella, joka on
hänen kädessään. Joka tapauksessa hän möisi vapautensa niin kalliista
kuin mahdollista. Hän puree hampaansa yhteen ja pusertaa pientä asetta
kädessään.
Silloin Harald Vik taasen näkee toivon vilauksen. Molemmat vartijat,
joilla nyt kummallakin on lyhtynsä, kohtaavat toisensa portaanlevossa
ja ryhtyvät juttusille.
"Mitä kuuluu?"
Puhuteltu vastaa haukotuksella ja unisella:
"Kaikki selvää."
Sitten molemmat moittivat turhaa ylimääräistä kierrosta, ikäänkuin
jonkun mieleen johtuisi yrittää karata "Mustasta tähdestä".
Vik nojaa kuolemanväsyneenä kalkittua seinää vasten. Äkkiä hän
tuntee rautasinkilän selässään. Hän hapuilee käsillään ja päättelee,
että hän on vanhan savupiipun vieressä. Rautaluukku peittää piipun
kyljessä olevaa reikää. Omituinen ajatus, toivo saa vallan hänessä.
Hän muistelee oikein pitkissä savupiipuissa olleen ennen vanhaan
tuontapaisia aukkoja nuohoojien varalta. Hän kohottaa poikkipienaa.
Luukku voidaan avata. Vartijain keskustelu on nyt niin äänekästä,
etteivät he huomaa sitä narinaa, joka syntyy, kun rautaluukku avataan.
Vik ryömii raukeasti aukosta ja saa jalansijaa savupiipussa. Sitten hän
vetää rautaluukun kiinni. Lukko paukahtaa. Hän kuulee, kuinka vartijat
portaitten päässä äkkiä keskeyttävät juttelunsa.
Toinen kysyy:
"Oliko se jotain?"
Toinen vastaa unisena:
"Ei mitään."
"Vanhassa rähjässä kummittelee", huomauttaa ensinmainittu hymyillen. He
kulkevat lujaa puhellen portaita ylös. Heidän lyhtyjensä valo hohtaa
savupiippuun, Harald Vikin luo, kun he kulkevat ohitse.