IV.

Mitä norjalaiselle tapahtui.

Harald Vik seisoi hetken kuin herpautuneena, kun hän huomasi "ylhäisen

matkustajan" kellon. Hän tiesi, että kristianialainen salapoliisi

Asbjörn Krag omisti tämän vanhan, omituisen kultakellon, jolla oli oma

tarinansa Harald Vikin suvussa.

Lähemmin tarkastettuaan "ylhäistä matkustajaa" hän ymmärsi, ettei tämä

voinut olla kukaan muu kuin Asbjörn Krag itse. Äkillinen ilo valtasi

hänet. Krag oli pitänyt lupauksensa. Oli selvää, että hän tahtoi

koettaa pelastaa hänet. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta

seurasi tarkasti Asbjörn Kragin jokaista liikettä.

Kun salapoliisi veti esille silmälasinsa lukeakseen Raamattua, näki

vanki selvästi, että jotakin seurasi silmälasien mukana, jotain, jonka

matkustaja sitten pisti kirjan lehtien väliin.

Ja kun Asbjörn Krag antoi hänelle Raamatun ja liikutuksesta värisevällä

äänellä pyysi häntä "pitämään kiinni siitä kirjasta", puristi Harald

Vik kaikin voimin kirjaa ja painoi sen hellästi rintaansa vasten. Sen

hän teki, jottei huomattaisi, että lehdet eivät yhdellä kohtaa olleet

oikein kiinni toisissaan.

Heti kun kopin ovi oli suljettu "ylhäisten matkustajien" poistuttua, ja

hän jäi yksin, aukaisi hän kirjan.

Kirje, pora ja terässaha putosi sieltä. Luettuaan tarkoin Kragin

kirjeen hän tarttui noihin kahteen pieneen esineeseen ja punnitsi niitä

uteliaana kädessään.

Hänestä tuntui uskomattomalta, että tuolla pienellä, viattomalla,

tuskin kahden millimetrin levyisellä terässahalla voisi murtaa

kopinoven lujan rautalukon tuskin puolessatoista tunnissa. Mutta kun

Asbjörn Krag oli sanonut niin, oli se kai mahdollista.

Yht'äkkiä alkoi häntä kovasti peloittaa. Mitä jos vankilanjohtaja

päivän kuluessa saisi selville mikä tarkoitus "ylhäisen matkustajan"

käynnillä oli ollut. Oli varsin todennäköistä, että hänen koppinsa heti

tarkoin tutkittaisiin. Silloin löydettäisiin kirje ja työaseet, ja

sitten olisi sekä hän että Asbjörn Krag hukassa. "Hävitä kirje", oli

Krag kirjoittanut. Mutta miten? Harald Vik katsoi ympärilleen.

Pienellä seinässä olevalla luukulla oli hänen aamiaisensa vielä

koskemattomana. Nimittäin puuvati, jossa oli jonkunlaista keittoa,

vähän voita ja vähän tuoretta ruisleipää sekä sitäpaitsi tylsä

puuveitsi leivän paloittelua varten.

Mutta pelastuksen toivo antoi ruokahaluakin Harald Vikille. Nyt hän

alkoi tuntea, ettei hän ollut syönyt neljäänkolmatta tuntiin.

Hän luki vielä kerran Asbjörn Kragin kirjeen ja tutki tarkoin Kragin

jättämää vankilanpohjapiirustusta, joka osoitti hänelle tien, jota

hänen tuli kulkea päästyään ulos kopista. Hän ikäänkuin painoi tämän

piirustuksen muistiinsa ja koetteli monta kertaa, muistiko hän sen

pienempiä yksityiskohtia myöten.

Sitten hän repi Asbjörn Kragin kirjeen tuhansiksi palasiksi. Se ei

ollutkaan suuri. Vain reväisty kirjoitusarkin puolikas. Revittyään sen

niin pieniksi palasiksi kuin suinkin taisi hän keräsi tarkasti palaset

ja heitti kaikki ruoan joukkoon. Hän hämmensi paperipalaset ruoan

sekaan ja söi sitten keiton hyvällä ruokahalulla.

Pora ja terässaha eivät olleet suuret, hän saattoi kätkeä ne

Raamattunsa kannen alle.

Hän odotti siis jännityksissään määrähetkeä. Hän tiesi, että kierrokset

tehtiin kello seitsemän, yhdeksän, yksitoista ja kello kaksitoista.

Kello kahdentoista ja kello neljän välillä aamulla ei tehty kierrosta.

Kello seitsemän ja yhdeksän kierros tapahtui kuten tavallisesti. Ei

mitään epäiltävää ollut huomattavissa.

Viimeiseksi seurasi kahdentoista kierros, jonka teki uusi mies. Hän

tuntui olevan puhelias ja olisi mielellään ryhtynyt keskustelemaan

Harald Vikin kanssa, joka aivan paloi kärsimättömyydestä.

"Mies parka", sanoi vanginvartija, "tästä koituu teille ikävä juttu.

Kaikkia hullutuksia mieleenkin tulee."

Norjalainen ei vastannut.

"Ettekö te käsittänyt", jatkoi vanginvartija, "että johtajanne Crowbury

oli lurjus?"

Vikin mielenkiinto heräsi.

"Kuinka niin?" kysyi hän.

"Hänhän suostui ilmiantamaan teidät kaikki tyynni pelastaakseen oman

nahkansa."

"Te valehtelette."

"Minä en valehtele koskaan. Mitä se hyödyttäisi? Poliisilla on

todisteita siitä, että Crowbury on lurjus. Kun hän älysi, ettei asema

enää ollut kauemmin säilytettävissä ja että hänen vangitsemisensa oli

pian tapahtuva, kirjoitti hän poliisipäällikölle tarjoutuen ilmaisemaan

kaikkien salaliittokumppaniensa nimet ehdolla että hän itse saisi pitää

vapautensa. Mutta yht'aikaa kun poliisi sai kirjeen, otettiin hänet

kiinni."

Harald Vik tunsi, kuinka hiki helmeili hänen otsallaan. Oli aivan kuin

hänen eteensä olisi auennut kuilu.

"Mies parka", kuuli hän vanginvartijan mutisevan.

"En tarvitse teidän sääliänne", sanoi Vik karkeasti päästäkseen

miehestä eroon -- kello oli jo paljon yli kahdentoista -- "sanokaa

minulle mieluummin, milloin pääsen tästä kirotusta luolasta?"

"Luolasta!" huudahti vanginvartija. "Teidän koppinne on totta tosiaan

kaikkein kauneimpia ja valoisimpia. Odottakaahan, kunnes saatte

tuomion. Sitten saatte kuten uudet tulokkaat ainakin pienen kopin

syvällä maan sisässä. Sitten voitte ruveta puhumaan luolasta."

Vik heittäytyi makuulavalle.

"Olen väsynyt", sanoi hän, "en ole nukkunut kahteen vuorokauteen,

antakaa minun olla rauhassa".

"Niin, niin", mutisi vanginvartija, sammutti valon ja toivotti

poistuessaan ystävällisellä äänellä:

"Hyvää yötä, sir!"

Harald Vik kuuli, kuinka avainta kierrettiin kaksi kertaa suuressa

lukossa, minkä jälkeen vanginvartijan askeleet tuntuivat etenevän.

Hänen koppinsa oli selvästi viimeinen käytävässä.

Hän makasi hetken aikaa ja hänen ruumiinsa vapisi jännityksestä.

Nukkuako? Totta kylläkin, ettei hän ollut saanut unenrahtuakaan

silmiinsä kahtena viime vuorokautena, mutta nyt hän oli hereillä ja

oikein uhkui tarmoa, kenties enemmän kuin koskaan ennen elämänsä

varrella. Hän tajusi täydellisesti, mihin uhkapeliin hän oli

antautunut, mutta nyt sai sitten mennä syteen tai saveen. Hänellä oli

kaikki voitettavana, mutta ei mitään kadotettavana. Nyt oli kello

varmaan neljänneksen yli kahdentoista. Hän hypähti seisoalleen.

Hänen silmänsä olivat vähitellen tottuneet pimeyteen, niin että hän

kutakuinkin voi erottaa kopissa olevien esineiden ääriviivat himmeässä,

tummanharmaassa valossa, joka ristikkoikkunasta tihkui sisälle.

Hän etsi käsiinsä Raamatun, mutta oli siinä määrin hermostunut,

ettei hänellä ollut malttia kaivaa esiin kapineita. Hän repi kannen

kappaleiksi ja sai siten poran ja terässahan käsiinsä. Hän meni kopin

ovelle. Oli niin pilkkopimeätä, että hänen piti haparoida käsillään,

ennenkuin löysi lukon.

Harald Vik ei osannut oikein käytellä tämänlaisia murtovehkeitä. Hänen

piti tuumia hetkinen. Sitten hänelle selvisi, että hänen oli sahattava

puhki koko iso lukko saadakseen oven auki. Hän porasi ensin reiän lukon

yläpuolelle ja koetti sitten asettaa sahan aukkoon. Hän sai porata

vielä kerran. Tämä vei aikaa, ja hän alkoi jo epäillä, saisiko hän

tämän vaikean työn suoritetuksi kello kahteen mennessä.

Vihdoinkin hän sai sahan asetetuksi ja voi aloittaa sahaamisen. Se

oli suurenmoinen kapistus. Nyt se kävi raudan kimppuun, ja Harald Vik

kuuli, kuinka pienet raudansirut tanssien putoilivat lattialle.

Mutta samassa pelko valtasi hänet, kun saha sai aikaan ärsyttävää

kitinää, joka kuului kahta selvemmin hiljaisessa, tyynessä yössä. Se

oli naurava, vihlova ääni, joka sai hänet kauhistumaan.

Olisipa hänellä ollut pikkuisen öljyä. Tätä kitinää ei saanut jatkua,

sillä sen voi varmaan kuulla käytävän päähän asti.

Äkkiä hän tuli taas muistaneeksi aamiaistaan ja vapisi ilosta.

Hänellähän oli vielä jäljellä vähän voita puukupissa. Hän meni pöydän

luo. Voi oli ihan kovaa. Miten hän saisi sen sulatetuksi?

Mutta nytpä tuli hänen mielentilansa avuksi. Hän tunsi olevansa sairas.

Hänen ohimoitansa poltti, ja lämpimät hikihelmet kastelivat taukoamatta

hänen otsaansa. Koko hänen ruumiinsa oli kuumeisen lämmin.

Hän otti rahtusen voita ja piti sitä kourassaan, kunnes se alkoi sulaa.

Sitten hän tiputti sitä tippa tipalta lukkoon ja siihen loveen, jonka

saha oli jo tehnyt siihen.

Ja nyt saattoi sahalla työskennellä aivan äänettömästi. Puolessa

tunnissa hän oli sahannut puhki enemmän puolen lukkoa. Mutta sitten työ

edistyi hitaammin.

Saha oli erikoisen karaistua terästä, ja sen hampaat olivat alussa

yhtä terävät kuin partaveitsen terä. Mutta rautaa yhä hangatessaan

saha tylsyi. Vik kuuli kellon vankilantornissa lyövän puoli kaksi

ja neljännestä vaille kaksi, ennenkuin lukko vihdoinkin tuli

puhkisahatuksi.

Kopin ovi aukeni hiljaa ja äänettömästi itsestään. Hän oli vähällä

huutaa ilosta, mutta hillitsi itsensä. Nyt oli pahin työ suoritettu.

Harald Vik oli työskennellyt niin, että hänen olkapäänsä olivat miltei

hervottomat.

Mutta vaarallisin tehtävä oli jäljellä. Hänen oli hiivittävä portaita

alas pihalle. Jos hänet sillä matkalla keksittäisiin, voisivat vartijat

ampua hänen kuin koiran. Mutta hänen oli uskallettava. Varovaisuuden

vuoksi hän otti poran ja terässahan mukaansa. Poran hän piti kädessään.

Se voisi olla mainio ase. Se oli melkein kuin tikari hänen mielestään.

Sitten hän astui askeleen eteenpäin mennäkseen ovesta ulos. Mutta hän

peräytyi samassa.

Hänen kenkänsä, jotka olivat suuret ja kömpelöt, pitivät hirveätä ääntä

hänen kulkiessaan kivilattialla. Se ei käynyt laatuun. Hän muistutteli

että portaat olivat raudasta, siis kolina vain pahenisi hänen ulos

kulkiessaan. Mitä pitäisi tehdä. Ei hän mitenkään voinut jättää

kenkiä koppiinkaan. Jos hän juoksisi sukkasillaan "New Holborn'in"

yöravintolaan, otettaisiin hänet todennäköisesti heti kiinni. Ei, hän

oli keksinyt paremman keinon. Hän riisui sekä sukat että kengät. Sitten

hän veti kengät paljaitten jalkojensa päälle ja kenkien päälle hän veti

sukat. Hän kuunteli kauan ovella, olisiko joku mahdollisesti suuressa

käytävässä. Hän ei kuullut mitään.

Silmänräpäystä myöhemmin hän oli käytävässä. Hän sulki oven

huolellisesti. Mutta oli mahdotonta saada sitä ihan kiinni.

Sitten hän hiipi käytävää pitkin ja tuli rautaportaille.

Hän kulki alaspäin kerroksesta toiseen esteitä kohtaamatta.

Mutta tultuaan toiseen kerrokseen hän kuuli äänen, joka sai hänen

sydämensä pysähtymään kauhun jähmetyttämänä.

Hän kuuli lujia askelia, jotka kaikuivat rautaportaissa. Mies nousi

portaita myöten.

Portaissa oli pilkkoisen pimeätä, mutta niissä oli kuitenkin mahdotonta

pimeässäkään sivuuttaa toisiaan koskettamatta vastaantulijaa, sillä

portaat olivat siksi kaitaiset.

Rykimisestä ja yskimisestä Harald Vik arvasi tulijan olevan

vanginvartijan. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin nousta ylös jälleen.

Nyt hän siunasi sitä, että varovaisuudessaan oli vetänyt sukat kenkien

päälle. Hän saattoi kulkea äänettömästi vartijan edellä portaissa. Aina

oli kerros heidän välillään.

Tullessaan seitsemänteen kerrokseen Harald Vik tuumi: Jos on aikomus

tehdä ylimääräinen kierros, alkaa koppien tarkastus ylhäältäpäin. Jos

nyt hiivin pois tieltä tässä käytävässä, menee mies ohitseni, ja sitten

voin taas jatkaa matkaani alaspäin.

Onnettomalla ei itse asiassa ollut valitsemisen varaa. Hän meni

käytävään, jossa oli yhtä pimeää kuin portaissakin. Otettuaan

kymmenisen askelta käytävässä hän pysähtyi odottamaan, että

vanginvartija kulkisi ohitse.

Mutta mies pysähtyy portaanlevossa. Vik kuulee kuinka hän kopeloi

taskuistaan tulitikkulaatikkoa ja päästää kirosanan, kun ei heti löydä

sitä. Mies kolistelee myöskin lyhtyä kädessään. Hän aikoo siis sytyttää

sen. Vihdoin onnistuu hänen sytyttää lyhty, ja _nyt hän tulee käytävää

pitkin_.

Harald Vik syöksyy eteenpäin käytävän perimmäiseen sopukkaan.

Siellä hän puskee päin uusia portaita, mutta kuulee samassa, että

vanginvartija nousee niitäkin pitkin. Hän käsittää nyt, että on pantu

toimeen ylimääräinen kierros. Vartijoita on siis joka kerroksessa.

Puolitainnoksissa Harald Vik hoipertelee uusia portaita ylöspäin.

Hän alkaa uskoa, että kaikki on hukassa. Kohtaisipa hän vain tuon

yksinäisen vartijan, niin hän rohkenisi käydä kimppuun. Hän voisi

puhkaista hänen sydämensä tällä pienellä, terävällä kapineella, joka on

hänen kädessään. Joka tapauksessa hän möisi vapautensa niin kalliista

kuin mahdollista. Hän puree hampaansa yhteen ja pusertaa pientä asetta

kädessään.

Silloin Harald Vik taasen näkee toivon vilauksen. Molemmat vartijat,

joilla nyt kummallakin on lyhtynsä, kohtaavat toisensa portaanlevossa

ja ryhtyvät juttusille.

"Mitä kuuluu?"

Puhuteltu vastaa haukotuksella ja unisella:

"Kaikki selvää."

Sitten molemmat moittivat turhaa ylimääräistä kierrosta, ikäänkuin

jonkun mieleen johtuisi yrittää karata "Mustasta tähdestä".

Vik nojaa kuolemanväsyneenä kalkittua seinää vasten. Äkkiä hän

tuntee rautasinkilän selässään. Hän hapuilee käsillään ja päättelee,

että hän on vanhan savupiipun vieressä. Rautaluukku peittää piipun

kyljessä olevaa reikää. Omituinen ajatus, toivo saa vallan hänessä.

Hän muistelee oikein pitkissä savupiipuissa olleen ennen vanhaan

tuontapaisia aukkoja nuohoojien varalta. Hän kohottaa poikkipienaa.

Luukku voidaan avata. Vartijain keskustelu on nyt niin äänekästä,

etteivät he huomaa sitä narinaa, joka syntyy, kun rautaluukku avataan.

Vik ryömii raukeasti aukosta ja saa jalansijaa savupiipussa. Sitten hän

vetää rautaluukun kiinni. Lukko paukahtaa. Hän kuulee, kuinka vartijat

portaitten päässä äkkiä keskeyttävät juttelunsa.

Toinen kysyy:

"Oliko se jotain?"

Toinen vastaa unisena:

"Ei mitään."

"Vanhassa rähjässä kummittelee", huomauttaa ensinmainittu hymyillen. He

kulkevat lujaa puhellen portaita ylös. Heidän lyhtyjensä valo hohtaa

savupiippuun, Harald Vikin luo, kun he kulkevat ohitse.

Musta tähti: Romaani · 第 10 / 22 题