Ylhäinen matkustaja.
Aamiaista syötäessä kapteeni otti asian heti puheeksi.
"Eiköhän olisi parempi, että kääntyisit konsulinviraston puoleen?"
kysyi hän.
"Siitä ei ole mitään hyötyä", vastasi Asbjörn Krag. "Konsulin
pieninkin yritys saada vangittu norjalainen vapautetuksi vankilasta
herättäisi paheksumisen myrskyn. Sellaista sekaantumista pidettäisiin
sopimattomana."
"Mutta miten sitten aiot saada hänet pois 'Mustasta tähdestä'?"
"Kuten olen sinulle sanonut: autan häntä pakenemaan."
"Se ei ikinä onnistu."
"Sen pitää onnistua. Pelkäätkö?"
"En", vastasi norjalainen kapteeni, "en silloin kun sinä olet johdossa.
Onko sinulla jokin suunnitelma?"
"On, mutta yksin en voi sitä toteuttaa."
"Voit luottaa minuun."
"Kiitos, vanha ystävä, sen kyllä tiesin, mutta tarvitsen vielä yhden
miehen."
Kapteeni mietti hetkisen.
"Minulla on miehistössäni kahdeksan norjalaista."
"Tunnen heidät kaikki järjestään", vastasi Krag, "ja olen varma siitä,
että jokainen heistä mielellään tahtoisi olla mukana seikkailussa.
Etenkin kun on kysymys oman maan miehestä. Mutta tarvitsen jonkun, joka
osaa maan kieltä."
"No, sitten otamme Johnin, toisen perämiehen", sanoi kapteeni
ja soitti, "hän on kelpo poika. Hän on vuosikausia purjehtinut
miljoonamiesten jahtialuksilla."
Parin minuutin kuluttua seisoi toinen perämies kajuutassa.
"Istu", sanoi kapteeni, "ja syö hieman aamiaista kanssamme. Meillä on
vähän puhuttavaa."
John suostui heti kuultuaan mistä oli kysymys. Hän oli onnellinen, että
sai olla mukana seikkailussa. Mutta sen rohkeus kummastutti häntä.
"Sepä helkkarinmoinen kepponen", mutisi hän itsekseen -- "helkkarin
kepponen".
Kuvaavaa kylläkin ei kapteenin eikä perämiehen mieleenkään juolahtanut
kysäistä, mitä osaa he tulisivat näyttelemään seikkailussa. He
luottivat Kragiin ja jättivät kaiken ilman muuta hänen huolekseen.
Aamiaisen jälkeen Asbjörn Krag meni hyttiinsä, jossa hän puuhaili
hetken aikaa. Kun hän palasi kajuuttaan, oli hänellä kädessään pieni,
musta lipas. Hän laski lippaan pöydälle ja aukaisi lukon sanoen:
"Minulla oli aavistus Kristianiasta lähtiessäni, että varmasti
joutuisin johonkin seikkailuun. Siksi otin viisaasti kyllä tämän
lippaan mukaani. Se on lipas, jota ei pidä puuttuman silloin kuin
Asbjörn Krag on toimessa."
Äänekkäästi rapsahtaen lukko antoi perään, ja lipas aukeni. Kapteeni ja
perämies katsahtivat siihen uteliaina.
"Voisipa melkein luulla", sanoi perämies ihmeissään, "voisi luulla,
että te olette murtovaras ettekä salapoliisi".
Asbjörn Krag nauroi ääneen.
Lipas, joka oli jokseenkin iso, isompi kuin tavallinen käsikoffertti,
oli jaettu kahteen osastoon. Toisesta osastosta pisti esiin joukko
kiiltäviä työkaluja. Oli poria jos jonkinlaisia parsinneulan kokoisesta
aina puolen kyynärän pituiseen asti, monenlaisia avaimia, tiirikoita
ja kaikenlaisia kapistuksia, joilla lukkoja murretaan, puukkoja,
sorkkarautoja ja muuta senkaltaista; lasin leikkaamiseen tarvittavaa
timanttia ei liioin puuttunut, yhtä vähän kuin kipollista tervamaista
ainetta, jota voidellaan ikkunaruutuihin, ettei minkäänlaista ääntä
synny, silloin kun Asbjörn Krag tahtoo leikata ikkunaruudun kappaleiksi.
Krag otti lippaasta kaksi kapeata, litteätä teräskalua, poran ja
pitkähampaisen sahan.
"Nämä", sanoi hän ja punnitsi esineitä kädessään, "ovat valmistetut
kovimmasta teräksestä, mitä Essenin terästehtaissa on voitu saada
aikaan".
"Mitä sinä niillä teet?" kysyi kapteeni uteliaana.
"Nämä esineet", sanoi kristianialainen salapoliisi, "ovat ennen iltaa
vangitun norjalaisen, Harald Vikin, hallussa."
"Miten se käy päinsä?"
"Se on varsin helppoa."
Kapteeni hymyili.
"Mitä sinä naurat?" kysyi Krag.
"Minua naurattaa ajatellessani, että Norjan etevin poliisimies
järjestää tämän kaiken."
Mutta nyt oli Krag käynyt totiseksi.
"Sinun pitää muistaa, etten ensiksikään ole Kristianian
poliisilaitoksen palveluksessa. Toimin yksityisesti. En liioin
ole salapoliisi siinä mielessä kuin poliisit ovat. Olen ruvennut
salapoliisiksi mielenkiinnosta itse ammattia kohtaan ja sen jännityksen
vuoksi, joka siihen liittyy. Olen usein vastoin poliisin etuja auttanut
ihmisiä pulasta. Minun tarvinnee vain muistuttaa suurrikoksellisen
'Oslon kreivin' juttua. Sitä paitsi olen vakuutettu siitä, että
Harald Vikin oma kiihoittunut mielentila on viekoitellut hänet tuohon
onnettomaan juttuun; tuskin hän on tullut ajatelleeksi, kuinka
kohtalokkaalle tielle hän on astunut. Ja sitä paitsi", lopetti Krag
puheensa paiskaten mustan lippaan kannen kiinni, "minä etsin jännitystä
ja uhkapeliä, mistä ikänä niitä löytyy. Siitä on jo neljä kuukautta,
kun viimeksi olin toimessa. Minulla on ollut kamalan ikävää viime
aikoina."
Salapoliisi katsoi kelloa.
"Kello on jo kymmenen", sanoi hän. "Jos meillä on hiukankaan toiveita
pelastaa onneton vankilasta ennen kello 12 yöllä, on meidän heti
käytävä työhön käsiksi. Meillä ei ole aikaa tuhlattavana."
"Anna määräyksesi", sanoi kapteeni.
"No niin", sanoi Krag, "sinä jäät toistaiseksi laivalle, perämies.
Kapteeni tulee mukaan."
Krag katsoi kapteenia.
"Pukusi ei kelpaa", sanoi hän, "saat luvan pukeutua aamupäiväpukuun,
redingotiin".
Kapteeni nyökkäsi.
"Teen sen ilolla", sanoi hän.
Pukeutuminen suoritettiin nopeasti. Kun kapteeni palasi hytistään,
hätkähti hän nähdessään Asbjörn Kragin. Hänen edessään ei ollutkaan
enää kristianialainen salapoliisi. Siinä oli hieman iäkäs herrasmies
valtiomiestyyppiä. Hänen leuka- ja poskipartansa olivat harmahtavat. Ja
napinreiässä oli ritarikunnan nauha.
"Varjelkoon", huudahti kapteeni, "tänään me mahdamme esittää hienoa
väkeä".
Krag otti aamulehden ja luki uudelleen ääneen uutisen, joka aamulla
oli vetänyt hänen huomionsa puoleensa. Nimittäin uutinen tunnetun
eurooppalaisen poliitikon X:n tulosta kaupunkiin matkallaan maapallon
ympäri.
"Kuuluisa valtiomies", sanoi kristianialainen salapoliisi, "olen siis
minä".
Kapteeni tuijotti ihmeissään häntä. "Ja mitä osaa minä sitten
näyttelen?" kysyi hän.
"Sinä olet sihteerini."
"Mainiota. Nyt alan ymmärtää. Siis valtiomies ja hänen sihteerinsä
käyvät katsomassa vankilaa."
"Aivan niin."
* * * * *
"Mutta jos se oikea 'ylhäinen' matkustaja saa vihiä asiasta, miten
silloin käy?"
"Silloin voin saada hänet helposti vaikenemaan, kuiskaan vain hänen
korvaansa, kuka olen. Olen kerran, kun hän matkusti Norjassa, tehnyt
hänelle palveluksen. Oli kysymys eräästä kadonneesta, erinomaisen
tärkeästä kirjeestä. Näetkö tätä jalokivineulaa, kapteeni?"
"Kyllä, se on hienoa tekoa."
"Katsos, sen olen saanut häneltä. Jos jotakin tapahtuisi, on hän kyllä
puolellani."
Kapteeni oli nyt täysin selvillä komediasta.
"Meidän on tietenkin asetuttava asumaan johonkin hienoimpaan
hotelliin", sanoi hän.
"Tietysti. Hän asuu Savoy'ssa. Menemme siis asumaan samaan hotelliin.
Sillä aikaa kuin sinä pukeuduit, kävin minä puhelimitse tilaamassa
huoneet. Hotellissa esiinnymme ylhäisinä ranskalaisina, jotka ovat
tulleet automobiilimatkalle jostakin naapurikaupungista."
"Entä automobiili?"
"Sen voimme vuokrata mistä hyvänsä."
Puoli tuntia myöhemmin komea, vihreä auto pysähtyi hotellin eteen.
Asbjörn Krag ja kapteeni astuivat juhlallisesti autosta ja tuskin
nyökkäsivät palvelija- ja ovenvartijajoukolle, joka kiiruhti joka
puolelta. Herrat kävivät huoneisiinsa, kahteen suureen toisen kerroksen
huoneeseen, jotka maksoivat sata dollaria vuorokaudelta.
"Aiomme mennä Melban konserttiin illalla", sanoi Krag ovenvartijalle
antaen hänelle viidensadan dollarin setelin, "hankkikaa meille liput!"
Sitten hän lähti alentumatta kuulemaan miehen kysymystä, minkähintaisia
lippuja olisi otettava.
Herrat lähtivät hotellin puutarhaan kuulemaan soittoa. Krag tiedusteli
eurooppalaista valtiomiestä. Joko hän oli noussut?
"On kyllä", vastasi tarjoilija, "hän on noussut aikoja sitten. Hänen
ylhäisyytensä on nyt lähettilään luona."'
"Entä hänen sihteerinsä?"
"On samoin lähettilään luona."
"Meillä on hyvä onni", mutisi Krag, kun tarjoilija oli poistunut.
Kapteeni nautti ihanasta soitosta, joka kätkössä olevasta orkesterista
kuului puutarhaan. Kun hän kappaleen loputtua aikoi kysyä jotain
Kragilta, oli tämä kadonnut. Kapteeni jäi rauhallisena istumaan. Krag
ei enää kummastuttanut häntä.
Neljännestunnin kuluttua salapoliisi palasi.
"Nyt se on tehty", sanoi hän.
"Mikä on tehty?"
"Vankilanjohtaja on saanut tiedon tulostamme."
"Tavallisella kirjeelläkö?"
"Niin, mutta kirjeellä, joka on kirjoitettu hänen ylhäisyytensä omalle
kirjepaperille ja jonka kuoressa on hänen kreivillinen kruununsa."
"Mistä ihmeestä olet saanut ne käsiisi?"
"Sinähän kuulit, että hänen ylhäisyytensä oli mennyt ulos."
"Niinpä kyllä, mutta --"
"Silloin oli luonnollista, että kävin hänen asunnossaan."
"Sinä pelaat korkeata peliä."
"Niin", vastasi Krag rauhallisesti, "mutta silloin myös saadaan suuret
voitot."
Hän katsoi kelloa.
"Yksitoista", mutisi hän, "kello kaksitoista on meidän oltava
vankilassa. Meillä on vielä vähän aikaa käytettävänä. Nauttikaamme
musiikista!"
Molemmat norjalaisemme tekivät ihanan automatkan halki suuren kaupungin
auringonpaisteisten bulevardien ja katujen. Kuljettaja ohjasi
taitavasti komeata ajopeliä alituisesti esiinpursuvan ihmisvirran läpi,
jonka hälinä ja eloisuus saivat heidän hetkiseksi unohtamaan tehtävänsä
vakavuuden. Lyönnilleen kello kaksitoista auto pysähtyi suunnattoman
vankilan eteen, jonka mahtavat, kosteat muurit ikäänkuin jäähdyttivät
ilman ympärillään.
Ahdistavin sydämin kapteeni nousi vaunusta ja silmäili niitä
valmistuksia, joita oli tehty heidän vastaanottamisekseen. Vankilan
sisäänkäytävällä seisoi rivi virkamiehiä, itse johtaja keskessä,
tervehtien kunnioittavasti Asbjörn Kragia.
Kristianialainen salapoliisi näytteli osansa erinomaisesti. Hän hymyili
alentuvan kohteliaasti ja lausui ilonsa siitä, että hänellä oli
tilaisuus tutustua maailman suurimpaan vankilaan ja luoda silmäys tähän
loistavaan laitokseen, jota hän kaukana idässä oli kuullut kiitettävän
ylen määrin. Vankilanjohtaja kumarsi hyvillään ja näytteli eri osastot
"ylhäiselle matkailijalle". Muutamat vankilan virkamiehistä seurasivat
heitä kunnioittavan välimatkan päässä.
Siitä tuli väsyttävä, tuntikausia kestävä vaellus paikoissa, joissa
Asbjörn Krag oli ollut ennen. Mutta "ylhäinen matkustaja" näytti
kovin huvitetulta ja otti tarkan selon vankien olosuhteista, jutteli
vakavasti usean kanssa ja sovitti aina silloin puheeseensa jonkun
raamatunlauseen ja uskonnollisen ajatelman. Kuljettuaan lukemattomissa
käytävissä, työsaleissa ja kopeissa johtaja aukaisi oven, joka vei
molemmat norjalaisemme vankilan kriminaalimuseoon.
Kapteeni säpsähti. Hän tuijotti suurta huonetta, jonka seinät lattiasta
kattoon asti olivat hirmuisten, leveäteräisten kirveitten peittämät.
"Pyövelinkirveitä", sanoi johtaja, "meillä on sellaisia kaiken
kaikkiaan satakaksikymmentä. Tässä on vanhin. Tällä kirveellä
teloitettiin kuuluisa joukkomurhaaja Bury neljä ihmisikäkautta sitten.
Tämä kirves vei pään murhayrityksentekijä Jacksonilta, ja tällä
teloitettiin presidentti Lincolnin murhaaja." Johtaja kertoi kaikkien
teloituskirveitten historian, ja Asbjörn Krag oli olevinaan kovin
innostunut, vaikka hän tunsi kaiken ennestään.
Seuraavassa huoneessa, isossa salissa, jossa oli katto-ikkunat, riippui
hirsipuita ja köysiä.
Seurasi sitten rivi huoneita, joiden seiniä peittivät kaikenlaatuiset
murtovehkeet. Siellä oli tiirikoita, sorkkarautoja ja poria
tuhansittain.
Viereisissä huoneissa olivat murhaajien aseet. Jokaisella aseella oli
oma surullinen tarinansa. Muutamissa puukoissa näkyi vielä hyytynyttä
verta. Joka esineen alle oli kiinnitetty lappu, joka kertoi sen
tarinan. Erään viikatteen alle oli kiinnitetty seuraava kirjoitus:
"Tällä viikatteella leikkasi farmari Pearson naapurinsa M.C. Chartyn
pään aamulla 24 p:nä marraskuuta 1836. Pearson mestattiin hirsipuussa
n:o 11." Aseita oli kaikenkaltaisia alkaen rautakangesta ja kuluneista
tuolinjaloista aina bowiepuukkoihin ja nykyaikaisiin revolvereihin asti.
Suunnattomat kokoelmat tekivät valtavan vaikutuksen norjalaiseen
kapteeniin.
Asbjörn Krag kysyi:
"Montako vankia sanoittekaan olevan vankilassa, herra tirehtööri?"
"Kahdeksantuhatta kaksisataa kaksikymmentäviisi, teidän ylhäisyytenne."
"Ylhäinen matkustaja" mietti hetkisen.
"Eikö koskaan mieleenne ole juolahtanut sellaista mahdollisuutta",
sanoi hän, "että tämä vankijoukko jonakin yönä tekisi kapinan,
murtautuisi kopeistaan, surmaisi virkamiehet ja valtaisi tämän
kauhistuttavan asekokoelman?"
Johtaja hymyili suopeasti. "'Musta tähti' ei päästä ainoatakaan vankia
kopeistaan", sanoi hän.
"Ei, mutta jos se tapahtuisi, koituisi siitä kamala yö nukkuvalle
kaupungille."
Johtaja hymyili jälleen.
"Teidän ylhäisyytenne voi nukkua rauhassa", sanoi hän.
Seurue läheni satavuotista tornia, alkuperäistä vankilaa.
"Täällä ovat tutkintovangit", selitti johtaja, "menkäämme nyt katsomaan
hiljakkoin keksityn salaliiton sankareita."
"Ylhäinen matkustaja" säpsähti.
"Salaliiton?"
"Vai niin. Ettekö ole lukenut tämän päivän aamulehtiä?"
"En, ikävä kyllä", vastasi 'ylhäinen matkustaja' hämillään, "sen olen
todellakin lyönyt laimin".
Johtaja kertoi salaliitosta.
"Olemme ottaneet kiinni itse johtajan, Crowburyn, jota epäillään
osalliseksi murhayritykseen Mc Kinleytä vastaan. Silloin ei ollut
mitään todisteita häntä vastaan, mutta nyt hän on pahasti pulassa."
Krag näytti olevan suuresti ihmeissään.
"Minua huvittaisi kovasti käydä näissä kopeissa", sanoi hän.
Seurue oli nyt saapunut suureen rakennukseen. Vanhasta muurilaastista
lähtevä inhoittava haju kutkutti sieraimia.
"Voimme vaikka ensiksi pistäytyä tämän nuoren miehen luona", sanoi
johtaja ja pisti avaimen läheisen kopinoven lukkoon. "Hänen nimensä on
Harold Whigh. Hän kuuluu olevan skandinaavilaista syntyperää."
Asbjörn Krag teki johtajalle jonkun kysymyksen, niin että tämän juuri
avatessaan kopin oven täytyi vastata niin kovalla äänellä, ettei
sisällä oleva vanki voinut olla sitä kuulematta:
"Aivan oikein, teidän ylhäisyytenne."
Asbjörn Krag astui sisään,
Kapteeni seurasi häntä kalpeana ja vapisten. Tämä mieletön seikkailu
oli saattanut hänen hermonsa äärimmäisen jännittyneeseen tilaan.
Lavitsalla makasi kyyristynyt, laiha, kurja olento, joka nousi
seisoalleen, kun Asbjörn Krag astui sisälle johtajan perässä. Se oli
Harald Vik.