Hyväntahtoisen lääkärin ennustus, että isä, jos taudin käänne kävisi
onnellisesti, olisi heräävä toisena miehenä, oli käynyt kummallisella
tavalla toteen. Ken hänet näki paloyönä suorana seisomassa tai pitkin
askelin kävelevän joukon keskellä ja jakelevan käskyjään selvällä,
kovalla äänellä, olisi häntä tuskin enää tuntenut. Hänen harmaa
tukkansa oli näinä muutamina viikkoina muuttunut lumivalkeaksi;
hänen muotonsa oli kadottanut paljon entisestä tylyydestään ja
ankaruudestaan; hänen äänensäkin oli saanut pehmeämmän soinnun. Ja kun
hän nyt, pitkään nahkoitettuun nuttuun käärittynä, istui nojatuolissa
uunin edessä, ei hänen vartalonsakaan näyttänyt läheskään niin
muhkealta kuin ennen, päinvastoin monesti hyvinkin vanhentuneelta.
Mutta hänen mielensä ei ollut enää kuten ennen kiihkoisten aaltojen
ajelema; vihan juoni, joka ennen pienimmästäkin syystä paisui, oli nyt
kuin kokonaan kadonnut hänen valkealta, korkealta otsaltaan; hänen
luonteensa koko hyvyys ja lempeys ilmaantui niin, että kaikki, nekin,
jotka eivät ennestään häntä tunteneet, sitä ihmettelivät, ja Roosa
siitä monesti heltyi kyyneleihin.
Hänen henkinen voimansa oli nopeasti uudistunut; näyttipä se liekki nyt
vielä kirkkaammasti, loistavammasti palavan. Kumma kyllä, oli hänellä
varsin vähän kysyttävää, sillä hän oli kaikissa sairautensa unelmissa
ja hourimisissa luonteensa koko sitkeydellä säilyttänyt muiston
todellisuudesta ja osannut aivan hyvin järjestellä toisten vastaukset
hänen osittain hyvinkin kummallisessa muodossa lausuttuihin
kysymyksiinsä. Uutta oli hänelle vaan ministeristön kukistuminen ja sen
vaaran poistuminen, joka häntä viime aikoina oli uhannut. Kumminkin
teki tämäkin häneen paljon pienemmän vaikutuksen, kuin Roosa oli
luullut. "Minä olin valmis kestämään mitä hyvänsä; ja mitä
ministeristöön tulee, niin jäähän paraskin asia tappiolle, kun sitä
niin huonosti puolustetaan; saatikka sitte tämä, joka ei ollenkaan,
kuten nyt hyvin huomaan, ollut moitteeton".
Enimmän kaikista kummasteli Roosa, ettei isä ollenkaan halunnut nähdä
ystäväänsä, pastoria, vaikka hän ennen sairauttansa näytti niin hyvin
viihtyvän hänen seurassaan. Ja kun eräänä päivänä sanomalehdet
kertoivat, että hänen korkea-arvoisuutensa Lengsfeldin pastori,
viimeisen yleisen kirkolliskokouksen kuuluisa puhuja, oli kutsuttu
asessoriksi suureen naapurivaltioon ja että hän oli kohta lähtevä
uuteen toimeensa, sanoi isä hymyten: "toivoisinpa, Roosa, sen
tapahtuneen kaksi vuotta sitte; minä olisin tosin silloin paljon
vähemmän pelaellut korttia, mutta en olisi myöskään tarvinnut kärsiä
sitä nöyryytystä, että semmoinen kerskaaja, niin älytön veijari sai
minua niin kauan vetää nenästä. Hän imarteli minua ja aina vaan
imarteli, ja minä vanha narri otin kaikki vaan todeksi. Sitten käänsi
hän lehteä ja puhui minulle kuin avuttomalle kerjäläiselle. Eikä hän
sinultakaan ansainnut mitään kiitosta, Roosa".
Roosa ei katsonut sopivaksi puhua siitä sen enempää tai ollenkaan
kertoa isälle viimeisestä kohtauksestaan pastorin kanssa.
Aivan erinomaista ja kaikista, paitsi ehkä Roosasta, ihan
selittämätöntä mieltymystä osoitti herra von Weissenbach vanhaan
kelloon. Hetkikaudet saattoi hän istua nojatuolissaan uunin ja kellon
välillä kuuntelemassa sen hiljaista käyntiä. "Kello on ajan edustaja",
sanoi hän kerran Roosalle, "ja aika on meidän kaikkien opettaja. Minä
olen tuon kellon raksutuksesta oppinut paljon enemmän kuin kaikista
kirjoista koko elinaikanani -- tahtoisin kyllä, että olisin aikoinani
lukenut enemmän --. Elämä ei ollut opettanut minulle viisautta eikä
kärsivällisyyttä eikä edes sitäkään, että kullakin asialla on oma
aikansa".
Tästä puheli hän usein.
"Me olisimme onnellisemmat, Roosa", sanoi hän kerran, "jos sitä emme
koskaan unhottaisi. Se on toisin sanoin lausuttuna sama katoavaisuuden
laki, jonka alaiset kaikki ja me kaikki olemme. Valtakunnat hajoavat,
kansat katoavat, ihmissuvut pyörivät kuin puron laineet. Kaikki
muuttuu. Ja kuitenkin, Roosa, on tässä ajan ja ilmiöiden
vaihettelevaisuudessa yksi pysäyskohta; ankkuri, joka ei petä, valo,
joka ei sammu -- se on rakkaus, Roosa. Minä olen koettanut kääntää
sydäntäni sinusta -- onnistumatta; minä olen tahtonut kuolla, ja olen
jäänyt eloon. Elää ja rakastaa sinua, hyvä, jalo lapseni -- minä näen
nyt, minusta on se aivan sama asia".
Valtiolliset seikat, joita hän ennen oli innolla seurannut, eivät häntä
enää viehättäneet.
"Niissähän minä olen kadottanut omaisuuteni, rauhani, tyytyväisyyteni",
sanoi hän; "minä olen vanha mies, enkä enää siis voi tappiotani
parantaa; minun täytyy hoitaa hyvästi sitä vähää, mitä minulla on
jälellä. Minua ilahuttaa nyt enää ihmisissä vaan se, mikä heitä
yhdistää ja aina taas kokoo: ihmisrakkaus, sydämmellinen ja uhraavainen
osanottavaisuus. Kun sinä iltana naapurit tulvailivat pihaani ja
auttoivat toinen toistaan ja kaikki minua kuin suuri veljesjoukko; kun
näin, miten köyhät päiväpalkkalaiset, joilla ei ole mitään kadotettavaa
laajassa Jumalan maailmassa ja joiden taas toisena aamuna varhain
täytyi mennä kovaan, vähäpalkkaiseen työhön, miten he koko pitkän
kylmän syksy-yön heiluttelivat kovettuneita käsiään, kuin tekisivät he
työtä hengen edestä -- silloin vannoin minä siitä hetkestä saakka
luopua kaikesta ylpeydestäni ja kopeudestani ja pitää ihmisiä
ainoastaan veljinäni. Ei, Roosa, vie ne vaan pois, ne sanomalehdet!
Ratkaiskoot he vaan asiansa keskenään; minä olen kyllin kauan huutanut:
ristiin naulitkaa, ristiin naulitkaa! hosianna, hosianna! ja voin nyt
palata itseeni ja antaa kirjavan, meluavan joukon kulkea omin teitään
ohitseni".
Kreivistä ei Roosa ollut näinä ensi päivinä puhunut. Hän oli
mietiskellyt paljon, miten hän sopivimmin ilmoittaisi isälle, että
kreivi jo viikkokausia oli ollut heillä ja vielä saisi viikkokausia
viipyäkin kylmän, myrskyisen ilman vuoksi, joka teki hänelle lyhyenkin
matkan mahdottomaksi. Miten ihastuikaan hän, kun isä eräänä aamuna
sanoi: "olihan meillä ennen tapana puhella toisillemme, mitä me
toimittelimme. Miksi et kerro, miten pikku kasvattisi kanssa tulet
toimeen ja miten kreivi jaksaa?"
Siitä päivästä saakka kyseli hän säännöllisesti kreivin vointia,
toivotti hänelle nopeaa parantumista ja käski Roosan erittäin sanoa
hänelle, että hän piti kunnianansa saada pitää talossaan vieraanansa
sitä miestä, jonka uljasta rohkeutta hänen oli kiittäminen talonsa
pelastuksesta.
Kahdeksaan päivään astui nyt Roosa ensikerran kreivin huoneesen. Hän
oli niin kauan, kuin oli välttämätöntä, hoitanut häntä ja valvonut
hänen vieressään kuin apua tarvitsevan lähimmäisen, kuin rakastetun,
jonka elämä oli hänestä omaansa kalliimpi. Hän olisi sydämmensä
tunteisin nähden sittenkin, kun ensimäinen ja pahin vaara oli ohi,
pitkittänyt hoitoansa; mutta isän tila vaati suurinta säästämistä ja
teki siis sen mahdottomaksi. Täytyihän Roosan alusta pelätä, että isä
inholla hylkäisi käden, joka samalla kreiviäkin hoiteli.
Kreivi koetti Roosan tullessa kohota istualtaan nojatuoliltaan; mutta
heikkoutensa oli niin suuri, että hän heti vaipui takaisin. Roosa
kiiruhti hänen luokseen. Hän tarttui terveellä kädellään (vasen oli
nauhassa kannettava) hänen käteensä, veti sen huulilleen ja painoi
sitte silmiään vasten, joista valui kyyneliä.
"Antakaa anteeksi tämä heikkouteni, Roosa", sanoi hän; "mutta minä olen
teitä niin äärettömästi halunnut nähdä. Joka kerta kun kuulin keveän
käyntinne ja rakkaan sulo äänenne, ajattelin minä: hän tulee, tulee
luoksesi; mutta aina vaan petyin. Minä luulin: minä en teitä koskaan
kiittäisi siitä, että te olette kuin hyvä enkelini vartioinut minua,
kun tässä makasin auttamattomana kuin lapsi. Minä tiesin aivan hyvin,
että te olitte luonani; kaikista tuskistani ja raivoistani huolimatta
tunsin teidän suloisen läsnäolonne. Miksi olette hylänneet holhottinne?
Mutta ei, Roosa, minä en tahdo moittia teitä ja uudestaan osoittaa
olevani kiittämätön, itsekäs ja vaatelias. Olenhan minä teille
suuressa, niin suuressa kiitollisuuden velassa".
"Samoin kuin minä teille", sanoi Roosa.
"Ei niin", vastasi kreivi, "minulla on nyt ollut kylläksi aikaa
miettiä, ja minä tiedän tuskin, miten onkaan, mutta moni kohta näkyy
minulle nyt aivan toisessa valossa. Ainoastaan te ette, te ainoa,
ylevä, verraton, te itse. Minä rakastin teitä siitä hetkestä saakka,
kun silmäni teidät ensikerran näkivät; nyt kunnioitan minä teitä. Te
olette minulle opettanut oikean rakkauden, todellisen rakkauden, joka
on kärsivällinen ja ystävällinen, joka ei hurjistu, ei vihastu, ei etsi
ainoastaan omaa hyötyänsä. Olisinko minä, jos rakkauteni olisi ollut
todellinen, voinut tuona viime iltana erota puoli suuttuneena teistä?
Sydämmessäni sanoin teitä, joka olette itse rakkaus, ahdasmieliseksi,
tunteettomaksi? Minä luuiin sitä joksikin suureksi ansioksi, että tein,
mitä itse nimitin velvollisuudekseni. Ikäänkuin se ei olisi jokaisen
tehtävä; ikäänkuin ollenkaan olisi mikään ansio tehdä velvollisuutensa,
kun ei sen ohessa hyväksytä toisten velvollisuuksia. Minä en ole teidän
velvollisuuksianne hyväksynyt. Minä en ymmärtänyt teidän voivan
rakastaa minua ja kumminkin täytyvän tässä onnettomassa taistelussa
jäädä isänne puolelle; minä en käsittänyt, että sellaisen sydämmen,
kuin teidän, rakkausrikkautta on mitattava toisenlaisella mitalla tai
ettei sitä ollenkaan taideta mitata, sillä se on ääretön. Minä olin
mustasukkainen rakkaudesta, joka teidät kiinitti isäänne, samoin kuin
minä olisin ollut armeliaisuudesta, joka teidät saattoi säälimään
köyhää orpolasta. Minä olin hullu; nyt en enää ole; minä haluan vaan
voivani osoittaa teille, etten se enää ole. Minulla ei ollut mitään
toivoa saattavani koskaan astua isänne taloon. Nyt on se kumminkin
tapahtunut vastoin hänen, vastoin minun tahtoani. Jos järkeni voisi
ymmärtää, sanoisin, että korkeampi voima on meidät taas saattanut
yhteen. Olipa miten olikin, korkeampi voima on, johon uskon koko
sielustani, vaikka se ei olekaan kyllin suuri sitä käsittämään; se
voima on rakkaus, joka teistä säteilee loppumattomana, rakkaus, jonka
minä teissä näen kauneimmassa todellisuudessaan elävänä edessäni".
Kreivi oli puhunut nämä viimeiset sanat liikutuksesta vapisevalla
äänellä. Hän vaikeni hetkiseksi ja sanoi sitte hymyillen:
"Minä olen näinä päivinä usein ajatellut erästä kohtausta elämässäni,
josta minä harvoin puhun, koska se kuuluu sydämmeni kauneimpiin
muistoihin, joita sopii näyttää ainoastaan rakkaimmille ystävilleen.
Tottumuksesta en ole sitä pikkukertomusta maininnut teillekään, vaikka
kyllä olisi sopinut. -- Minä olin eräällä metsästysretkellä
tahtomattani ja tietämättäni kovimmalla tavalla loukannut erästä jaloa
Maurilaista. Kuolema oli minulla varma, jos joutuisin hänen käsiinsä.
Minä jouduin -- kuumetautisena. Matkalla erämaan läpi olin jo puoli
päivää riippunut tunnottomana hevosen selässä. Iltasilla olivat
matkatoverini neuvottomina, avuttomina jättäneet minut tuntemattoman
Maurilaisen teltin eteen. Neljä viikkoa raivosin minä kuumeessa,
uhraavaisella huolellisuudella hoidettuna, holhottuna jalopeuran
luolassa, joka minut olisi musertanut, jos olisi vaan tavannut paljaan
taivaan alla. Vasta parattuani ilmoittausi hän minulle eikä laskenut
minua, ennenkuin oli lahjoittanut minulle paraimman hevosensa -- saman,
jota te olette niin usein ihmetelleet, Roosa. -- Kaunis ja totuullinen
on tuo Lessingin lause: 'kaikissa maissa on hyviä ihmisiä'. Ja, Roosa,
minä luulen että niin ei voi sanoa ainoastaan kaikista maista, vaan
kaikista säädyistä ja kaikista puolueistakin sekä uskonnollisista että
valtiollisista. Taistelua ei voi välttää; mutta pitäisi pusertaa
rehelliseksi tunnetun vastustajan kättä ennen taistelua ja ainakin
taistelun jälkeen. Minä tahtoisin pusertaa isänne kättä, Roosa,
ennenkuin jätän hänen talonsa".
"Sen saattekin tehdä", sanoi Roosa ja toivon iloinen hymy leikitteli
hänen suloisen suunsa ympärillä; "mutta ennenkuin lähdette meiltä,
pitää teidän olla terve, ja että tulisitte terveeksi, on teidän oltava
yksin. Lääkäri sanoo: 'yksinäisyys ja ikävä ovat paraat sairaan
hoitajat'".
Kynnykselle seisattui hän vielä kerran ja nyykäytti päätään
jäähyväisiksi. Hänen lähdettyä huoneesta tuntui kreivistä taivas äkkiä
pimentyvän.