Tästä päivästä alkoi Roosalle uusi, iloisten toiveiden aika. Ulkona
ulvoi kylmä joulukuun tuuli ja lumisiukaleet tanssivat; vaan hänen
sydämmessään oli kevät. Eivät mustat palorauniotkaan, jotka yhä vielä
näkyivät valkoisen lumipeitteen alta, vaikka niitä oli paljon poiskin
vedetty, eikä kartanon ympärille levinnyt kolkkouskaan voineet herättää
hänessä katoavaisuuden ja kuolon ajatuksia. Kauniimpi maailma kuin tuo
ulkona oleva muodostui hänen rinnassansa. Musiikki kaikui hänen
korvissaan, hänen sydämmessään. Usein oli hän kuulevinaan juhlallisten
sävelten jumalallisen äänen ilmoittavan ihmiselämän syvimpiä
salaisuuksia; usein ja useammin leikittelevät suloiset säveleet hänen
ympärillään, kaikki, kaikki vaan kertoen kirjavista kukista,
kevätilmasta ja lämpimästä päiväpaisteesta. Ja päiväpaisteiseksi
muuttui hänen kauttaan tuo synkkä kartano peitettyine ikkunoineen;
vanha Wengelkin, jonka ei kukaan ollut vielä nähnyt nauravan, oli aivan
kuin nuorentunut ja hän käveli nopeammin kuin koskaan ennen portaita
ylös ja alas; hänen vaimonsa sanoi hänen hiljakseen laulelevan
vaatteita puhdistellessaan. Se oli kuitenkin niin kummallista, ettei
sitä kukaan tahtonut oikein uskoa.
Niin, valoisaa oli vanhassa kartanossa, ja epäilemättä levisi tämä
lempeä valo Roosasta. Kaikki tottelivat jo hänen katsettaankin. Mihin
hän tuli, toi hän rauhaa ja iloa; ken vaan kuuli hänen soinnukkaan
sydämmellisen äänensä, hengitti vapaammin ja keveämmin. Hän itse oli
ehkä vähän kalveampi kuin ennen, ja siitä ehkä näyttivätkin hänen
silmänsä vielä suuremmilta ja loistavammilta. "Te tulette joka päivä
kauniimmaksi, neiti Roosa", sanoi vanha leikkikäs lääkäri, ja samaa
ajatteli kreivikin, vaikka hän ei sitä sanonut, ja samaa arveli isäkin,
seuraten häntä aina katseillaan, mihin hyvänsä hän huoneessa liikkui.
Vaan kaunein oli hän aina pitäessään "lastansa" sylissään. Tuo pikku
olento, sievine kasvoineen ja hänen ikäisekseen sangen ymmärtäväisine,
sinisine silmineen, oli suuri ilo Roosalle ja alituisen, hyväluontoisen
kiistan esine hänen ja Wengelmummon välillä, kun viimemainittu sanoi
neidin kasvattavan lapsen pahatapaiseksi, kuten hän jo oli koko
maailman kasvattanut. Roosa oli tuonut lapsen isälleen, ja tätä oli se
kummallisesti liikuttanut; hän oli näyttänyt sitä kreivillekin, vaan
kun tämä katseli paljon enemmän lapsen pitäjää kuin lasta, sanoi hän
häntä tunnottomaksi raakalaiseksi.
Kreivi saattoi jo suurella vaivalla kävellä ympäri huonetta, jopa mennä
toisiinkin, ja hän puhui Roosalle, jota hän nyt näki joka päivä,
useasti aikomuksestaan muuttaa Lengsfeldiin. Roosa liikahutti joka
kerran olkapäitään sanoen, että kreivi kyllä sai vapaasti tehdä, mitä
tahtoi, mutta lääkäri oli vielä tänään sanonut, ettei hän voinut
vastata tämmöisessä ilmassa matkustamisen seurauksista, ja isä ihan
selvästi toivoi nähdä kreiviä ennen poislähtöä, mutta ei nyt vielä
voinut häntä ottaa vastaan, kun tunsi olevansa siksi vielä liian
heikko.
Kreivi kumarsi ja sanoi: "isänne toivo on minulle käsky". Eikä
näyttänytkään olevan hänestä kovin vaikeata tämän käskyn täyttäminen.
Niin saapui joulunaatto.
Herra von Weissenbach oli monistellen muistuttanut Roosaa laittamaan
toki tälläkin kertaa, kuten ennen, joulupuun asuintupaan. Wengel olikin
Roosan käskystä hakannut kauneimman ja solakimman nuoren kuusen
puistosta ja asettanut paikalleen, ja Roosa oli sen koristanut
kirjavilla kukilla, omenilla, pähkinöillä, sokerileivillä ja
kultapaperilla, mitä kauneimmin taisi. Lääkäri oli tavannut hänet tätä
tekemästä ja sanonut veitikkamaisella tavallaan, että hän varsin hyvin
tiesi, mitä joululahjaa Roosa toivoi; mutta mitä kummaa kreivi
toivoikaan, sitä ei hän voinut kuolemakseen arvata. Roosa sanoi:
"ehkäpä vielä juohtuu mieleenne; mutta vaikka ei juohtuisikaan, niin
ette kuitenkaan saa jäädä tänne tulematta tänä iltana; isä pyytää sitä
erittäin".
Roosa sanoi tämän iloisimmalla äänellään; kumminkaan ei hän voinut
hillitä jonkinmoista levottomuutta, joka kasvoi sikäli kun pimeys
ulkona lisääntyi. Hän oli järjestellyt ne komeat lahjat, jotka kreivi
oli määrännyt Wengelvanhuksille ja piialle sekä palvelijalleen, ja
sovitellut omat yksinkertaiset antimensa; hän oli sytyttänyt kynttilät,
ja kaikki loisti nyt juhlakoristuksessaan, ja hän oli yksin huoneessa
-- silloin tuli hänen sydämmensä äkisti niin murheelliseksi, että hän
heittäysi vanhaan nojatuoliin, jossa isällä oli ennen tapana istua, ja
heltyi kyyneleihin.
Kreivin kammarin oven liikkuminen saattoi hänet hypähtämään. Kreivi ja
isä astuivat sisään käsikkäin ja heitä seurasi hyvä lääkäri kokonaan
noiden molempain korkeain vartaloiden peitossa. Roosan koko ruumis
vapisi; isän ylpeät silmät olivat kosteat; kreivi näytti sangen
kalvealta, ja hillitsi ainoastaan vaivalla syvää liikutustaan. Roosa
oli kyllä unelmissaan jo nähnyt molemmat rakastetut sovitettuina, olipa
hän aavistanut, että joulu juuri oli tuova tämän sovinnon, mutta kun
hän nyt isän sylistä laskeusi kreivin rinnoille, oli hänestä kuin ei
olisikaan aavistanut mitään, ei tiennyt mitään tämän hetken
värisyttävästä suloudesta. Lääkäri pyyhki silmiään, tempasi sitten
pöydältä Roosan vierestä suuren hopeakellon, avasi oven ja soitti niin,
että ne neljä, jotka sykkivin sydämmin istuivat kyökissä (Wengelmummo
lapsi käsivarrellaan) luulivat vanhan kartanon nyt taaskin olevan
tulessa. --
* * * * *
Kirkas talviyö on alkanut. Taivaalla loistavat ikuiset tähdet
kummallisen kirkkaasti; hiljaisena lepää maa lumipeitossaan. Kylässä ei
liiku ketään, ei mitään; vielä on kappale aikaa ensimäiseen kukon
lauluun. Sieltä täältä kiiluu heikko valo matalista ikkunoista, muuten
lumen ja tähtien valoa vaan.
Hiljaisen kylän läpi kulkee vartija. Hän huutaa tuntia ja laulaa:
On jouluyö niin hiljainen
Nyt valvoo joukko enkelten,
Ei missään huolta, murhetta;
Nyt vartijaa ei tarvita.
Nyt rakkaus vaan loistaa
Ja kaiken pahan poistaa.