Pilvisenä koitti aamu tämän kauhuyön perästä. Puoliyön jälkeen oli --
ensi kerran tänä syksynä -- satanut lunta. Tuosta valkoisesta hunnusta
kohosivat kaksin verroin kamalina mustat savuavat rauniot. Hovi oli
kokonaan rauennut poroksi; jokainen piti puoli ihmeenä, että
asuinkartano oli jäänyt vahingoittumatta, ellei muutamia pilkkuja
katolla ja seinissä sekä muutamia särkyneitä ruutuja lukuun oteta. Ei
enää ollut mikään salaisuus, miten tuli oli alkanut. Että se oli
sytytetty, siitä oltiin jo yöllä yksimieliset, ja nyt tiedettiin jo sen
tekijäkin. Hovin yläpuolelta, hovin syvästä ja lakkaamattomain sateiden
vuoksi nyt tavallisuuttakin vesirikkaammasta ojasta, joka juoksi
puiston ja ketojen välitse ja maantien toisella puolen laski
Weissenbachiin, löydettiin eilisillasta saakka jo kaivatun Punaisen
Hirven isännän ruumis. Hän oli viime aikoina monistellen sanonut
"tahtovansa vielä kostaa armolliselle herralle hänen ylpeytensä". Vielä
eilispäivänä oli hän juovuksissaan paljon pahempiakin uhkauksia
puhunut. Hänen taskustaan löydettiin sitten vielä, tarpeettomasti
kyllä, useampia täysiä tulitikkuloutia sekä rikkilankaa ja tulukset.
Varmaankin tahtoi hän työnsä tehtyään ja hovin taa hiivittyään hypätä
ojan yli, siten päästäkseen vapaasti toiselta puolelta kylään
palaamaan; mutta olikin luiskahtanut taikka hypännyt liian vähän eikä
sitten juovuksissaan voinut nousta ylös. Toiset arvelivat hänen
tahallaan lopettaneen elämänsä; jonka hän rappioisten asiainsa vuoksi
kuitenkin olisi saanut viettää velkavankeudessa.
Suurempaa tai ainakin sydämmellisempää osanottoa herätti herra von
Weissenbachin ja kreivi von Lengsfeldin kohtalo. Saatiin kuulla heidän
molempain vielä elävän, vaan olevan hengen vaarassa; kreivi oli
kokonaan musertunut ja vanha herra raivosi kovassa kuumeessa. Suuresti
surkuteltiin neiti Roosa raukkaa, joka oli hyväsydämmisyydessään
ottanut juuri onnettomuuden päivänä Anna vainajan lapsen vielä
vastuksikseen, ja hänen täytyi nyt nähdä silmäinsä eteen isänsä ja
sulhasensa kuolevan. Että kreivi oli neiti Roosan sulhanen, se tieto
oli yht'äkkiä levinnyt ympäri kylän. Kuka sen oli pannut alkuun, ei
tiedetty, mutta muutamat sanoivat niin puhutun ensin Lengsfeldissä;
pastori oli siellä muka sanonut: mahdotonta se ei olisi.
Roosan itsensäkin korville saapui siitä maine. Kylän naiset, jotka
todellisesta osanottavaisuudesta -- sillä Roosaa rakastivat sekä vanhat
että nuoret -- tai ehkä uteliaisuudestakin, saadakseen siten muka
tietää, miten hovissa jaksettiin, tarjoilivat apuansa, kyselivät sulhon
vointia. Roosa ei sitä vastustanut; hänestä oli yhdentekevää, mitä
ihmiset sanoivat. Hän kiitti ystävällisesti tarjotusta avusta, mutta
sanoi hyvin tulevansa toimeen omine palvelijoineen.
Kaikista suurin ja tärkein apu oli tänä onnettomuuden aikana vanhasta
oivallisesta kylän lääkäristä. Hän oli ollut matkalla ja jo palaamassa
Weissenbachiin, kun hän näki tulen, joka hänen laskunsa mukaan oli
hovissa. Heti oli hän käskenyt kuskin ajamaan niin nopeasti kuin
suinkin voi, ja niin oli hän pari minuuttia onnettomuuden perästä
noussut hovin portin edessä vaunuistaan. Kun nyt ladon kaaduttua
luultiin päästävän tulesta voitolle, voitiin vaaratta jättää sairaat
asuinkartanoon; huomattiinpa vielä heti jo ensi tarkastuksessa, ettei
kreiviä enää saattaisikaan muuttaa. Veren vuoto useammista haavoista
päästä oli ollut liian runsas. Kumminkaan eivät nämä eikä vasemman
solisluun taittuminen ynnä moni muu kova kolaus näyttäneet kokeneesta
lääkäristä niin vaarallisilta kuin täräys, jonka aivot olivat
kärsineet. Silmänräpäyksessä ei voitu mitään päättäväistä sanoa.
Tuskinpa oli vähemmän huolettava vanhan herran tila. Vaikka
tenhottomuus, johon hän ruumiin ponnistuksista ja niiden liikutuksista
perin uupuneena oli vaipunut, poistui, ei hän kumminkaan tullut
tuntoihinsa. Hänet oli lääkärin käskystä kannettu ylös omaan
huoneesensa ja pantu vuoteelle sill'aikaa kun kreivin haavoja
sidottiin. Siten oli tehty, mitä ensi hetkellä voitiin. Sillä välin
ratsasti kreivin ratsupalvelija noutamaan kaupungista muutamia
lääkkeitä, joita ei sattunut olemaan lääkärin kotivarastossa, ja
kutsumaan toista lääkäriä.
Vielä ennen päivän tuloa saapui pääkaupungista lääkäri, hovineuvos ja
Weissenbachien kotilääkäri, milloin he kaupungissa oleskelivat. Hän
neuvotteli pitkän aikaa virkaveljensä kanssa, sanoi sitte Roosaa
kiitellen olevansa aivan tyytyväinen hänen toimiinsa; herra von
Weissenbachille samoin kuin kreivillekin olevan kyllä vaaran tarjona,
mutta kumminkin toivovansa parasta ja kaikissakin tapauksissa tulevansa
vielä päivän kuluessa, jos toinen tai toinen huononisi. Hän kysyi,
oliko neiti von Weissenbachilla mitään asiaa kuninkaallisille
korkeuksille, jotka varmaankin osanottavaisesti surevat sattunutta
onnettomuutta.
Roosalla ei ollut mitään asiaa kuninkaallisille.
Hiljainen, pahintakin kestävä rohkeus täytti nuoren tyttösen sielun
juurikuin jumalallisella tulella. Kyynelettömin silmin, kalveana, mutta
muuten näennäisesti rauhallisena jakoi hän käskyjään hiljaisella,
selvällä äänellä tai toimitti sukkelasti ja varovaisesti lääkärin
määräyksiä. Naisellista heikkoutta ja neuvottomuutta nimeksikään
osoittamatta auttoi hän häntä ensi hetkinä, jolloin hän juuri apua
tarvitsikin. Tuo kunnon mies, joka pahimmissakin tiloissa osasi laskea
leikkiä, nimitti häntä herra apulaiseksi ja sanoi Aeskulapiuksen
[muinaisten Kreikkalaisten lääkärijumala] hänessä kadottaneen
erinomaisen oppilaan. Olipa Roosalla aikaa vielä käydä katsomassa
kasvattiansakin, joka nyt uskollisen piian vartioimana makasi, kun
Wengelmummo ja Roosa pitivät sairaista huolta.
Hyvätahtoinen lääkäri jäi koko yöksi sairaiden luo ja läksi vasta aamun
koitteessa kotiinsa saadakseen muutamiksi hetkiksi lepoa, jota hän
kovin tarvitsikin. Hän koetti saada Roosaa samoin käymään levolle,
koska muka Wengelmummo ja kreivin palvelija (ymmärtäväinen ja
luotettava, Lengsfeldistä kutsuttu mies) kuitenkin kylliksi pitivät
huolta sairaista; mutta Roosa sanoi olevansa vielä kyllin voimakas ja
tahtovansa odottaa, kunnes hänen vuoronsa tulisi.
Niinpä pysyi hän valveilla, ja istuen milloin isän milloin kreivin
vuoteen vieressä näki aamun hämärtyvän. Wengelmummo vanhan herran luona
ja palvelija kreivin kammarissa torkkuivat istuimillaan; mutta Roosasta
tuntui, kuin täytyisi hänen valvoa, kunnes päätös kaikesta saataisiin,
sitten vaipuakseen rakastettujensa kanssa ikuiseen uneen. Hänellä ei
ollut mitään toivoa heidän parantumisestaan; monestipa tunsi hän sitä
tuskin haluavansakaan. Eihän hänen elämänsä harhasokkelosta ollut
kumminkaan muuta tietä kuin kuolema. Ja pitikö hänen jäädä eloon,
haudata isä ja puoliso -- ja elää edelleen juurikuin ei mitään olisi
tapahtunut, ikäänkuin olisi vaan pari kelloa seisattunut? Tämä ajatus
näytti hänestä pelkurimaiselta, häpeälliseltä, vahvan sielun arvoa
alentavalta.
Mitä voi isä itse paremmin toivoa kuin kuolla nyt, ennen murhenäytelmän
viimeisen näytöksen alkamista? Roosa vapisi ajatellessaan, että isää,
hänen herätessään tunnottomuudestansa, saattaisi tosiaankin odottaa
vangitsemiskäsky, jota hän jo niin kauan oli pelännyt.
Olisikohan kreivistä kuolema nyt hyvin tuskallinen? Hän oli alkanut
tänä aamuna hourailla ja Roosaa tuntematta sekä hänen nimeään
mainitsematta lakkaamatta vaan puhellut hänestä ja hänen kanssaan; oli
nimitellyt häntä, jonka kuva liihoitteli hänen ajatuksissaan,
suloisimmilla rakkauden imarrusnimillä ja kerran toisensa perästä
vakuuttanut rakastavansa häntä, vaikka hän piinaisi häntä vielä
kovemmillakin kivuilla; ja sitten oli hän taas itkien kysynyt, miksi
hän niin runteli hänen päätänsä, kun oli jo hänen sydämmensä
musertanut? Roosa oli silloin pannut kätensä hänen kuumeiselle
otsalleen ja siitä oli hän heti rauhoittunut.
Niin kului pitkä, pitkä yö.
Aamu tuli ja parin tunnin perästä hyvä lääkärikin. Hän huomasi
sairaiden tilan paremmaksi kuin oli toivonutkaan. "Herra apulainen" oli
ihmeitä tehnyt; hänessä voisi itse Aeskulapiuskin oppia. Sitten suuteli
hän tyttösen kättä ja pyysi ystävällisellä vakavuudella häntä
tottelemaan lääkärin toiveita ja neuvoa ja menemään levolle. Hänellä
oli muka, mikäli hän tiesi, muutamia tuntia aikaa ja hän tahtoi itse
niin kauan pitää ylitarkastajan virkaa.
Roosan mentyä huoneesensa, varustausi lääkäri vielä kerran tutkimaan
kreivin tilaa. Se oli noiden monien loukkauksien vuoksi sangen
vaivaloinen tehtävä, ja lääkäri toimitti sen suurella huolellisuudella
ja ankarimmalla rehellisyydellä. Mutta mitä pitemmälle hän ehti, sitä
tyytyväisemmäksi kävi hänen alussa epäilevä muotonsa; vihdoin
tutkisteli hän keuhkoja ja sydäntä; taputti sitten mieltymyksellä
korkeaa, leveää rintaa, pani työnsä lopuksi nuuskaa ja murisi
itsekseen: "tällä kertaa olemme siis vielä sillä lailla päässeet; mutta
tosiaan olisikin vahinko ja suru semmoista oivallista paria. Kunpahan
vaan saisimme vanhan herran yhtä pitkälle! Hän koettaa parastansa meitä
vastaan, se on selvää, ennakkoluuloisuudesta, valtiollisesta kiihkosta
ja mustasukkaisuudesta; enimmän mustasukkaisuudesta. Ei tahtoisi antaa
pois tyttöä; uskon sen; vaikeaksi kävisi minullekin, jos isä olisin. Ei
ole ollut lapsia ikäpäivinäni; onkin viisainta; ei siitä kuitenkaan
olisi mitään hyötyä".
Jo aikaisin aamupuolella, vielä Roosan maatessa, ajoi lääkärin suureksi
ihmeeksi hovineuvos jo taaskin pihaan aivan lumipuhtaana, sileänä,
kohteliaana! kuten ainakin, ellei vielä kohteliaampana. Hän oli tullut
kuninkaallisten korkeuksien erityisestä käskystä; heidän puheillaan oli
hän tänään ollut tavattoman varhain ja oli tavannut heidät hyvin
säikähtyneinä Weissenbachissa tapahtuneesta onnettomuudesta, jonka he
jo olivat saaneet kuulla. Herttuatar oli kohta mennyt työhuoneesensa
kirjoittamaan neidille; kammarihusaari kyllä kohta saapuu kirjeen
kanssa. Kreivinkin kohtalo koskee heihin erittäin likeisesti, kun he
eivät mielellään voisi tähän aikaan tulla toimeen valtiollisetta
neuvonantajattaan.
Lääkäri oli kovin ihmeissään tästä virkaveljensä viimeisestä
ilmoituksesta. Hän itse oli kunniallinen kansavaltalainen, vaikk'ei
juuri mikään teräväjärkinen valtioviisas. Mikäli hän tiesi, oli
vastapuolueen taistelu ministeristöä vastaan vielä yhtä kiivas kuin
ennenkin. Hän sai nyt kuulla, että kreivi, ministeristön eilisaamuna
pyydettyä ja saatua virkaeronsa, oli saanut toimekseen muodostaa
uusi ministeristö; että hän itse oli kyllä puolestaan luopunut
tästä kunniasta, mutta oli kuitenkin innokkaasti auttanut sen
toimeensaamista, kunnes hän eilen perästä puolen päivän oli
lähtenyt kaupungista, levähtääkseen muutamia päiviä maatiloillaan.
Kuninkaalliset korkeudet surkuttelevat kreivin onnettomuutta sitäkin
enemmän, kun hän, vaikka vastapuoluelainen, olisi aatelisherrana ollut
sangen sopiva välittäjäksi hovin ja uuden porvariministeristön välillä.
Muuten tahtoi hän (hovineuvos) vielä sivumennen mainita, että
herttuatar oli muun muassa sanonut olevansa hyvin pahoillaan loruista,
joita ihmiset puhuvat herra von Weissenbachin mahdollisesti
tapahtuvasta vangitsemisesta, ja ilolla voivansa vakuuttaa, ettei
asiassa ole vähintäkään perää.
Niin puheli hovineuvos, hymyili, näytteli valkeita hampaitaan, ojensi
virkaveljelleen pehmeän, hyvin hoidetun kätensä, nousi vaunuihinsa,
kääriytyi peitteihinsä ja läksi. Hyväluontoinen lääkäri malttoi tuskin
odottaa Roosan heräämistä, voidakseen hänelle kertoa nämä sangen
tärkeät tiedot. Kummastuksekseen huomasi hän, neljännestunnin kuluttua
tavatessaan Roosan, hänen jo tietävän kaikki. Kirjeessä, joka tänä
aamuna varhain oli tullut kaupungista, mutta kiireessä jäänyt tähän
saakka avaamatta ja lukematta, oli asianajaja muutamilla riveillä
kertonut tärkeimmät seikat ja erittäin maininnut, ettei herra von
Weissenbachia millään tavoin hätyytettäisi. Asianajaja sanoi ilolla
voivansa herra von Weissenbachille ilmoittaa, että tämä aavistamattoman
onnellinen käännös sekä yleensä valtioseikoissa että erittäin
pankkijutussa oli kaikkien mielestä luettava kreivi Lengsfeldin
ansioksi, joka, kuten hän oli kuullut, on sangen hyvä ystävä herra von
Weissenbachin kanssa.
Kreivi oli siis jo eilen illalla tiennyt kaikki; miksi oli hän ollut
vaiti? Tahtoiko hän karttaa Roosan kiitosta? toimittaa asiansa yksin?
liianko ylpeä ottamaan avukseen mitään tunnetta, joka ei koskenut häntä
itseään?
Roosa pelästyi huomatessaan taas uudestaan miehen ylpeyden itsekkään
jäykkyyden; kuinka oli yhdistys, sovinto mahdollinen niin
taipumattomien kesken?
Mutta nyt oli kysymys rakastettujen elämästä tai kuolemasta. Kreivi
raivosi haavakuumeessa ja isä makasi puoliavoimin silmin, äänettömänä,
melkeinpä liikkumattomanakin vuoteellaan, kuten näytti, aivan
huomaamatta mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Kuitenkin olivat hänen aivonsa liiaksikin työssä. Herättyään
tunnottomuuden syvästä yöstä, oli hän ensin kuin tyhjästä ilmasta
kuullut äänen yhtämittaa vaan sanovan: "älä tee sitä, älä tee sitä,
minun tähteni, itsesi tähden, älä tee!" Hän mietti ja mietti, mitä
hänen ei pitäisi tehdä. Hän ei päässyt sen perille, vaikka hän hyvin
tiesi, että se, mitä hänen ei pitänyt tehdä, oli sangen tärkeätä ja
suuren edesvastuun alaista. Sitten kysyi hän itseltään: kukahan sitä
vaan aina sanookin? Milloin oli se Roosan ääni, milloin sanoi sitä
kreivin Roosalle lahjoittama kello, joka seisoi hänen vuoteensa
vastapäätä pesukaapin päällä. Ei ollut mahdollista päättää, oliko se
Roosa vai kelloko, joka siinä, sekunniksikaan taukoamatta, sanoi: "älä
tee sitä, älä tee sitä, minun tähteni, itsesi tähden, älä tee!"
Sitten oli hän jo mielestään tehnyt sen, mitä ääni kielsi häntä
tekemästä; hän oli mielestään jo kadottanut Roosansa; ja silloin olisi
hän lakkaamatta itkenyt; mutta hänellä ei ollut enää silmiä, vaan kaksi
kuumaa kuulaa, jotka hän oli ampunut päähänsä harmista ja surusta, kun
oli ajanut luotaan Roosansa. Hän ei voinut itkeä, vaikka rintaansa
hirveästi ahdisti ja hän Jumalalta rukoili kyyneliä. Ääni ei nyt enää
sanonutkaan: älä tee sitä, älä tee sitä, vaan: paha isä, paha isä!
Selvimmin ja kovimmin sanoi sen kello; kun Roosa sen sanoi, kuuli hän
aina: rakas isä, rakas isä! ja se rauhoittikin häntä vähäsen. Sillä
koska Roosa hänelle puhui, niin eihän hän silloin vielä ollut häntä
jättänyt, ja kun hän ei vielä ollut häntä jättänyt, niin voihan vielä
kaikki käydä hyvin.
Mikä voi käydä hyvin?
Kreivilläkin oli siinä tehtävä; mutta mikä? Kello tiesi sen vallan
hyvin, vaan ei sanonut. Aina kun hän tuli tähän kysymykseen, sanoi se
ihan selvästi: tik-tak, tik-tak; ja aina vaan: tik-tak, tik-tak,
tik-tak, niin että nuo tuliset kuulat päässä polttivat kuin hehkuvat
hiilet.
Tyhmä kello tyhmine tikutuksineen! Niin! Jospa kreivi ei olisi kuollut!
Vaan olihan hän itse nähnyt hänet kuolleena jalkainsa edessä; hän ei
kyllä tiennyt missä tai milloin; mutta se oli päivän selvä asia, että
kreivi oli kuollut; vai eikö hän sitte ollut?
Hän lienee lausunut tämän kovasti, sillä ääni -- ei kellon, vaan Roosan
-- sanoi: "ei, rakas isä, ei hän ole kuollut".
Kummallista! miten selvään hän kuitenkin uneksi! Hän oli nähnyt Roosan
kasvot aivan silmäinsä edessä ja tuntenut hänen huultensa suutelon. Ja
siinä oli häneltä tipahtanut pari kyyneltä silmistä hänen otsalleen
juuri siihen, missä nuo tuliset kuulat olivat, jotka hänelle niin
kauheita tuskia tuottivat. Kyynelistä olivat kuulat vähäsen jäähtyneet;
se teki niin hyvää. Jospa lääkäri nyt tahtoisi ottaa ne pois, niin ei
se varmaankaan olisi hyvin vaikeata.
Missä oli sitte kreivi, jos hän ei ollut kuollut?
"Tässä talossa, alhaalla asuintuvan viereisessä huoneessa".
Näitä sanoja ei puhunut Roosa, vaan Wengelmummo. Miten voisikaan Roosa
puhella hänen kanssaan, kun hän oli alhaalla kreivin luona. Mistä asti
ovat he olleet naimisissa toistensa kanssa? -- "Ei vielä nytkään!" --
Mitä vielä, miksi sanoa tuommoista valhetta vanhalle miehelle? Kuulat
hänen päässään olivat hänelle tuottaneet paljon enemmän tuskaa kuin
ajatus, että kreivi ja Roosa olivat mies ja vaimo; kerranhan Roosan
kuitenkin oli mentävä naimisiin, ja hyväpä olikin, että lääkäri otti
häneltä kuulat päästä ja hän siitä kuoli.
Neljästoista päivä tuon onnettoman yön perästä oli käsissä. Lääkäri oli
sanonut Roosalle, että käännös oli tapahtuva isän sairaudessa, ja että
hän joko heräisi syvästä unesta, joka jo oli kestänyt neljäkolmatta
tuntia, tai nukkuisi edelleen kuollon uneen.
"Minä puhun teille, rakas neiti", sanoi lääkäri, "niin suoraan, että
tämmöisissä tapauksissa valitettavasti harvoille miehillekään voi niin
puhua; mutta teillä onkin enemmän ymmärrystä ja rohkeutta, kuin mitä
minä puolestani useimmissa miehissä olen huomannut. Antakaa vielä
kerran minulle kätenne".
"Te olette oivallinen tyttö", jatkoi hän. "Te voisitte saada
pahimmankin ihmisvihaajan taas uskomaan ihmisissä vielä olevan
ihmisyyttä. Sallikoon taivas teidän kerran tulla niin onnelliseksi,
kuin te jalo ja hyvä olette!"
Roosan silmät täyttyivät kyynelillä. Hän ei ollut koko tänä aikana
vielä kertaakaan itkenyt, mutta tämän kunnon miehen koristelemattomasta
osanottavaisuudesta näki hän omat kärsimisensä kuin peilistä.
"Rohkeutta, rohkeutta, pikku urhoni", sanoi lääkäri, joka oli päätä
pienempi kuin Roosa; "emme me vielä ole joutuneet tappiolle
taistelussa; olemmepa jo puoleksi voitollakin, sillä hän tuolla
alhaalla (he puhelivat nimittäin silloin Roosan kammarissa) on
kuukauden perästä niin terve, että vaikka hänen täytyykin vielä
kotvasen kantaa vasempaa kättään nauhassa, hän saa oikean kyllin
vapaaksi, pitääkseen sillä erään nuoren naisen ainaiseksi kahleissaan.
No, no, hyvä neitiseni, eihän teidän tarvitse siitä minuun suuttua;
kreivi on kyllä pitänyt huolta siitä, että hänen lähellään olevat,
joihin hän kaikeksi onneksi voi luottaa, ovat saaneet tiedon hänen
sydämmensä tilasta, ja sitte, nähkääs! on asialla vakavampikin, sangen
vakava puolensa, ja se se juuri onkin, josta nyt, teidän suosiollisella
luvallanne, tahtoisin puhua. Minä olisin ollut hyvin välinpitämätön
teidän olostanne ja elostanne, jos minulta olisi jäänyt huomaamatta,
ettette te viime aikoina ole eläneet isänne kanssa tuossa kauniissa
muinoisessa sopusoinnussa. Nyt saattaisi isänne kuolla tuntoihinsa
tulematta. Silloin te ajattelisitte, että hän ei olisi rauhassa eronnut
teistä, ja se levittäisi murheen hunnun koko teidän vastaiselle
elämällenne. Minä tahtoisin jo nyt varoittaa teitä semmoisesta väärästä
johtopäätöksestä. Tuommoiset sairaudet eivät useinkaan ole ainoastaan
luonnon kokeita vahingollisten aineiden poistamiseksi ruumiista, vaan
yhtä paljon ovat ne sielun ponnistuksia kadotetun muinoisen sopusoinnun
takaisin voittamiseksi. Kuka taitaa sanoa, eikö isänne, taas elämään
herättyään, muistele kaikkia, mikä häntä viime aikoina kiusasi, kuin
pahaa unta? Kuolema elimellisellä (ruumiin) alalla on aina
täydellisesti syihin perustuva; mutta sielun alalla on se monestikin
ikäänkuin odottamaton tappion huomaaminen elämän päättämättömistä
taskukirjoista, tappio, joka kääntää kaikki nurin. Ja nyt tulkaa, hyvä
neitiseni! Minä toivon, kuten jo sanoin, parasta, mutta tämmöisissä
tapauksissa tarvitsee valmistautua kestämään mitä hyvänsä".
Lääkäri piti Roosaa kädestä heidän astuessaan pitkän käytävän läpi
herra von Weissenbachin huoneesen. Wengelmummo nousi tuoliltaan vuoteen
vierestä antaakseen tilaa lääkärille.
Tämä koetteli sairaan valtasuonta, kosketteli hänen otsaansa ja
rintaansa ja kääntyi sitte hymyillen Roosaan päin, joka oli
tutkivaisesti tarkastellut hänen muotoansa.
"Ellei käy aivan vastoin tieteen ja kokemuksen merkkiä", sanoi hän,
"niin ei meillä ole enää mitään vaaraa".
Roosa vaipui takaisin tuolilleen, jolla hän oli istunut, peitti
käsillään kasvonsa ja itki hiljaa.
Lääkäri nousi ylös, silitti hänen kaunista kiharatukkaansa ja sanoi:
"No, no, pikku urhoni! pitäähän osata onneakin kestää!"