Vanha Wengelmummo oli kovasti pelästynyt, kun hänen rakas Roosasensa
semmoisessa tilassa palasi isänsä puheilta. Hän ei ollut koskaan
tahtonut uskoa, mitä hänen miehensä jo kaksi viikkoa joka päivä oli
sanonut: "että jotain oli nurinpäin talossa". Mutta nyt näytti
hänestäkin, ettei enää kaikki ollut niin kuin entiseen aikaan.
Uskollisen vanhuksen lihavia poskia myöten valui kyyneleitä, kun hän
neitistänsä, sydänkäpyistänsä, lastansa -- sillä hän oli Roosaa
hoidellut ihan hänen ensipäivistään saakka ja ollut, paitsi hänen
hovissa olovuottaan, aina hänen luonaan -- peitteli sohvalle, ensin
pari kertaa turhaan koettuaan saada häntä ylös ja sänkyyn viedyksi.
Kokenut vanhus näki kyllä, ettei se ollut mikään tavallinen
tainnoksissa olo, vaan ainoastaan sikeä uni, jommoisen liian suuret
liikutukset ja voimain ponnistukset tuottavat, joten hänellä siltä
puolen ei enää ollut mitään pelättävää. Mutta sitä enemmän huolettivat
häntä Roosan viimeiset sanat. Mikähän matka se nyt oli? "Minun pitää
saada se selville", sanoi hän ja läksi huoneesta, missä häntä nyt juuri
ei tarvittu.
Vähän ajan perästä palasi hän takaisin -- hyvin vähän tyytyen
tutkimuksiensa seurauksiin. Miehensä, jolta hän asiaa kyseli, oli
hänelle vastannut tylysti: "pidä vaan huolta omista naisen
tehtävistäsi; minä tiedän kyllä itse omat tehtäväni", ja mitä muita
semmoisia sanoja hän oli tottunut käyttämään hänen uteliaisuudestaan
päästäkseen. Sitten oli hän jo ollut menemäisillään itsensä armollisen
herran luo, mutta oikeaan aikaan juohtui hänelle mieleen, että mitä
neiti Roosa ei ollut saanut selville, se kyllä häneltäkin jäisi
auttamatta. Niinpä palasi hän asiansa toimittamatta ja suruisempana,
kuin oli mennyt, takaisin "lastensa" luo.
Pitikö hänen tosiaankin panna tavarat kokoon, kuten neiti Roosa
oli käskenyt. Saadaksensa tämä tärkeä kysymys ratkaistuksi, täytyi
hänen välttämättömästi istuutua suureen nojatuoliin, jonka hän
lapsikammarissa oli vetänyt uunin viereen, missä vielä valkea paloi.
Siinä istuessaan joutui hän kohta niin syviin ajatuksiin, ettei hän
enää nähnyt eikä kuullut mitään koko maailmasta.
Kauan sitte oli jo yö tullut, synkkä, myrskyinen yö. Roosan kammarin
ikkunaa vastapäätä ladon katolla kirisi ja narisi viiri aina kovemmin
ja hirveämmin kuin hurjassa tuskassa. Roosa kuuli sen puoliunessaan,
josta hän jo kotvasen oli turhaan koettanut herätä. Hänestä kuului kuin
huutaisi lapsi: Roosa, Roosa! ja sitte taas kuin huutaisi isä kumealla
äänellä käytävän päästä: Roosa, Roosa! Ja isä tuli kynttilä kädessä
käytävää pitkin, ja mitä lähemmäksi hän tuli, sitä kirkkaammaksi kävi
aina valo, niin että se viimein peitti isän ja täytti koko huoneen.
Epätoivon ponnistuksella hoiperteli Roosa ylös. Valo, jonka hän oli
nähnyt, olikin todellinen -- koko huone oli valoisa. Mutta valo tuli
ulkoapäin -- pihasta -- Roosa hyppäsi ikkunaan. Suuri Jumala! hovi
paloi. Ladon päätyseinän yli, joka oli puistoon päin, kohosi kirkas
liekki korkealle ja punaiset kielet pyrkivät tuulen ajamina
asuinhuoneesen.
Peloittava näkö saattoi Roosan aivan kerrassaan selvenemään.
Todellisuuden pelko ei ollut mitään unen luonnottoman kauhun rinnalla.
Hän meni viereiseen huoneesen, missä Wengelmummo yhä vielä makasi
nojatuolissa, kasvot uuniin päin, mutta heräsi Roosan hiljaisimmasta
nykäsemisestä. "Osoitappa nyt rakastavasi minua, rakas mummo. Hovi on
tulessa; minä menen herättämään isää. Sinä jäät lapsen luo, äläkä jätä
sitä hetkeksikään. Minä palaan kohta".
Roosa juoksi käytävään; isän kammarissa ei ollut mitään tulta; mutta
isänsäkään ei ollut siellä; kapineet olivat entisellään, hajallaan yli
ympäri; vuode oli koskematta.
Kauhistava ajatus välähti Roosan aivoissa, mutta ainoastaan kuin
salama, joka ei sytytä. Niin ei voinut olla.
Hän lensi kuin siivillä taas takaisin, alas rappuja, alakertaan,
asuintupaan. Kiiruusti avattuaan oven, näki hän isän.
Hän istui etunojaisillaan avaamattoman pianon edessä, pää molempain
käsien nojalla, ja makasi. Hänen vieressään pianolla oli kynttilä
sammumaisillaan. Hän ei kuullut Roosan tuloa; Roosan täytyi, häntä
herättääkseen, laskea kätensä hänen olkapäälleen ja sanoa hiljaa hänen
nimensä.
Vanhus kohotti päänsä. Roosa näki hänen poskillaan jälkiä äsken
itketyistä kyynelistä.
"Mitä nyt, Roosa?" kysyi hän aivan muinaisella, lempeällä äänellään.
Uni oli hetkeksi poistanut nykyisyyden; mutta nykyisyys ei antanut
ryöstää oikeuksiaan. Huone oli paljon valoisampi kuin Roosan kädessä
olevasta kynttilästä saattoi olla. Vanha maanviljelijä tiesi ikkunaan
päin kääntymättäkin hovinsa olevan tulessa.
Samalla kuului jo kylän kadultakin hätähuuto ja yövartijain torvien
puhallukset.
Valkean vaara ja vartijan huuto näyttivät vanhukselle tuottavan hänen
paraat voimansa takaisin. "Jää sinä huoneisin, Roosa", sanoi hän, "sinä
et voi ulkona kuitenkaan mitään auttaa, Pane tavarasi kokoon;
hopeakalut, koristukset ja mitä muuta et mielelläsi tahdo jättää tulen
uhriksi, ja sitten mene minun kammariini; tässä ovat kirjoituspöytäni
avaimet; laatikossa vasemmalla puolen -- tiedäthän -- ovat tärkeät
paperini. Ja nyt, työhön!"
Turhaan koetti Roosa pidättää häntä.
"Pitääkö minun seista rauhassa ja katsoa, miten isieni talo palaa pääni
päällä?" sanoi hän malttamattomana, samalla kun hän, niin nopeasti että
Roosa pelästyi, veti ylleen päällysnutun, jonka hän aina jätti
esihuoneesen, ja pani vieressä olevan lakin harmaille hiuksilleen.
"Pitääkö minun muihin kunnianimiini saada ehkä vielä lisäksi:
murhapolttaja?"
Näin sanoen kiiruhti hän ulos.
Vanha Wengel tuli hänelle pehtorinasunnostaan vastaan. Vartijan torvi
kuului jo kauempaa. Jo kolkutettiin ulkoapäin porttiakin, josta,
Wengelin se avattua, tuli joukko sillä välin kokoontuneita ihmisiä.
"Hyvää iltaa, naapurit", sanoi herra von Weissenbach kohottaen
lakkiaan, "minä kiitän teitä jo edeltäkäsin hyvästä avustanne. Niin, se
on oikein; portti ihan selälleen, ja kaikki miehet riviin ojalle asti,
vettä on siinä nyt kylläksi!"
Niin läksi vanhus, ja ihmiset tekivät, miten heitä käskettiin,
mielellään, mikä kyllin selvästi osoitti, mitä kunnioitusta "armollinen
herra" heissä yhä vielä vaikutti. Ei kukaan uskaltanut olla seuraamatta
hänen käskyjänsä, eipä edes niitä vastustaakaan, ja kun muutamia
minuuttia myöhemmin kylän kaksi ruiskua hovin pihaan saapuivat, asettui
ruiskumestarikin, jota koko kylä pelkäsi hänen rikkautensa ja
röyhkeytensä vuoksi, armollisen herran käskettäväksi, niinkuin se olisi
ollut aivan itseselvä asia.
Ja tosiaankin saattoivat ihmiset huoletta tehdä niin. Ei kukaan olisi
osannut suuremmalla tarkkuudella ryhtyä tarpeellisiin varokeinoihin
kuin herra von Weissenbach. Voimakkaana ja vakavana astui hän kuin
nuorukainen joukon seassa, milloin tänne, milloin tuonne seisattuen,
huutaen ja kehoittaen äänellä, jonka heleä kaiku kuului kohinan ja
rätinänkin yli.
Mutta tulen ja myrskyn yhdistynyttä vimmaa ei näyttänyt mikään
ihmisvoima jaksavan pidättää. Alussa oli liekki pyrkinyt palavan ladon
katon ylitse asuin-kartanoon, mutta jo muutaman minuutin perästä
kääntyi tuuli ja ajoi pyöriskelevät kipunajoukot muiden piharakennusten
katoille. Täällä lehahti liekki ja tuolla ja tuolla, sammuen ja taas
syttyen, ensin punaisena kielenä, sitten keltaisena roihuna kuin
uunista äkisti lieskahtaen; väliin hypäten jonkun huoneen yli ja kohta
sitte jääneen tieronkin polttaen; kuten peto, joka laumassa raatelee.
Kohta oli koko hovi tulessa, paitsi varsinaista asuinkartanoa; ladot,
tallit, pehtorin huoneus olivat jo tulen omina; myrsky heitteli
kokonaisia tulikeriä korkealle ilmaan suuria puiston puita kohti, jotka
olivat aivan rakennusten tasalla, ja joista jo useampia oli tulessakin.
Metelin seasta saattoi kuulla varisten tuskaisen raakkumisen; mutta
liikuttavampaa oli katsella valkokyyhkysiä, jotka olivat päässeet
lakoistaan ja nyt sinne tänne savupilvessä lentelivät ja huienneina,
hoipertelevina syöksyivät liekkeihin, ikäänkuin kuolemaa etsien.
Myrsky oli niin voimakas ja tuli levisi niin nopeasti, että koko hovi
näytti olevan yhtenä ainoana liekkinä, vaikka ladosta, mistä tuli oli
alkanut, oli vasta pää tulessa. Herra von Weissenbach oli sentähden
kääntänyt kaiken huomionsa toiselle puolelle, sitäkin huolettomammin,
kun likeisistä kylistä oli tullut useampia ruiskuja ja asettunut ladon
ja kylän väliselle kapealle tielle, joten tältä puolen ei ollut mitään
pelättävää, jos vaan tuuli pysyi paikoillaan. Mutta juuri kuin oli
huomattu muiden rakennusten joutuvan auttamattomasti tulen omiksi ja
osa niistä jo oli hajonnut, kääntyikin tuuli. Silmänräpäyksessä oli
lato, jonka ulkopää enää vaan vähän hehkui, ilmitulessa, ja liekit
pyrkivät kattoa pitkin asuinkartanoon. Jos se sai tuleen, oli
onnettomuus arvaamaton, sillä siitä käsin olisi tulella ollut esteetön
tie läheisiin taloihin, ja silloin olisi se vapaasti levinnyt koko
kylään. Asuinkartanon ja palavan ladon välillä oli noin viidenkymmenen
jalan levyinen tyhjä paikka. Tähän kokoutui nyt ihmisten taistelu
riehuvaa tulta vastaan. Yksi juuri äsken tullut ruisku asettui tähän ja
juoksutti yhdessä kadulla olevien ruiskujen kanssa pitkää, paksua
vesisädettään ladon päätyseinään ja katolle sekä samoin asuinkartanon
katolle, joka jo paikoittain alkoi hehkua. Mutta siitä näytti vaan tuli
saavan ikäänkuin uutta eläkettä. Vastustamattomasti levisi hehku
kauemmaksi; jo hyppivät kirkkaat liekit ahnaasti seinän yli
asuinkartanoa kohti.
"Seinä on alasrevittävä", huusi yksi viimeisen ruiskun mukana tulleista
miehistä. Hänellä näytti olevan käskyvalta toisten yli.
"Ei kukaan enää uskalla mennä ylös", sanoi toinen.
"Niinpä minä menen", sanoi ensiksi puhunut.
Heti tuotiin pitkät tikapuut. Mies nousi ylös, hampaissaan hienonen
nuora, jonka toiseen päähän oli vahvat rautavitjat solmittu. Hän
viskasi nuoran yhden hirren ympäri; alhaalla olevat vetivät hänen
käskystään; vitjat nousivat ja mies kiinitti niiden päässä olevan
koukun hirteen. Tämä kaikki oli käynyt niin sukkelasti, että oli tuskin
ehditty vitjojen toiseen päähän valjastaa vahvat hevoset, jotka olivat
tuoneet viimeisen ruiskun ja vielä höyryten seisoivat hovin pihalla.
Mutta vaikka tuli jo irroitteli hirsiä toisistaan ja liekit
pehmittelivät saumoja, eivät nuo vahvat elukat kuitenkaan voineet
voittaa vastustusta. Vielä pari hevosia! ja vielä pari! Hevoset
vääntelivät ruoskimisesta, jolla niiden voimaa korkeimmalleen
saatettiin; vitjat narisivat; hirsi, johon koukku oli kiinitetty, erosi
liitteistään; sen perästä putosi suuri osa seinääkin alas. Mutta vielä
oli kylläksi jälellä tuottamaan vaaraa. Ensimäinen, toivoakin paremmin
onnistunut koe yllytti toiseen. Ja viivytteleminen oli vaarallista. Jos
saatiin toinenkin puoli päätyä vielä revityksi, niin voivat ruiskut
nähtävästi päästä tulen herroiksi, kun se silloin oli supistettu
määrättyyn tilaan.
Toistamiseen nostettiin tikapuut pystyyn, toistamiseen kiiruhtaa mies
ylös, liekkien ympäröimänä, jotka pudonneista hirsistä hetkeksi vielä
enemmän elatusta saaden korkealle hypähtelivät. Kuitenkin saa hän
koukun kiinnittäneeksi valitsemaansa paikkaan. Tuskin oli tämä
tapahtunut, kun alhaalla olevaiset, juurikuin olisivat äkkiään
mielipuoliksi tulleet, rupeavat ajamaan hevosia, huolimatta miehestä,
joka vielä horjuvilla tikapuilla ylhäällä riippuu.
Nyt tulee juuri herra von Weissenbach, joka toisella puolen toimien nyt
vasta on saanut kuulla asuinkartanon vaarasta. Hänen vanhat tarkat
silmänsä näkevät kerrassaan koko tilan, ennen kaikkia miehen vaaran
tikapuilla. Hän juoksee tikapuiden ja hevoisten väliin paukkuvain
vitjojen alle, kädellään osoittaen miestä tuolla ylhäällä ja huutaen
miehille alhaalla, jolta kuin mielettömät hevosia hakkaavat, pyytäen
heitä odottamaan, kunnes toinen on pelastunut. Mutta liian myöhään.
Roiskaen murtuvat hirret ja putoavat pihalle, ja niiden kanssa tikapuut
sekä mies. Hirsiä putoilee herra von Weissenbachin ympärille, joka kuin
ihmeen suojelemana jää eläväksi ja nyt kumartuu onnettoman yli, jonka
kaatuneet tikapuut ovat viskanneet hänen jalkainsa eteen. Hän laskee
polvilleen, ja nostaa verisen pään ylös, pyhkii hiukset pois
musertuneelta otsalta. Toiset kiiruhtavat hänen luokseen ja ottavat
pudonneen hänen sylistään. Herra von Weissenbach nousee ylös ja sanoo:
"Hän on kreivi von Lengsfeld; viekää hänet heti huoneesen ja juoskaa
hakemaan lääkäriä!"
Sen saa hän vaan sanonneeksi. Sitten suhisee hänen korvissaan; mustaan
yöhön peittyy kaikki, mitä hän näkee ympärillään, ja tainnoksissa putoo
hän ympärillä seisovain käsiin. --
Roosa oli täyttänyt isänsä käskyn levollisuudella, jota hän itsekin
ihmetteli.
Hänen ainoa surunsa oli, että isä voisi innossaan saada jonkun
vahingon; mutta mitä voi hän tehdä? Isä ei saattanut jäädä pois
taistelusta, joka ulkona riehui luonnon voimia vastaan hänen
omaisuudestaan -- sen ymmärsi Roosa. Niinpä ei jäänyt hänelle muuta
neuvoa kuin valmistautua pahintakin kestämään. Vanhan Wengelin ja piian
avulla vei hän isänsä jo täytetyt kirstut alas etuhuoneesen, josta ne
voitaisiin vaivatta viedä parempaan turvapaikkaan. Sitten meni hän
omaan kammariinsa, otti mummolta lapsen, että hän voisi mennä
asuntoonsa korjamaan omia tavaroitaan. Mutta siitä ei vanhus tahtonut
kuulla puhuttavankaan. "Palakoon mitä hyvänsä", sanoi hän, "teidän
talossanne koottuja ne ovat, niinpä palatkootkin teidän talonne kanssa.
Täällä on minun paikkani, ken tietää, mitä tapahtuu".
Roosan täytyi myöntyä vanhuksen tahtoon, joka oli yhtä innokas
neitisensä palveluksessa kuin huolimaton omassaan, ja oli jo ennen
Roosan palaamista koonnut hänen vaatteensa, vähäiset koristeensa ja
mitä muuta arvokkaampaa oli. Kaikki huomasi Roosa jo tehdyksi. Lapsen
oli vanhus, ettei mitään viivytystä sattuisi, ottanut vuoteesta,
käärinyt viittaan, ja kanteli sitä nyt monenmoisesti hyräillen
edestakaisin huoneessa. Roosa astui ikkunan eteen tarkastaakseen palon
levenemistä.
Kartanon ja palavan ladon välisen paikan täytti päiväkirkas valo. Nyt
juuri valjastettiin hevosta toista kertaa vitjojen eteen. Roosa ei
tiennyt ensin, mitä se merkitsisi, kunnes hän, silmällään seuraten
vitjoja, huomasi miehen, joka riippui palavan päätyseinän vieressä
korkeilla tikapuilla. Kauhistus väristytti häntä. Matka oli liian pitkä
hänen voidakseen tarkoin tuntea miehen muodon; mutta mitä hän siitä
näki, ja erittäinkin vartalo, joka näkyikin sangen selvästi
kirkasliekkistä pohjaa vasten, täyttivät hänen sielunsa peloittavalla
aavistuksella. Hän seisoo kädet ristissä, silmät suorastaan julmaan
näkyyn tuijottavina, voimatta liikahtaa tai edes äännähtääkään. Silloin
näkee hän tikapuiden kaatuvan ylenpäin, näkee miehen heilahtaen
syöksyvän alas; -- hän kiljahtaa raivoisasti, rientää niin nopeasti,
kuin jalkansa kantavat, ulos huoneesta, käytävän yli, rappuja alas.
Juurikuin hän saapuu alimmalle portaalle, kannetaan kahta hengetöntä
ruumista esitupaan ja lasketaan ne siinä oleville matkakirstuille, joko
hetkisen levähtääkseen tai kun ei tiedetä, mihin heidät olisi vietävä.
Roosa syöksee esiin. Aavistuksessaan ei hän ole pettynyt. Tuossa on
kreivi! ja -- pyhä Jumala! -- isä, kuollon kalveana, jääkylmänä, silmät
puoleksi sulkeuneina -- kuollut.
Roosa seisoo kuin salaman tapaamana. Sitten käskee hän rauhallisella,
kaiuttomalla äänellä viedä isän ja kreivin asuintuvan viereiseen
kammariin, jossa hovin pitkä ja leveä sohva ainakin ensitarpeessa
kelpasi vuoteeksi.