Kun Roosa astui huoneesen, oli jo melkein pimeä. Asuintuvassa ei
palanut yhtään kynttilää; isä oli siis vielä kammarissaan. Roosan sydän
tykytti, ajatellessaan juuri nyt isänsä eteen menemistä.
Omassa kammarissaan löysi hän Wengelmummon kätkyen vieressä istumassa.
"On vähäsen maannut, pikku enkeli", sanoi hyväntahtoinen vanhus, "nyt
joi maitoa ja tuossa makaa se jo taas. Ja tässä vieressä on jo myöskin
kaikki järjestyksessä".
"Mitä sinä sanot?" kysyi Roosa kummastuen.
"No, ettehän toki tahtone pitää lasta yksinänne, neiti Roosa! No, sitä
puuttui vielä! Minä olen tuolla vieressä korjannut yhden vuoteen; kauan
kyllä ei ole ketään siinä maannut. Ukkoseni ei minua kaipaa; ja
vaikkapa kaipaisikin: neiti Roosaseni ei pidä yksinään nähdä lapsesta
vaivaa. Nuoruus tarvitsee unta; minä valvon siis puolen yötä. Minusta
on se helppoa, mikä neiti Roosastani kuitenkin kävisi vaikeaksi.
Odottakaamme, neitini, kunnes oma vuoromme tulee; eikö niin? Olen
myöskin jo tehnyt tulen uuniin. Kun se on kelvollisesti lämminnyt,
kannamme vuoteen sinne".
Roosa ei juuri kovin vastustellutkaan Wengelmummon laitoksia. Hän oli
jo edeltäkäsin luottanut kunnon vanhuksen apuun, joka, kuten hän tiesi,
oli sangen kokenut ja taitava lapsenhoitaja. Ettei hän saisi pitää
lasta edes luonaankaan, se ei ollut oikein hänen mieleensä; hän oli
juuri sitä ajatellut erittäin hauskaksi. Mutta viisas vanhus hymyili ja
arveli hänen saavan viereisestäkin huoneesta kuulla kyllin kyllä pikku
enkelistä.
"Mutta Roosa", sanoi vanhus, "mitä onkaan pistänyt isällenne päähän?
Hän oli äsken täällä, kysyi teitä ja sanoi lähtevänsä huommenna
matkalle. Minähän en vielä tiedä siitä niin mitään".
Roosa säikähti. Isäkö lähtisi matkalle? Yksinkö ja huommennako? Mitä se
merkitsi? Hän ei ollut tänään päivällisellä siitä vielä mitään sanonut.
"Miten suuressa määrin olenkin kadottanut hänen luottamuksensa!" -- Se
oli Roosan ensimäinen, surullinen ajatus.
Hän salasi vanhukselta niin hyvin kuin taisi hämmästyksensä ja läksi
huoneesta. Pitkässä kapeassa käytävässä kohtasi häntä Wengel
matkakirstu olkapäillä. Roosa häpesi kysyä: mihin sitä viet, Wengel?
Pitikö hänen kuulla palvelijalta, mitä isä aikoi?
Hänen sydämmensä tykki rajusti, kun hän seisoi oven edessä. Kaikki oli
hiljaa. Sanomaton tuska valtasi hänet. Hän koputti; mutta avasi oven
vastausta odottamatta.
Uunissa paloi kirkas tuli. Sen edessä seisoi isä kädet selän takana,
nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena, sillä hän ei kuullut Roosan tuloa.
Liekki -- kuten Roosa nyt näki, oli se palavista papereista -- valaisi
kirkkaasti hänen kasvojaan ja vartaloaan. Terävä, vakava muoto näytti
vielä terävämmältä ja vakavammalta tässä valossa, ja pitkä, hoikka
ruumis vielä pitemmältä ja hoikemmalta. Ei koskaan ollut hän näyttänyt
niin kunnioitettavalta, kuin nyt, ja Roosa tunsikin nyt taas sitä
ylpeyttä, jonka isän koko olento hänessä aina vaikutti. Mutta sitte
valtasi hänet syvä suru siitä, ettei hänellä ollut sijaa semmoisen isän
sydämmessä.
"Isä, rakas isä!"
Herra von Weissenbach kääntyi ravakasti.
"Ah, sinäkö se olet, Roosa", sanoi hän, "teitpä kauniisti, kun tulit.
Minulla on tärkeätä puhuttavaa sinun kanssasi. Tahdotko käydä
istumaan?"
Hän lykkäsi toisen noista suurista nojatuoleista uunin luota lähemmäksi
tulta ja pyysi häntä sievällä viittauksella istumaan siihen. Itselleen
veti hän toisen nojatuolin.
Paperit olivat palaneet; keveä tuhka kohoili ja liiteli hehkuvilla
kekäleillä. Kolmehaarainen kynttiläjalka levitti kauempaa pöydältä
ikkunan luota ainoastaan niukasti valoa suureen huoneesen. Siinä ei
tänään näkynyt jälkeäkään tavallisesta, melkein piinallisesta
järjestyksestä. Koko joukko tavaroita oli yli ympäri hajallaan:
kirjoja, paperia, matkakapineita, vaatteita -- muiden muassa
ritaripuku, jota isä oli pitänyt ainoastaan kerran, esitellessään kolme
vuotta sitten tytärtänsä hovissa.
"Minä kuulin, Roosa", alkoi herra von Weissenbach, -- "sinä olet
ottanut ristilapsesi luoksesi. Saanko kysyä, tahdoitko sillä auttaa
vaan nykyishetken pulaa, jota kyllä semmoisissa tapauksissa sattuu, vai
oliko tarkoituksesi pitää lasta kauemminkin luonasi?"
"Minä en ole asiaa vielä arvellut, isä", sanoi Roosa; "lapsi ei voinut
jäädä sinne, missä se oli, enkä minä tiedä ketään, jolle sen voisin
uskoa. Se on avuton minutta; minä tarkoitan meittä, sillä siitä olen
vakuutettu, ettet sinä tässä asiassa voi tuntea toisin kuin minä".
"Tiedät, että minä olen aina täyttänyt toivosi, jos se vaan on ollut
minulle mahdollista", vastasi isä. "Mutta tahtoisin huomauttaa sinua
suuresta edesvastauksesta, johon antaudut. En mitenkään tahdo moittia
sääliväistä sydäntäsi! Myönnän myöskin, että sinulla on aivan erityisiä
velvollisuuksia tätä lasta kohtaan. Mutta varustaudu jo ajoissa
ottamaan kiittämättömyyttä hyvyytesi palkaksi. Meillä on pahoja
kokemuksia tässä suhteessa; sekin mies, hän -- sinä tiedät ketä
tarkoitan -- on myöskin vuosikausia syönyt meillä armoleipää. Minä en
luule hänen sitä tässä äsköisenä iltana enää muistaneen".
Roosaa kauhistutti; hän muisti noita törkeitä silmiä, jotka tänään
iltapuolella olivat kylän kadulla niin uhkaavaisesti häneen
tuijottaneet.
"Kuitenkin", jatkoi herra von Weissenbach, "oli Anna lempeä ja
ystävällinen; niin saatatpa ehkä kasvattaakin hänen lapsestaan
itsellesi uskollisen palvelijan. Kaikissakin tapauksissa on lapsen
hoidossa -- minä pidän aivan itsestään ymmärrettävänä, että sinä
ainoastaan, niin sanoakseni, otat ylitarkastajan toimen -- sinulle
työtä, jos tahdot mieluummin jäädä tänne".
"Minä näen sinulla olevan matkahankkeet mielessä, isä", sanoi Roosa
surusta ja murheesta vapisevalla äänellä.
"Siitä minä pääasiallisesti tahdoinkin puhua kanssasi", sanoi herra von
Weissenbach, hämmennellen koukulla hehkuvia hiiliä. "Matkani saattaisi
mahdollisesti kestää vähän kauemmin; ja onhan silloin tarpeellista
ilmoittaa sinulle kaikki asiat".
"Jumalan tähden, isä", huudahti Roosa, voimatta enää hillitä
tuskaansa; "mitä aiot sinä? Oletko saanut manuun? Uskaltaisivatko
he tosiaankin --"
"Heittääkö vanhan miehen vankeuteen? Minä pelkään, että se tapahtuisi
aivan kohta; ja kun minua ei haluta antaa poliisien hakea itseäni
isieni talosta, pidän parempana mennä itse vapatahtoisesti. Tehkööt
sitte minulle, mitä tahtovat".
"Mutta isä", huudahti Roosa, "eihän ollenkaan näytä siltä, että
asiassa juuri nyt vielä mentäisiin pitemmälle. Päinvastoin ollaan
varovaiset eikä tahdota enää lisätä nyt jo niin vallalle päässyttä
tyytymättömyyttä. Ministeristöllä on työtä tuskaa pysytellessään vaan
vallassa; se ei tahdo enää kiihoittaa vastapuolueen hyökkäyksiä, joita
sillä ei enää ole voimia kestääksensä".
"Oletpa tullutkin, näen minä, viime aikoina suureksi valtioviisaaksi",
sanoi herra von Weissenbach.
"Miksikä sen kieltäisin, isä", vastasi Roosa, "minä olen koettanut
ymmärtää näitä asioita siitä saakka kun näin, miten suuresti ne
vaikuttivat jutun menoon. Että valtiopäiväin kokoontumisen perästä on
muutos tapahtunut, on varma asia. Siitä saakka on toimittu tässä
asiassa yhtä hitaasti, kuin sitä ennen hätäiltiin. Silloin tahdottiin
herättää pelkoa, nyt ollaan itse peloissaan".
"Luulenpa samaa lukeneeni jo kansavaltaisten sanomista", sanoi herra
von Weissenbach. "Anna anteeksi tämä muistutukseni, se pääsi
tahtomattani. Olisi myöskin sangen hullumaista kummastua nyt
lausumistasi mietteistä. Sinä olet liian viisas ja nerokas tyttönen
voidaksesi tehdä käytökseksi vastaisia johtopäätelmiä tai salliaksesi
pään ja sydämmen olla riidassa keskenään. Vaikkapa olisinkin toivonut
sydämmesi valinneen toisin ja että mietteesi sen mukaan olisivat
toisaalle kääntyneet, niin olen minä siitä selvillä, ettei nyt, kun
tämä kaikki on tapahtunut, pääasiassa ole mitään enää muutettavissa.
Minun täytyy myöntää sinulle se jo senkin tähden, että minä pyydän
sinulta samaa suoruutta ja oikeutta itseäni kohtaan. Minä voisin
koettaa saada sinua uskomaan, että pakko ajaa minut sinun luotasi;
mutta silloin en minä olisi aivan suora. Minä menen -- mutta minä menen
mielelläni; minä olen -- sen tunnen liiankin syvästi -- jo nauttinut
osani elämän päiväpaisteesta; minä haluan jättää näytelmän, joka
minusta on käynyt mielettömäksi ilveilemiseksi; minä tervehdin
vankeutta haudan porstuana. Älä katsele minua niin tuijottavilla,
kauhistuneilla silmillä, lapseni; enhän minä sano sinua syyksi
onnettomuuteeni. Sinä olit aina uskollinen ja tottelevainen lapsi
siihen hetkeen saakka, jolloin päätit -- jolloin sinun ehkä täytyi
päättää käydä omia teitäsi. Minä olen kokenut pidättää sinua; minä en
ole voinut; niinpä mene rauhassa. Tulevaisuudestasi, kunnes itse toisin
päätät, olen pitänyt huolen. Minä olen kirjoituttanut tilan sinun
nimellesi ja pidätin itselleni ainoastaan sen verran, mikä
ylläpidokseni on välttämätöntä -- siinä paikassa, mihin menen. Mitä jää
jälkeeni, saat vapaasti käyttää omanasi; sen testamentin, joka sinut
määräsi vasta kuolemani jälkeen perilliseksi, on uunin tuli hukuttanut
ynnä ne kirjeet, jotka äitisi kerran minulle kirjoitti".
"Isä, isä!" huusi Roosa vanhuksen jalkoihin vaipuen. "Olethan isäni ja
saatat kumminkin niin musertaa sydämmeni! Jumalan tähden, isä, älä
sysää minua niin luotasi! Älä tee sitä, minun ja itsesi tähden, älä
tee! Se ei tuota sinulle mitään siunausta. Sinä sanot, että minä olen
ollut uskollinen ja kuuliainen lapsi -- minä olen vieläkin, mitä olin.
Minä en ole hetkeksikään lakannut sinua rakastamasta, sinua
kunnioittamasta; minä en muistele tuskia, joita kylmyytesi on minulle
tuottanut; tiedänhän minä, miten paljon sinä itsekin olet siitä
kärsinyt. Olkaamme taaskin, mitä ennen toisillemme olimme; se riippuu
vaan sinusta, isä. Ota minut syliisi, sydämmellesi, kuten ennen teit.
Isä, isä, ota minut taas lapseksesi!"
Roosa syleili isänsä polvia kyynelissä nyyhkyttäen. Vanhus oihki
ääneensä kuin kauhean tuskan vaivaamana; mutta hän oli jo kerran ennen
nähnyt nuo vapisevat kiharat, tuon tärisevän ruumiin sinä iltana, kuin
kreivi oli heiltä lähtenyt -- ja hän työnsi itkeväisen luotansa.
"Kuka oli se hämärä muoto, jonka kanssa sinä puoli tuntia sitte tulit
puistosta, Roosa?" kysyi hän kovalla äänellä.
Roosa nousi pelästyneenä ylös ja työnsi kiharat silmiltänsä.
"Minä en ole vahtinut sinua, Roosa", sanoi herra von Weissenbach. "Minä
kävin etsimässä sinua ensin kammaristasi ja astuin sattumalta ikkunan
luo. Latojen välitse näkee nyt, kun puut paljastuvat, varjokäytävän
pään ja -- silmäni, tiedät, ovat hyvät".
"Ja vaikka ne vieläkin paremmat olisivat, isä", sanoi Roosa kohoten
koko pituuteensa, "eivät ne olisi nähneet mitään, jota minun tarvitsisi
hävetä. Minä menin puistoon, kun -- kun olin kiivastunut eräästä
kohtauksesta -- samapa se mistä; minulla ei ollut pienintäkään
aavistusta siitä, että siellä tapaisin kreivin, jonka luulin olevan
pääkaupungissa ja josta minä, hänen viimeksi meiltä lähdettyään, en ole
nähnyt enkä kuullut mitään. Minä en tiedä, mikä hänet toi tänne; me
olemme --"
"Jo riittää, jo riittää, Roosa", keskeytti hänet herra von Weissenbach.
"Ei sinun tarvitse puolustaida, sillä enhän minä ole syyttänyt sinua.
Minä en tahdo tietää, mitä te olette keskenänne puhelleet. Vastaa
minulle vaan yksi kysymys: rakastatko kreiviä?"
Roosan muoto sai hekuman punan ja seuraavana silmänräpäyksenä oli se
vallan kalvea. Hän näki alastaivutettujen luomiensakin läpi isänsä
terävästi tarkastelevat silmät; hänellä oli synkkä tieto vastauksensa
päättävästä tärkeydestä ja kuitenkin -- oli se niin oleva.
"Rakastan, isä".
Hänestä kuului, kuin olisi toinen hyvin kaukaa lausunut nämä sanat.
Hänen korvansa suhisivat; hän oli vähällä pyörtyä; hän ei enää kuullut,
mitä isä sanoi; hän antoi vastustamatta isän taluttaa hänet ovelle,
johon hän hänet jätti otsalle entisen tapansa mukaan suutelematta.
Vasta ulkona kapeassa käytävässä tointui hän niin paljon, että taisi
ymmärtää viimeisen kohtauksen koko merkityksen ja vaivaloisesti
kammariinsa hoiperrella. Näiden viime hetkien suuret mielen liikutukset
olivat lopettaneet hänen voimansa. Hän taisi vaan vanhukselle, joka
hänen ulkonäöstään kokonaan pelästyi, sanoa: "älä jätä minua; minä olen
hyvin väsynyt; minun pitää panna tavarani kokoon, minä matkustan
huommenna varhain isän kanssa". Sitten vaipui hän kalveana ja
tunnottomana sohvalle.