Roosa kuuli pastorin menevän ulos pihalle. Kun ovi oli sulkeutunut
hänen perästänsä, avasi hän ikkunan hengittääkseen toista ilmaa, kuin
minkä tuo vihattu oli läsnäolollaan ja puheellaan turmellut. Kostea
ulkoilman viileys teki niin hyvää hänen kuumalle otsallensa;
vastustamaton halu ulos vapauteen valtasi hänet. Hän tahtoi nähdä
taivaan yllään ja ilmassa purjehtivat pilvet. Hän otti huivin, mikä
sattui olemaan käsillä, viskasi sen hartioilleen ja kiiruhti pihan yli
puistoon.
Ilolla hengitti hän mätäneväin lehtien voimakasta hajua. Kedoilta juuri
nyt metsään palaavien varisten raakkuminen kuului hänestä ystävien
ääniltä; tuulen kohina lehdettömissä pensaissa, hänen oman käyntinsä
kahina kuivilla tammien lehdillä, mäntyjen satunnainen narina -- kaikki
oli hänestä musiikkia, semmoista kuin hän juuri tarvitsi; se oli villiä
luonnon soitantoa, jota hän ymmärsi, ymmärsi paremmin, kuin ihmisten
viekasta, teeskentelevää, hävytöntä puhetta.
Mitä olikaan hän tehnyt, että tämä mies uskalsi hänelle puhua
semmoista? Miksi ei hän nyt hänelle sanonut, miten hän vihasi ja
halveksi häntä, moista sydämetöntä, nerotonta, kömpelöä töllikkää!
Hänkö uskalsi kosia neitiä, joka ei hänelle vielä ollut antanut
pienintäkään suosion, sitä vähemmin taipumuksen merkkiä, päinvastoin
tuhansia todistuksia välinpitämättömyydestään, jopa inhostaankin! "Mitä
olenkaan tehnyt! kuinka syvälle olenkaan vaipunut, että tuommoinen on
mahdollista!"
Roosa seisattui, polki suuttuneena jalkaansa ja siveli pikaisesti
käsiään, ikäänkuin poistaakseen saastutusta.
"Mutta se on isän syy", sanoi hän itsekseen, edelleen astuskellen.
"Miksi onkaan hän ruvennut niin paljon seurustelemaan tuon kurjan
kanssa, häntä melkein joka päivä kutsunut taloonsa, vieläpä puhunut
hänelle tilastaankin, tuosta käräjäasiasta -- mutta Jumalani,
mitenkähän oikein onkaan? Onkohan hän esittänyt isälle samaa ja olisiko
isä siihen suostunut? Ei, ei! sitä ei isä voisi. -- Ja jos hän
kuitenkin voisi? -- niin olisin minä nyt riistänyt häneltä
mahdollisuuden, ehkäpä ainoan mahdollisen keinon välttää vankeutta,
joka olisi hänen kuolemansa! Jumalani, mitä olenkaan nyt tehnyt? Minä
olen sysännyt pois käden, joka voisi pelastaa isän, ja pitääkö minun
nyt nähdä isäni sortuvan silmieni eteen? Mutta sama käsi olisi minun --
ei, ei, ei! sitä ei isä voi tahtoa! Tuon kurjan vaimonako, hänen, joka
luulee voivansa ostaa minut muutamalla pennillä -- ei, ei! minä tahdon
kuolla isän edestä -- mutta sitä en voi".
Levottomana, välinpitämättömänä kaikesta, mitä hänen ympärillään oli,
astui Roosa nopein askelin pitkin varjokäytävää, samaa tietä, jota hän
niin usein aivan toisella mielellä oli astunut. Hänen päästyä sen
päähän laskeusi mailleen menevä aurinko sumupilvien takaa, jotka olivat
koko päivän peittäneet sitä, ja liiteli tulisena pallona taivaan
rannalla. Pari heikkoa, pian sammuvaa sädettä värisi tasangon yli,
muuten oli kaikki harmaata kuten taivaskin. Syvemmistä paikoista
nouseva huuru levisi kuin huntu ketojen yli ja kohosi yhä korkeammalle
pitkin kukkulain rinnettä.
Silloin välähteli hetkisen kuin timantin loisto sumun lävitse; pariin
ikkunaan Lengsfeldin linnassa oli toinen noista väräjävistä säteistä
sattunut. Sitten vaipui auringon purppurapallo piiloon, ja maa oli
valmis ottamaan yötä vastaan.
Roosan silmistä kuvasti vielä auringon heijastus, kun hän tietämättään
kääntyi varjokäytävän päästä oikealle vaahterain luokse päin. Hän ei
nähnyt, että joku istui käsivarret ristissä kauas katsoa tuijottaen,
kivipöytään nojaten. Kuullen lehtien rapinaa hänen hameensa liepeitten
liikkuessa heräsi tämä kuin unesta ja hypähti ylös; mutta huudahduksen
kuuli Roosa, ja seuraavana silmänräpäyksenä seisoi kreivi hänen
edessään. Roosan sydän vavahti, mutta vaan ilon hämmästyksestä; hän
olisi rientänyt rakastetun syliin, mutta hänen jalkansa olivat kuin
naulatut maahan ja hänen kätensä riippuivat voimattomina.
"Minä säikytän teitä jo toista kertaa tällä samalla paikalla", sanoi
kreivi puoleksi moittivalla äänellä.
"Ei, ei", sanoi Roosa, "en -- minä ole säikähtänyt, en kuitenkaan
tiedä, kuinka te juuri nyt olette tulleet tänne; mutta -- minusta on
mieluista, sangen mieluista nähdä teidät; minulla on teille niin paljon
sanottavaa. Te olette, teidän on täytynyt tuomita minua aivan
väärin, --"
"Samoinkuin te minua", sanoi kreivi.
"Ei, ei", vastusti Roosa innokkaasti; "minä luulen teitä aivan oikein
tuomitsevani; ainakin nyt, vaikka en ehkä sinä iltana, kun teidät
viimeksi näin, sitä olisikaan voinut. Silloin näytti minusta teidän
menetyksenne -- antakaa anteeksi, ellen kiireessä aina löydäkään
sopivaa sanaa, mutta minun pitää puhua teille suuni puhtaaksi --
silloin oli minusta teidän menetyksenne mielivaltainen, oikullinen,
mistään lukua pitämätön, jos saan sanoa. Minä olin kyllin lapsekas
uskoakseni, että minä en olisi teistä aivan mitätön. Ja silloin sanoin
itsekseni: jos sinä rakastaisit jotakuta, sinä et voisi pahoittaa häntä
niin kovin. Mutta sehän oli ihan varmaan hullumaista; sillä miehellä on
toisia velvollisuuksia, toisia ihanteita kuin naisella. Me tahdomme
ainoastaan nähdä ne onnellisina, tehdä ne onnellisiksi, joita me
rakastamme, tapahtuipa se sitte vaikka oman itsemme uhraamisella;
miehellä on filosofiansa, uskonsa, valtiolliset toimensa ja
kunnianhimonsa; hän ei voi sanoa: tämän pidän minä itseäni varten, tuon
annan Jumalalle, jota palvelen. Tämä hänen Jumalansa on ankara, paljon
vaativa Jumala, joka ei ehkä tyydy vähään, joka vaatii ensin mieheltä
hänen henkisen voimansa, hänen aikansa, hänen työnsä, hänen
ajatuksensa, ja sitten perästäpäin vielä hänen sydämmensä,
hänen rakkaimmat unelmansa ja toiveensa sekä toivon iloisesta
tulevaisuudesta. Oi, on varmaankin jaloa niin laskea yksi toisensa
perästä alttarin rapuille, niin kokonaan, ehdottomasti, niin sortumatta
pyhittää elämänsä ihanteelleen! Kuka vaimo ei teitä miehiä kadehtisi!"
Kreivi hymyili katkerasti ja sanoi: "Minä tiedän teidän puhuvan toden
perästä, ja kuitenkin on minusta kuin tahtoisitte pilkata minua. Te
teette meidät ylimmäisiksi papeiksi, ja me itse tiedämme liiankin
hyvin, miten usein tuo pyhä naamio peittää kurjat syntiskasvot. Mutta
yhdessä on teillä oikein: uhritta ei päästä tällä urostiellä eteenpäin,
vaikka se ei likimainkaan vie Olympoon saakka. Minä olen myöskin
kantanut uhrini, ja Jumala tietää, miten raskasta se minusta oli".
Kreivin ääni vapisi; hän astui pari minuuttia äänetönnä Roosan vierellä
-- he olivat sattumalta lähteneet astumaan varjokäytävää pitkin hoviin
päin --, sitten jatkoi hän:
"Minä olen, uskokaa se, tänä aikana saanut kokea uhrini raskauden; se
on tehnyt minut melkein mielipuoleksi ja minun täytyy koota kaikki
malttini voidakseni edes jotenkin rauhallisesti puhua teille; kuitenkin
tässä silmänräpäyksessäkin, kun teidän läsnäolonne minut saattaa
melkein pyörryksiin, kun tahtoisin mielelläni riemusta huudahtaa ja
itkeä kuin lapsi -- nytkään en voi sanoa muuta, kuin etten uskaltanut
joutua valehtelijaksi teidän silmissänne. Ehkä olisin minä voinut
toimia ja puhua viisaammin, ehkä olisin voinut säästää teiltä pahan,
katkeran hetken; mutta sittenkin olisi se kuitenkin ollut aivan sama.
Niin sanoin minä itselleni, kun teistä tuona elämäni onnellisimpana ja
onnettomimpana päivänä erosin -- niin sanon minä vielä nytkin, kun minä
olen varma siitä, että viimeinenkin rauhan ja onnen heijastus on
elämästäni yhtä varmaan kadonnut kuin auringon valo pimenevästä
metsästä täksi päiväksi".
"Siinäpä se nyt on, mitä minä sanoin", vastasi Roosa; "te miehet ette
voi olla onnelliset, ette voi tehdä toista onnelliseksi, jos teidän
samalla täytyy luopua pienestäkään filosofianne murusta".
"Ja te naiset ette voi olla onnelliset, ette tehdä onnelliseksi, jos
teidän samalla täytyy luopua pienestäkään rakkautenne murusta".
"Ja tahtoisitteko te miehet meitä toisenlaisiksi?" sanoi Roosa sangen
vilkkaasti, "tahi jos tahtoisittekin, riittäisikö se teidän onneksenne,
jos toisenlaisia olisimme. Mistä saisi sitte rakkaudeton maailma
rakkautta, jota paitsi kaikki kuihtuisi, ellei naisen sydämmestä? Mistä
tulisi lapselle, jonka paljon vaativa levottomuus lopettaa isän
kärsivällisyyden, rakkautta, joka on sille yhtä tarpeellinen kuin
maito, jota se juo, ellei äidiltä? Kuka ottaisi osaa nuorukaisen
unelmiin ja innostuisi hänen ihanteistansa, ellei sisar? Kuka
sovittaisi miesten riidan, taivuttaisi heidän jäykkyytensä, kukistaisi
heidän ylpeytensä, ellei vaimo, rakastettu, tytär? Minä olen usein
näinä päivinä muistellut Antigonen kauniita sanoja, joilla hän ylpeässä
nöyryydessään vastasi raa'an Kreonin moitteisin: en minä ole syntynyt
vihaamaan sinun kanssasi, vaan rakastamaan".
Kreivin kasvot synkistyivät, ja paljon katkeruutta oli hänen äänessään,
kun hän vastasi:
"Tuo puhe oli hyvä ja riittävä semmoisena aikana, jolloin yksityisen
rakkaus sai kasvaa sukurakkaudesta; jolloin veljeä rakastettiin
sentähden, että hän oli veli, se on: oli meidän lihaamme ja vertamme;
jolloin veri yksinään päätti, siitä yksinkertaisesta syystä, että henki
oli vielä vangittuna eikä uskaltanut ottaa puhevuoroa ihmisten
keskinäisissä kiistoissa. Mutta ylimaailmallinen sana, ajatus, joka oli
äärettömässä korkeudessa istunut valtaistuimella Jumalan tykönä, tuli
lihaksi, tuli ihmiseksi; siitä ajasta saakka oli sana riidan
ratkaisijana; siitä ajasta saakka ei enää kysytty: onko sinun
suonissasi samaa verta kuin minun, vaan: onko sinun päässäsi samat
ajatukset kuin minun; siitä ajasta saakka on voimassa seuraamisen sana,
joka ei tunne isää, ei äitiä, ei veljeä eikä sisarta, sana
hengellisestä avioliitosta, jossa vaimo jättää omaisensa seurataksensa
miestä, jolle hän antautuu, koska ainoastaan se, mitä meillä on
hengessämme, on ja ansaitsee olla meidän omaamme; koska -- mutta mitä
näistä kaikista! emmehän me kuitenkaan tässä ajassa koskaan ymmärrä
toisiamme".
"Te tahdotte sanoa; minä en teitä koskaan ymmärrä", sanoi Roosa
teeskentelemättä; "mutta ehkä olenkin tässä lähempänä teitä kuin
luulettekaan. Minä myönsin jo äsken tunnustavani miehille toisen lain
kuin meille naisille; ankaramman, tylymmän lain, jonka pykälät on
vaskeen kaivettu. Ja ehkäpä minäkin olen vähän lukenut tätä lakia --
teidän lakianne ja muutaman lauseen siitä ymmärtänytkin. Te olette
minulle ennemmin suoneet kunnian sanoa minua nerokkaammaksi kuin suurin
osa naisia; minä en tiedä, onko tämä tuomio oikeutettu vai onko se vaan
minua imartelevan puolueellisuuden vuoksi lausuttu; sen minä vaan
tiedän, että aina olen kokenut nähdä selvästi ja ymmärtää asiat, jos se
vaan on ollut minun voimissani. Saman pyrinnön luulin teissä
huomaavani, ja tunnustan, että juuri se veti minua ensiksi teihin, sekä
iloinen toivo saada teidän rikkaamman tietonne, teidän korkeampain ja
rohkeampain mietelmäinne nojalla itsekin kohota, enemmän oppia. Minä
olen kasvanut suuressa yksinäisyydessä, olen myöhemmin joutunut
seuroihin, joissa vapaa ajatus, vapaa sana ei ollut suosittu vieras, ja
senvuoksi saattoikin alussa moni teidän lausuntonne minut hämmästymään
ja pelästymään, jopa loukkasikin minua. Mutta kun perästäpäin yksikseni
niitä tarkemmin mietiskelin, huomasin aina, että minua olikin vaan
tavaton muoto, lausetapa niin hämmästyttänyt, -- puheenne henki ei
ollutkaan minusta niin ihan vieras; minä olin jo ennenkin samaa
ajatellut ja tuntenut, nyt oli vaan kaikki kirkkaampana, selvempänä,
paremmin käsitettävänä sieluni edessä. Ja minä istuskelin niin
mielelläni tässä kirkkaudessa, joka minua aina ihanammin ympäröitsi;
minä ajattelin olevan niin jumalallisen kaunista sillä tavoin
kauemmaksi ja ylemmäksi pyrkiä, hylätä kaikki vanhat arvelut ja
ennakkoluulot, jos niitä vielä minussa oli; kirkastaa, mikä vielä
pimeänä oli, jalostuttaa kaikki yhteydessä hengen kanssa, joka oli
minussa herättänyt tämän muuttumishaluni, tutun hengen, jota minä
kunnioitan itseäni parempana ja jalompana, jonka edessä minä voisin
kumartua -- ja oi, niin mielelläni kumartuisin -- joka olisi ystäväni
ja veljeni, rakastettuni ja jumalani!"
"Tätä kaikkea --" sanoi kreivi haikeudesta melkein tukahtuneella
äänellä -- "tätä kaikkea ajattelitte, uneksitte te, Roosa -- ja
kuitenkin -- kuitenkin --"
"Luopuako voin tästä unelmasta?" keskeytti Roosa lempeästi; "ei, en
voinut. Mitä meillä on hengessämme, se on meidän omaamme -- senhän
juuri äsken kuulin teidän suustanne. Mitä te minulle olette ollut, mitä
te vielä nyt olette ja kaikessa tulevaisuudessa olette oleva, sitä ei
minulta voi kukaan ryöstää, ehkäpä ette te itsekään. Mitä meillä on
hengessämme, se on meidän sanoilla: mitä me rakastamme. Miksi en sitä
sanoisi teille, minkä te jo tiedätte? Mutta voiko lähteessä, josta me
juomme elämän, olla myrkkyäkin salattuna? voiko rakkaus kuolettaa
rakkauden? Minä en sitä käsitä; sieluni, sydämeni nousee niin kauheata
ajatusta vastaan. Ja kuitenkin on se vaan yksi sydän, jolla minä
tunnen; yksi sydän, joka tykkii teille, tykkii isälleni. -- Vanha
isäni! Jospa te hänet tuntisitte niin, kuin minä hänet tunnen! Jospa
tietäisitte, miten täynnä uskollisuutta ja kunniaa hänen sielunsa on!
tietäisitte, miten hän on minua rakastanut, miten hän on kantanut minua
sydämmessään, niin kauan kuin minä olen hengittänyt tämän maailman
ilmaa! Olenhan minä hänelle paljon enemmässäkin kiitollisuuden velassa
kuin ainoastaan elämästäni! Jos olette huomannut minut suoraksi,
avomieliseksi, rehelliseksi, kaiken teeskentelemisen vihaajaksi --
keneltä olen minä saanut ne avut, ellen häneltä! Hän on minulle
opettanut, että meidän puheemme on oleva: niin, niin ja ei, ei; sen on
hän erimerkillään opettanut! Ihmiset nimittävät häntä ylimysvallan
suosijaksi; minä en siihen voi keksiä muuta syytä kuin että hän on
liian ylpeä voidakseen valehdella. Että hänen kasvatuksensa on jäänyt
hyvin monta sivistyksen apukeinoa vaille, että hän on aina elänyt
semmoisissa suhteissa, semmoisessa seurassa, jotka hänelle osoittivat
elämää vaan yhdeltä puolen ja siten himmentivät hänen muuten
luonnostaan niin kirkkaan silmänsä -- minä olen sen kyllä useinkin
surulla tuntenut, olen monesti siitä kärsinyt, vaikka se ei koskaan ole
saanut rakkauttani horjumaan. Ja niin on hän vanhaksi ukoksi tullut,
vanhaksi, yksinäiseksi, ilottomaksi, joka tuntee yksinäisyyden
tuskalliseksi, joka rakkaudessa minuun etsi palkintoa kaikesta, mitä
häneltä elämä, mitä kohtalo oli kieltänyt. Ja nyt luulee hän
kadottavansa tukensa ja lohdutuksensa; hän luulee sen jo
kadottaneensakin; hän ei enää usko minun rakkauteeni -- tässä
silmänräpäyksessä, kun hän enemmän kuin koskaan tarvitsee tyttären,
ystävän rakkautta, kun hän pelkää menettävänsä kaiken mikä hänestä on
ollut pyhää, vanhempainsa muiston -- kunniallisen vanhan nimensä. Minä
näen sen, enkä voi auttaa; minä tunnen sen, ja minun täytyy sitä
kärsiä. Se lävistää sydämeni kuin kaksiteräinen miekka. Minulla ei ole
ketään, kelle minä voisin kärsimistäni valittaa; enkä ole tähän hetkeen
saakka kellenkään sitä näin valitellut. Että minä sen teen teille -- en
tiedä, onko se oikein; minä tein niin, kun en voinut tehdä toisin".
Roosan ääni tukehtui itkusta; kreivi tarttui hänen käteensä. Hän oli
sanomattomasti kiihtynyt.
"Roosa, Roosa", sanoi hän; "minä en tiedä, onko se mielettömyyttä,
mutta minä kuulen kaikesta, mitä sanotte, ainoastaan sen, että
kiellätte ottavanne minua elämänne tiliin. Isänne, aina vaan isänne
ympärillä pyörivät kaikki ajatuksenne. Että minä teitä rakastan, sen te
tiedätte jo ennen tätä päivää; miten suuresti minä teitä rakastan, sitä
en taida sanoin kertoa; sen vaan tiedän, että elämäni, jos teidät
kadottaisin, ei olisi minusta olen korrenkaan arvoinen. Mutta se ei
teitä saata mihinkään päätökseen. Minä saattaisin sanoa itsekseni: te
ette pidä lukua minun rakkaudestani; mutta, Roosa, te, te itse
rakastatte minua! Mitä teette te tästä rakkaudestanne? Te kannatte sen
avoimin käsin isällenne ja uhraatte sen hänelle. Roosa, Roosa, älkää
kääntykö minusta pois! Enhän minä vihaa isäänne; minä olen ehkä tähän
aikaan -- mutta siitä on minun mahdoton puhua teille. Miekka, jota te
niin kovasti pelkäätte, on poistuva; mutta meidän välimme jää
entiselleen. Minä en taida polviani taivuttaa, ellen tunne
kunnioitusta; minä en taida puhettani väärentää. Isänne kammoo minua
kuin kapinoitsijaa, ja vieläkin enemmän: kuin tyttärensä rakastettua;
minä en ole hänessä loukannut niin kovin valtiomiestä, isänmaan
ystävää, kuin isää, joka on mustasukkainen ainoan tyttärensä
rakkaudesta. Mutta, Roosa, eikö minulla sitte ole mitään oikeutta olla
mustasukkainen? Enkö minä rakasta teitä? Onko ainoastaan muinaisuudella
sanomista; eikö tulevaisuus merkitse mitään? Teidän täytyy päättää,
Roosa! Puhukaa, sanokaa vaan: isäni on minulle kaikki kaikessa ja hänen
tähtensä hylkään kaikki!"
He olivat nyt saapuneet varjokäytävän päähän, hovia vastapäätä. Heidät
eroitti siitä vaan pieni nurmikko. Roosa näki kyyneliensä läpi vasta
nyt, missä he olivat.
Vanhan huoneuksen katto näkyi niin alakuloisena puiden latvojen yli. Se
näky saattoi hänet taas järkehensä, jonka kreivin into oli häneltä
melkein kokonaan ryöstänyt.
"Te olette julma", sanoi hän, "jos vaaditte minulta tällä kertaa
enemmän kuin sen ainoan, minkä voin teille antaa: rakkauteni
tunnustuksen. Täytyyhän minunkin siihen tyytyä! Rakkahani,
rakastettuni! etkö sinä voi olla kärsivällinen, niinkuin minä olen?
Joku tie vie ulos tästäkin sokkelosta; minä en sitä näe, mutta totuuden
Jumala, jota palvelen, on antava minun löytää sen. Olkaamme vahvat,
rakkahani, toinen toisemme tähden; kantakaamme yhdessä, mikä on yhdelle
liian raskas. Ja nyt täytyy meidän erota, rakkaani! Milloin näemmekään
toisemme taas -- ken sen tietää? Tahdotko sinä viedä minulta ainoan
lohdutuksen: että se on tapahtuva, tapahtuva pian ja onnellisemmin,
kuin nyt uskallamme ajatellakaan?"
Hän oli ottanut hänen molemmat kätensä ja katsoi häntä silmiin. Niissä
oli rajun tuskan hohde, ja hänen muotonsakin näytti illan viimeisessä,
harmaassa hämärässä niin kalvealta ja surun sortamalta. -- Roosa kiersi
käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Sitten työnsi hän hänet
lempeällä väkivallalla luotansa ja kiiruhti hiekkaista tietä myöten
hovia kohti.
Kreivi ei koettanutkaan seurata häntä. Hän oli toivotonna. Hänen
rakkautensa tuohon suloiseen olentoon, jonka ääni vielä kaikui hänen
korvissaan, jonka lämpimän hengähdyksen hän vielä tunsi huulillaan, oli
niin suuri, että se kävi hänelle tuskaksi. Hän olisi mielellään
kiljahtanut kuin kuollon haavan saanut eläin. Ja mitä oli hän kaikella
rakkaudellaan saanut aikaan? Hän oli hänelle -- hänelle, jonka edestä
hän olisi antanut verensä viimeiseen pisaraan saakka, jonka edestä hän
olisi kärsinyt mitkä tuskat hyvänsä, olisi pilkannut pyöveliäänkin --
hänelle oli hän nyt tehnyt vaan kuorman, joka oli hänen sydämmellään,
vielä rakkaammaksi -- ja sen oli tehnyt hän, hän, joka tänään
aamupuolella oli tullut kaupungista, joka oli hullun tavoin kiiruhtanut
hevoistaan, ollakseen niin pian kuin mahdollista Weissenbachissa; hän,
joka hetkikaudet jo oli vaan miettinyt keinoja päästäkseen hänen
lähellensä kertomaan hänelle lohdutuksen sanomaa, joka hänellä oli
häntä varten valmiina!
Hän nojausi erään vanhan puun runkoa vasten, jonka latvassa iltatuuli
kohisi, ja katsoi kankein silmin, tietämättään valuvien kuumien
kyynelien läpi, vastassaan olevaan taloon, joka piiloitti hänen
rakastettunsa. Vihdoin kavahti hän ylös ja peittyi puiston yöhön.