Roosa oli Wengelin vaimon avulla -- hyväntahtoisen vanhuksen, joka oli
yhtä lihava ja ystävällinen, kuin hänen miehensä oli laiha ja äreä --
pannut lapsen makaamaan samaan kätkyesen, jossa hän itsekin aikoinaan
oli maannut ja jonka Wengelmummo oli nyt tuottanut aitasta, missä se
monen muun romun mukana oli vuosikausia seisonut. Lapsen vaatteista ei
ollut puutetta, sillä Roosa oli tehnyt ja teettänyt paljon Annaa
varten, ja nyt olivat ne jo pari päivää olleet sievästi silitettyinä
läjässä, joten ne heti kelpasivat käytettäviksi. Lapsi oli juonut ja
makasi. Kumpikin, sekä Roosa että Wengelmummo, seisoivat kätkyen
vieressä miettivällä yksivakaisuudella katsellen pienokaista nukkujaa.
Sitten katsoivat he toisiinsa ja Wengelmummo sanoi: "kunpahan kerran
olisi oma tuommoinen pikku enkeli kätkyessä, neiti Roosa!"
Roosa ei punastunut -- siihen ei hänellä ollut mitään syytä
Wengelmummon läsnä ollessa -- mutta hän tuli vielä miettiväisemmäksi ja
sanoi:
"Minä en mene koskaan naimisiin, en koskaan", ja kun mummo otti tämän
vakuutuksen vastaan vähän epäuskoisella hymyllä, lisäsi hän:
"Ei minusta ei ole naimisiin menijäksi, rakas Wengel, sen tunnen minä
joka päivä paremmin. Ken tahtoo mennä naimisiin, hänen pitää olla
iloinen, eikä hänen päänsä saa niin paljon mietiskellä kaikenlaisia".
Neiti Roosa oli sanonut tämän niin vakavasti, että vanhukselta olivat
vähällä puheta kyyneleet, joita hän yleensä vuodatti hyvin helposti.
Roosa pyyhkäsi kädellään kasvojansa ja nähdessään hyvän mummon niin
suruisena, nauroi hän, veti hänet luokseen ja suuteli häntä.
"Sinä jäät nyt tänne, rakas Wengel, ja katsot lasta; minä menen isän
luo".
Tultuaan isänsä ovelle, joka oli pitkän, kapean käytävän toisessa
päässä, kuuli Roosa, ettei hän ollutkaan yksin. Ääni, joka niin
innokkaasti, mutta hiljaa puhui, oli pastorin. Roosa tunsi sen äänen
kumean kaiun niin hyvin, ettei hän voinut pettyä. Mitä oli pastorilla
taaskin isän luona tekemistä? Hän oli nähnyt hänen äsken lapsen kanssa
tulevan; epäilemättä puhui hän nyt juuri siitä. Se ei voinut olla
mitään hyvää. Mikäli Roosa tiesi, ei tämän miehen suusta ollut vielä
lähtenyt hänelle mitään hyvää.
Melkein harmistuneena läksi hän pois. Hänestä ei näyttänyt isän arvon
mukaiselta semmoinen ystävällisyys tuon miehen kanssa, jonka alhainen
katsantotapa oli hänen mielestään niin selvästi kuvattuna jo hänen
jäykissä, rumissa kasvoissaan. "Tahtoisinpa kerran saada sanoa hänelle,
mitä hänestä oikein ajattelen," sanoi Roosa itsekseen, lähtien alas
asuinhuoneesen, että pienokainen olisi ylhäällä Wengelmummon hoidossa
niin rauhassa kuin suinkin voi.
Roosa oli tuskin istunut paikalleen ikkunan eteen, kun hän kuuli jonkun
kömpivän alas rappusia myöten. Ovi avattiin edeltäkäsin koputtamatta,
ja pastori astui sisään. Hän hämmästyi nähdessään neidin, ja hänen
ensimäinen liikkeensä oli mennä jälleen ulos huoneesta; mutta sitten
näytti hän rohkaisevan itseään. Hän sulki oven ja tuli Roosan luo,
jonka kasvot hehkuivat suuttumuksen punasta tuommoisen käytöksen
tähden, joka hänestä näytti anteeksiantamattomalta julkeudelta. Pastori
selitteli varmaankin, sen punan aivan toisin, sillä hän hymyili
kumartaessaan ja istuutui sitte puoleksi neuvottoman, puoleksi julkean
näköisellä typeryydellä tuolille Roosan luo.
"Antakaa anteeksi, armollinen neiti", sanoi hän, "että minä olen rohkea
ja pyydän saada hetkisen puhella kanssanne. Se saattaisi olla minulle,
ehkäpä meille kummallekin sangen tärkeätä. Minä tulen juuri nyt isä
herranne luota, joka valitettavasti ei voinut niin hyvin eikä ollut
semmoisella tuulella, kuin hänen tästä asiasta puhellessa olisi
tarvinnut olla. Tosiaankin, neitiseni, minä tahdoin ennen kaikkia
puhella teidän kanssanne isänne tilasta".
Roosa katsahti pastoriin kummastuneena ja levottomana.
"Te tiedätte, neitiseni", jatkoi pastori, saaden uutta rohkeutta Roosan
katseesta, "että isänne kunnioittaa minua luottamuksella, jota minä en
taida olla vastaan ottamatta, vaikka tunnenkin arvottomuuteni. Hän on
kertonut minulle jo kauan sitten asiainsa tilasta, ja äskettäin on hän
taas tuossa onnettomassa pankkiasiassa toistamiseen minuun luottanut,
vieläpä suorastaan -- sen saatan aivan liioittelematta sanoa -- kysynyt
neuvoani. Minä en ole jättänyt hänelle sanomatta, etten minä voi
hyväksyä hänen aikomustaan -- jossa hän muuten vielä tähän hetkeen asti
pysyy -- aikomustaan jättäytyä vaadittaissa vankeuteen, ja minä luulen,
armollinen neitiseni, että minulla on onni olla tässä kohdassa aivan
yksimielinen teidän kanssanne".
Roosa katsoi tuijotti puhujaan. Vaikka puheen aine olikin hänestä
sangen tuskallinen, ei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta keskeyttää
sitä. Mitähän tahtoikaan pastori?
Tämä näytti odottaneen vastausta; kun sitä ei tullutkaan, täytyi hänen
jatkaa:
"Te olette kuitenkin, ellen erehdy, muutamia kertoja puhuneet siihen
tapaan, neitiseni. Ja kuinka voisikaan olla toisin; vastakohtahan olisi
niin luonnoton, varsinkin kun isänne on niin heikko, ja tuo heikkous on
viime aikoina peloittavalla tavalla edistynyt. Niin, neitiseni, minun
nöyryydessä lausuttu ajatukseni on, että teidän isänne itsekin, mikä on
kyllä hyvin ymmärrettävää, sisällisesti kammoksuu pitkää vankeutta ja
ettei hän ollenkaan ajattelisi niin raskasta ristiä ottaa hartioilleen,
jos hänen tilansa vaan, niin sanoakseni, jättäisi hänelle jonkin muun
keinon pulasta päästäkseen. Olento minä oikeassa, neitiseni?"
Roosan katse oli yhtä jäykästi kuin ennenkin pastoriin kiintynyt. Mitä
tarkoittikaan hän? -- Pastori punastui ja rykäsi; hän olikin arvellut
asiaa helpommaksi.
"Minä tahdon puhua tyynesti, neitiseni", sanoi hän, ja hänen äänensä ei
ollut vielä koskaan ollut niin soinnuton. "Mitä minulla on teille
ilmoitettavaa, sen on sydämmellinen kunnioitukseni isäänne kohtaan
herättänyt mieleeni, ja oman hyödyn pyytämättömyydestäni ette ole edes
silloinkaan epäilevä, kun ei minulla olisikaan onnea voittaa
aikomukselleni teidän suostumustanne. Minä arvelen, näette, puhuakseni
suoraan, että isänne varsin mielellään suostuisi takaussumman
maksamiseen, jos hänellä olisi rahoja tai jos hän voisi hankkia
ystävältä -- ymmärrättehän, neitiseni! -- ystävältä, jota hänen ei
tarvitsisi ujostella. Minä olen kuullut isänne omasta suusta, että
asiamies on arvannut takaussumman, joka hänen mahdollisesti olisi
maksettava, kahdeksi kymmeneksi tuhanneksi taaleriksi. Nyt --"
Katse Roosan silmissä kävi niin kummalliseksi, ettei pastori kauemmin
rohjennut katsoa niihin. Seuraavan puhui hän vähän änkyttäen:
"Nyt olen minä äitini perinnön kautta niin onnellinen, että minulla on
pieni omaisuus, noin kaksitoista tuhatta taaleria, joihin minä
ystävieni kautta, joita minulla on kylliksi, vaikka olenkin vaan
talonpojan poika, voisin helposti saada lainaamalla yhtä paljon
lisäksi. Tämän summan antaisin minä suurimmalla mielihyvällä isänne
käytettäväksi, olisinpa ylpeäkin siitä, jos hän tahtoisi osoittaa
minulle semmoisen arvon, että hän ottaisi vastaan minulta tämän pienen
palveluksen".
Mutta nythän kumminkin oli jokin vastaus tuleva. Pastori rykäsi ja
kohotti silmänsä. Hänestä näytti, kuin olisi neiti viimeisten
silmänräpäyksien ajalla kalvennut; se saattoi toki olla vaalean
iltapäivän valon vaikutustakin, joka valo kyllä niukasti virtasi
muurivehreän ympäröimistä ikkunoista sisään.
Roosa liikahti, ikäänkuin noustakseen ylös. Hänen muodossaan kuvautui,
kuten pastori arveli, niin suuri neuvottomuus, että oli laupeuden työ
auttaa häntä.
"Minä tiedän, mitä te tahdotte sanoa, kunnioitettu neitiseni", huudahti
hän, vetäen tuolinsa tuumaa lähemmäksi. "Niin, kunnioitettu, rakas
neiti, te tekisitte meille kaikille, minä tahdoin sanoa: minulle suuren
hyvän työn, jos olisitte niin armollinen ja puhuisitte minun puolestani
tästä asiasta isällenne. Te ette voi uskoakaan, neitiseni" -- nyt veti
pastori tuolinsa taaskin tuumaa likemmäksi -- "miten teidän ja teidän
isänne kohtalo on minua huolettanut. Minä olen todellisella surulla
huomannut, että viime aikoina on pienoinen pilvi asettunut teidän
välillenne -- kahden ihmisen välille, jotka toisiaan niin rakastavat,
joista kumpikin niin hyvin ansaitsee toisensa rakkauden! Päättäkäähän
itse, miten hirveältä se tuntuu siitä, joka, kuten minä, ottaa niin
suuressa määrässä osaa teidän kummankin elämäänne ja oloonne; -- niin,
neitiseni, teidän kummankin. Minä olen aina ajatellut: teidän
välillänne pitäisi olla jonkun, joka ikäänkuin välittäjänä, yhdistäjänä
olisi teidän keskellänne, johon te kumpikin luottaisitte, jota te
kumpikin rakastaisitte; ja sitte olen minä edelleen arvellut, että minä
ehkä voisin olla se mies. Minä olen kutsumukseltani rauhan palvelija;
vaikka minä luonnoltani olenkin vähän kiivas, niin olen toki toiselta
puolen sangen hyväluontoinenkin ja voin, niin sanoakseni, kestää
loukkauksiakin. Minä olen tosin talonpojan poika vaan, mutta kun
vanhus, tahdoin sanoa: isäni kuolee, voin minä toivoa vielä saavani
noin kolme- tai neljäkymmentä tuhatta taaleria. Enkä minä olekaan aina
oleva pastorina Lengsfeldissä, neitiseni; älkää luulkokaan niin! Minä
en tarvitse kreivi von Lengsfeldiä ollenkaan; minä voin, jos niin
tarvitaan, hänettäkin päästä eteenpäin, varsinkin kun hän menee
hallitusta vastustamaan. Mutta sukulaisuus vanhan aatelisen suvun
kanssa -- sen tunnustan minä aivan suoraan, neitiseni -- olisi minulle
sangen edullinen pyrinnöissäni. Sen ja omaisuuteni avulla olen minä
vielä kerran piispana, luottakaa siihen. Kaikki riippuu vaan siitä,
että te suostutte, neitiseni! Mutta varmaan, ettehän voi olla
suostumatta! Eihän teillä ole mitään talonpojan poikaa vastaan, kun
ette pidä häpeänä kantaa päiväpalkkalaisen lasta pitkin katuja. Eikö
niin, neitiseni!"
Roosa oli pastorin viimeisiä sanoja lausuessa noussut nopeasti. Pastori
oli myöskin noussut ja sitte vetäytynyt pari askelta taapäin. Hän voi
nyt nähdä Roosan kasvot selvemmin, ja mitä hän näki, pelästytti häntä.
Roosa vapisi päästä jalkoihin saakka; hän oli vaalea, silmät täynnä
kyyneliä; rinta kohoeli rajusti; huulet vapisivat; hän tahtoi puhua,
mutta ei voinut; hän voi ainoastaan kohottaa kätensä ja osoittaa ovea.
"Mutta neitiseni", sanoi pastori, hänkin nyt vaaleten. "Ettehän toki
ystävää --"
Roosa kohottausi koko ylpeään pituuteensa ja uudisti niin käskeväisesti
liikkeensä, että pastori, mustia sormikkaitaan kädessään puristellen ja
muristen ymmärtämättömiä sanoja hampaittensa välistä, läksi nopeasti
huoneesta.