Semmoiselta näytti seutukuva Roosasta, kun hän eräänä päivänä
iltapuoleen varustautui lähtemään kylään katsomaan Annaa, joka eilen
oli niin huononnut; että vanha lääkäri, jonka Roosa oli sinne kutsunut,
pelkäsi pahinta. Hän oli jo aamupuolella käynyt siellä ja sairas oli
silloin ollut parempi; mutta hän tahtoi kuitenkin varmuuden vuoksi
käydä vielä uudestaan katsomassa. Kori käsivarrella, jossa hänellä oli
muutamia liinavaatteita sairasta varten, läksi hän tielle. Kylä oli
kuin kuollut; purossa pauhasi ja porisi ruskea vesi; sieltä täältä
kuului talojen riihistä puijain kumea kolkutus tai kukon alakuloinen
laulu -- muuten oli hiljaista kuin hautausmaalla.
Roosa astui nopeammin, kuin jo muutoinkin tavallisen nopeata
käyntiänsä. Hän pelkäsi sateen uudestaan alkavan. Sitä paitsi kiiruhti
häntä melkein tuskaksi kasvava levottomuus, jota hän ei oikein voinut
selittää, kun Anna oli hänen viimeksi käydessään voinut verrattain
hyvin. Hänen käännyttyään pääkadulta kapeammalle sivukadulle, jonka
varrella Klaus Weber asui, tuli hänelle vastaan mies, hattu syvään
silmille vedettynä, horjuvasta käynnistään päättäen juovuksissa. Roosa
väistyi niin paljon kuin mahdollista sivulle, mutta mies hoiperteli
hänelle vastaan, ja hän tunsi kauhistuksekseen Punaisen Hirven isännän,
jonka ainoan hän tiesi koko kylän asukkaista olevan hänelle ja isälle
vihoissaan, ja isä oli vielä sen lisäksi äskettäin ajanut hänet kovilla
sanoilla talostaan. Mies seisattui, hajotti jalkansa, pisti kädet
taskuihin ja katsoa töllisti juopuneilla silmillään.
"Antakaa minun mennä edelleen", sanoi Roosa, "tai minä huudan apua".
Juopuneen ruma muoto rumeni vihaisesta irvistyksestä vielä enemmän.
"Ylimyksen sikiö", sanoi hän hampaitaan kiristäen, "tahtoisin tulla
kerran teille! mutta minä teenkin sen vielä".
Ja nojaten olkapäällään seinään saadakseen siitä tukea, pudisteli hän
nyrkkiään Roosalle.
Roosa näki, ettei hänen tällä kertaa enää tarvinnut tuota raukkaa
pelätä; hän meni sentähden, silmät häneen päin käännettyinä, nopeasti
hänen ohitsensa ja kiiruhti sitte peräänsä katsomatta katua alas. Mies
katsoa tuijotti hänen perästänsä niin kauan kuin saattoi häntä nähdä.
Sitten kohosi hän vaivaloisesti pystyyn ja hoiperteli edelleen. "Minä
teen sen", murisi hän ilmaa sormillaan tavoitellen, "minä teen sen,
teen sen, tänään vielä teen minä sen".
Tultuaan Klaus Weberin mökille näki Roosa pari vanhaa vaimoa seisovan
ovella. Heti hänet nähtyään alkoivat nämä valitella ja voivotella.
"Ah, tuossahan tulee neiti Roosa! Herra Jumala palkitkoon sen teille!"
"Mitä nyt? Onko Anna taas kipeämpi?" kysyi Roosa pelästyneenä vaimojen
ulinasta.
"Kipeämpi! Ah, hyvä Jumala! kuollut hän on -- lapsi parka! -- Tunti
sitten, ja lääkärikin on jo ollut täällä ja on nyt mennyt Bolauhin ja
sanonut, ettei hän enää voisi mitään tehdä; pitäisi vaan lähettää neiti
Roosaa noutamaan hovista. Hän kyllä sanoisi, mitä on tehtävä".
Sanaakaan vastaamatta astui Roosa huoneesen. Porstuan vasemmalla
puolen, jossa lapsirikas perhe asui (äiti oli seisonut vaimojen
joukossa kadulla), kuului kovaa melua ja parkua; oikealla oli kaikki
hiljaa. Roosan sydän tykytti. Kuusivuotiaana, jolloin hän tuskin tiesi,
mitä hänelle tapahtui, oli hän nähnyt äitinsä valkoisissa vaatteissa,
kukilla koristettuna makaavan kirstussa; muulloin ei ketään kuollutta.
Häntä oli aina kauhistuttanut ajatellessaan äkillistä yhteensattumista
ruumiin kanssa; hän tunsi tätä kauhua nytkin. Hengitys kävi raskaammin;
kädet olivat kylmät. Mutta sitä kesti vaan hetkisen. Sitte avasi hän
hiljaa lukitsemattoman oven ja astui tupaan.
Molemmat ikkunat olivat peitetyt valkeilla verhoilla, jotka Roosa oli
Annalle lahjoittanut; matalassa huoneessa oli pilvisen ilman vuoksi
puoli hämärä. Ruumis makasi vuoteella juuri ovea vastapäätä. Sen
kasvoilla oli valkoinen huivi. Pöydän vieressä istui Klaus Weber,
kasvot suuriin päivettyneisin käsiin peitettyinä. Lapsi makasi pienessä
kätkyessään.
Kuullessaan liikettä ovessa, kohotti mies päätään. Hän katsoi Roosaa
sekamielisesti, osoitti vuodetta ja painoi sitte päänsä taas käsiinsä,
ikäänkuin olisi hän jo sanonut kaikki.
Roosa astui vuoteen viereen. Entinen kauhu valtasi hänet taas; mutta
väkevämpi voima johdatti hänen kättänsä, ja hän veti hitaasti pois
valkean liinan.
Anna parka! He, hovin pikku Roosa ja Yrjölän Anna, olivat lapsina
yhdessä leikitelleet auringon lämpimästi paistaessa ja pääskysten
viserrellessä vanhan kaivon ympärillä ja ulkona puiston nurmikoilla,
missä pitkät ruohot kumartelivat ja perhoset kirjavilla kukilla
liikkuivat. Sitten oli Roosa lähtenyt isänsä kanssa kaupunkiin, Anna
jäänyt kylään, ja kun nuoruuden leikkikumppanit viiden vuoden päästä
taas sattuivat yhteen, tunsivat he töintuskin toisiaan. Mutta Roosa ei
ollut vanhaa ystävyyttä unohtanut. Hän sai toimeen, että Anna, jolla ei
enää ollut vanhempia eikä muutakaan omaisuutta, joutui naimisiin
rakastetullensa Bolauilaiselle Klaus Weberille, joka oli yhtä köyhä.
Roosa oli antanut säästöarkustaan ne viisikymmentä taaleria, jotka
Klausilla piti olla, voidakseen asettua kylään asumaan; hän oli pitänyt
huolta Annan yksinkertaisista myötäjäisistä ja hankkinut aina paremmat
ansiopaikat Klausille, joka osasi tehdä hyvää työtä, jos vaan tahtoi.
Tästä kaikesta huolimatta ei uusi talous tahtonut oikein onnistua.
Anna, ennestäänkin vähän kivuloinen, oli raskaana ollessaan kärsinyt
paljon ja ansainnut vähän tai ei mitään. Klaus, pikainen, helppoon
elämään tottunut mies ei sanonut naineensa ollakseen sairaan hoitajana,
tuli äreäksi ja huomasi työstä tullessaan tien ravintolaan lyhemmäksi
kuin kotiin kipeän vaimonsa luo; ja lapsirikas äiti, joka asui toisella
puolen, sanoi hänen juovuksissa kohtelevan Annaa pahasti, vaikka Anna
aina väitti sitä hävyttömäksi valheeksi, vakuuttaen miehensä aina
olevan ystävällisen. Olipa se seikka miten hyvänsä, Anna tuli vaan
päivä päivältä kalveammaksi, ja lapsen saatuaan vielä kipeämmäksi kuin
ennen -- ja nyt makasi hän tuossa kuolleena.
Roosa katseli kalveata, laihtunutta, hiljaista muotoa. Silmät eivät
olleet aivan ummessa ja ylähuuli oli vähän taipunut ylöspäin, niin että
hänen valkeat hampaansa vähän pilkuttivat raosta. Roosa ajatteli miten
hoikkavartaloinen Anna oli muinoin monena kesäaamuna juoksennellut
hänen kanssaan puistossa perhosia tavoitellen ja naureskellut ja
laulanut -- ja Roosa kumartui ja suuteli noita kelveita huulia. Sitte
levitti hän hiljaa huivin hänen kasvoilleen.
Hän astui kätkyen luo. Kaunis lapsukainen makasi niin suloisesti,
posket vähän punottavina. Se oli äitinsä kuva: sievä, kaita muoto ja
suuret silmät. Olisiko hänelläkin oleva yhtä vähän onnea kuin
äidillään? Yksi onnettomuus oli häntä jo kohdannut: hän sai olla koko
elinkautensa äidittä; Roosa tiesi sen onnettomuudeksi.
Roosa ihmetteli, kun erästä kylän vaimoa, jonka hän oli ottanut Annan
ja lapsen hoitajaksi, ei missään näkynyt. Hän meni Klaus Weberin luo,
joka vielä oli samassa asennossa, pani kätensä hänen olkapäälleen ja
kysyi hoitajavaimoa. "Hän on poissa", vastasi Klaus, "hän ei tahtonut
jäädä, hän -- hän pelkäsi, ja -- minä, minä pelkään myöskin, neiti
Roosa; minä en voi jäädä yksin hänen kanssaan pitkäksi yöksi, kun
ikkunat ratisevat ja uunin piipussa kohisee", -- ja Klaus, tuo suuri,
väkevä mies, vapisi, ja hänen ruskettunut muotonsa kävi vallan
vaaleaksi.
Roosa mietti silmänräpäyksen ajan. Hän ei tuntenut kylän vaimoista --
ja hän tunsi heidät kaikki -- ketään, jonka huostaan hän olisi voinut
uskoa lapsen. Hän oli luvannut Annalle olla lapselle äitinä. Hänen
päätöksensä oli valmis.
"Mihin tahdotte te jäädä, Klaus Weber, kun täällä pelkäätte?"
Klaus nimitti perheen, jonka hän luuli pariksi päiväksi antavan hänelle
majaa.
"Hyvä", sanoi Roosa, "lapsen otan minä mukaani. Minä ja Wengelin vaimo
hoidamme sitä; ei siltä ole mitään puuttuva. Ja nyt paikalla tahdon
minä sen ottaa".
Roosa otti pienokaisen kätkyestä, kääri sen useampaan liinaan, otti
Annan nutun ja kääri lapsen siihen sen seudun vaimojen tavan mukaan.
Hän taisi tuon toimen niin hyvin; olihan hän kyllin usein samalla
lailla käärinyt nukkejansa.
Klaus katseli häntä kummastuksella. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut
lasta, mutta jos neiti tahtoi sen ottaa mukaansa, niin oli se
varmaankin hänelle paras. Hänen ei silloin tarvinnut kohta kosia ja jos
hän tahtoisi naida mustasilmäisen Kristiinan, joka hänelle niin
mielellään tulisi, niin ei lapsi ollut tiellä. Hän katsahti
arkamaisesti peitettyyn, vuoteella makaavaan olentoon, kun nämä
mietteet kulkivat hänen aivoissansa. Klaus oli kyllin urhoollinen ja
teki taloutta sen verran kuin kaksi muuta; mutta olla kuolleen Annan
kanssa samassa tuvassa, kun vielä lisäksi on semmoisia ajatuksia
päässä, se oli kuitenkin vähän omituista. Häneltä putosi suuri paino
sydämmestä, kun hänellä oli tuvan avain taskussa ja hän näki neidin
menevän lapsen kanssa.
Roosa karttoi kylän pääkatua, vaikka se tänään oli kyllin tyhjä, ja
kulki vähän käytettyä syrjätietä. Keveästi ja nopeasti astui hän
tavattoman kannettavansa kanssa, Hän ei kohdannut ketään, kunnes oli
aivan hovin edessä. Mutta siinä seisoi joku jo ihan avaamaisillaan
porttia, vaan kääntyi nyt tulijaan päin. Se oli pastori. Roosa
pelästyi; mutta poistuminen ei enää ollut mahdollista, ja
pienokainenkin alkoi hänen sylissään käydä levottomaksi. Niinpä meni
hän rohkeasti edelleen pastorin ohitse, joka hyvin hämmästyneenä avasi
tahtomattaankin portin ihan selälleen.
Porstuassa tuli Roosalle vastaan vanha Wengel. Nähdessään lapsen nuoren
emäntänsä käsivarsilla, avasi hän ihmeissään pienet harmaat silmänsä
niin suuriksi kuin taisi.
"Missä on isä?" kysyi Roosa hengästyneenä.
"Kammarissaan", äännähti vanhus aivan säikäyksissään.
"Minä haluan häntä puhutella. Sanokaa hänelle niin. Mutta lähettäkää
ensin vaimonne tänne ylös! Tulkoon hän heti!"
Pastori, joka ei ollut uskaltanut astua yhdessä neidin kanssa
huoneesen, seisoi portailla palvelijavanhuksen ovesta tullessa.
"Mutta Jumalani, hyvä herra Wengel, mitä tapahtuukaan täällä?" kysyi
pastori.
"Mitäkö tapahtuu?" vastasi vanhus äreästi. "Klausin vaimo on kuollut ja
neiti ottaa lapsen hoidettavakseen, luulisinpa, tuo on ihan selvää".
"Niin, mutta, hyvä herra Wengel; se on kuitenkin -- ja erittäinkin
tässä silmänräpäyksessä -- mitäköhän sanoo armollinen herra siihen?"
Vanhus puisteli päätään ja murisi: "en tiedä; joku aika sitten käy
täällä kaikki nurinpäin; kukaan ei tiedä, ken kokki tai kellarimestari
on. Antakaa anteeksi, herra pastori; minun pitää käskeä vaimoni ylös".
Näin sanoen kiiruhti hän portailta pihan yli sivurakennukseen. Pastori
pisti keppinsä nupun huulilleen ja imeskeli sitä hyvin miettiväisenä.
Vihdoinkin lienee hän saanut päätöksensä valmiiksi. Hän otti hatun
päästään, silitti pienellä harjalla niukan tukkansa sormien taa, katsoi
pyöreään, harjan takapuolella olevaan pikkupeiliin, pani hatun päähänsä
ja astui sisään.