XVI.

Syksy osoitti nyt olevansa herra maassa. Sadetta ja myrskyä vaan,

myrskyä ja sadetta joka päivä. Aurinko oli kadonnut, ikäänkuin se ei

tahtoisi nähdä hävitystä, nähdä, miten äsken kultatähkinä lainehtineet

pellot olivat laajoina, ikävinä soina, miten murtuneet kukat mätänivät

puiston märässä maassa, miten puiden puolipaljaat oksat kuin

hurjistuneina toisiaan piiskasivat ja kuivat lehdet kuin hullut ilmassa

liehuivat. Eläimet olivat kaikki, ken vaan suinkin löysi suojusta,

niihin paenneet; puistossa ei ollut enää muuta linnun ääntä kuultavana

kuin melkein lakkaamaton varisten raakkuminen, joita tuuli pudisteli

pesistä ja häilyviltä oksilta ja heitteli mustina joukkoina korkealle

harmaasen sumumereen. Ilma oli kostean kylmää vesihöyryä täynnä. Aika

ajoin satoi rankasti, olkikatot kastuivat läpimäriksi, tomu poistui

latojen ja talonpoikaistupienkin seinistä ja kylän lävitse lirisevä,

saman niminen puronen muuttui virraksi, joka ikäänkuin vihoissaan

vieritteli tummia likaisia laineitaan. Nyt oli suruinen, synkkä aika,

aika semmoinen, joka ei juuri kellenkään tuota mitään hyvää.

Eikä se suinkaan ollut vähimmän surullinen ja synkkä hovin asukkaille.

Vanha herrastalo riippuvine kattoineen, alati peitettyine ikkunoineen

ja paljaine, koruttomine seinineen, joita tuuli ja sade olivat kyllä

pahoin pidelleet, oli semmoisen miehen kaltainen, joka on nähnyt

parempiakin päiviä, ja nyt, kun ne päivät tulevat, joista sanotaan: ne

eivät minua miellytä, vetää hatun kasvoilleen, käärii nuttunsa lujemmin

kiini eikä ole onnettomuudesta millänsäkään. Ja yhtä iloton, kuin talon

ulkopuoli, oli vanhan herra von Weissenbachin elämäkin. Aarre, jota hän

oli luullut loppumattomaksi, oli tyhjentynyt; viimeinen ilon väre oli

hänen elämästään sammunut; sauva, johon hän oli aina lujemmin nojannut,

oli murtunut; sielun suloinen juoma oli hänestä tullut karvaaksi ja

katkeraksi -- tyttären rakkaus häneen oli poissa. -- Roosa ei kyllä

antanut suorastaan mitään syytä valituksiin; hän oli seuraavana aamuna

kyynelettömin, vaikka kyllä kalvein kasvoin, jopa hymytenkin tullut

isänsä luo; hän ei ollut unhottanut pienintäkään noista lukemattomista

tempuista, joihin hän oli isänsä totuttanut; hän ei ollut maininnut

kreivin nimeä, ei sanaakaan puhunut suhteestansa häneen; hän oli tehnyt

tehtävänsä aivan kuin ennen -- mutta kuitenkin oli kaikki aivan toisin

kuin ennen. Näennäisesti ei mitään muutosta, ja kuitenkin kaikki

muuttunut; ja isä tutkisteli tätä muutosta ja huomasi jokaisen

pienimmänkin viitteen tuolla kuumeentapaisella uteliaisuudella, jolla

raskasmielinen tarkastelee sairautensa edistymistä. Hän ei unhottanut,

miten hän, tuo voimakas, ylpeä tytär oli sinä iltana murtunut kuin

häilyvä ruoko; hän näki yhä vielä hänen kiharainsa ja hoikan

vartalonsa vapisevan; hän kuuli yhä vielä hänen suonenvedon tapaisen

nyyhkimisensä -- se oli hänen todellinen muotonsa; mitä hän nyt näki

-- tämä kalvea, ystävällinen, huomaavainen tyttönen -- se oli

teeskentelemistä, valhetta, itsensä kieltämistä vaan. Mitä huoli hän

hänen hymyilemisestään, kun hän piirustuslaudalla piirustuksen alla

huomasi selviä jälkiä äsken itketyistä kyynelistä. -- "Hän rakastaa

kreiviä kuten ennenkin; hän tekee, mitä tekee, velvollisuuksiensa

tunnosta, jalomielisyydestä".

Vanhuksen ylpeys kiertelihe, kääntelihe tämän ajatuksen painon alla.

Hän sai, kuin kerjäläinen, elää rakkauden rikkaalta pöydältä putoavista

muruista, kun hänen tyttärensä sen sijaan tuhlasi kreiville koko

atrian. Yö yönsä perästä yritti hän tehdä lopun elämästänsä, joka hänen

silmissään oli hänelle häpeäksi; hän päätti käskeä tyttärensä menemään

kreiville mieluummin tänään kuin huommenna; mutta kun Roosa seuraavana

aamuna tuli suloisesti hymyillen hänen luokseen, ei hänellä ollutkaan

rohkeutta kehoittaa häntä eroamaan, ja hän lykkäsi silloin päätöksensä

toimeenpanon seuraavaksi päiväksi. Ehkäpä ei hän enää seuraavana

päivänä elänytkään, ehkä saavuttaisi äkillinen kuolema unettoman

kuumetautisen ja siten kerrassaan vapauttaisi heidät kummankin. Niin,

olisipa vanhus näinä päivinä itsekin lopettanut elämänsä, tuon piinaksi

muuttuneen elämän, ellei hurskas lapsenusko, johon hänen sielunsa vielä

turvasi, olisi semmoista tekoa tehnyt hänelle siveellisesti

mahdottomaksi. Sitä paitsi oli itsemurha hänen silmissään

pelkurimaisuutta. Uskonto ja kunnia käskivät häntä vielä kotvasen

kantamaan ristiänsä.

Eipä vielä ihmistenkään silmissä maankaan päällä ollut hänen

tilintekonsa päättynyt. Vielä oli hänen, kuten näytti, todistettava,

ettei viimeinen Weissenbach, moitteettoman sukunsa viimeinen jäsen,

ollut mikään petturikonna. Hajonneen pankin juttu oli joutunut

korkeimpaan oikeuteen ja yhä vaan laajentunut. Uusia todistuksia oli

hankittu; asiaan osallisiksi oli vedetty monta henkilöä, joita

ensimäinen tutkijatuomari oli pitänyt petettyinä, vaan ei minään

pettureina; toisia henkilöitä merkittiin odottamaan samanlaista

kohtaloa jutun edistyessä. Näiden viimeisten joukossa oli herra von

Weissenbachikin. Hänen asiainsa ajaja ilmoitti sen hänelle ja pyysi

häntä jo ajoissa hankkimaan edestään takaussummaa, jonka suuruuden hän

arvion mukaan määräsi.

Että tämä seikka tuotti vanhukselle lakkaamatonta tuskaa, voi sangen

hyvin huomata häntä paremmin tarkastellessa, vaikka hän kyllä koetti

näyttää pitävänsä hyvin vähän lukua koko asiasta. Takausta ei hän

ajatellut ollenkaan; sillä voisihan hän yhtä hyvin omin käsin ohjata

Weissenbachin veden ylöspäin, kuin maksaa sitä omista varoistaan, ja

velalliseksi ei hän tahtonut vanhoilla päivillään joutua. Miksi olikaan

hän antanut kunniallisen nimensä tuohon uudenaikaiseen hurjuuteen?

Semmoisesta rikoksesta ei parin vuoden vankeuskaan olisi liian suuri

rangaistus. Tähän oli hän kyllä aina ajatellut vankihuoneita olevan

vaan lurjuksia ja konnia varten; mutta uudet ajat, uudet tavat. Hän

toivoi vaan, ettei hänen tarvinnut oikeusherrain mieliksi istua niin

pitkää aikaa, kuin he tahtoisivat. Hän oli jo vanha mies ja elämään jo

kyllin kyllästynyt, ja voisihan tapahtua, että kuolemakin ymmärtäisi

vähän asioita ja tekisi noille ankaroille herroille aika kepposen.

Tosiaankin oli hänen jo loppukesästä saakka hyvin häilyvä terveytensä

nähtävästi heikontunut näinä viime aikoina. Lakkaamaton sielun

kiihtyminen, jota unettomat yöt vielä lisäsivät, kulutti hänen

voimiansa. Hänen vielä tähän asti niin innokkaat silmänsä olivat

kadottaneet loistonsa ja vaipuneet syvälle koloihinsa; hänen harmaasen

tukkaansa ilmestyi yhä enemmän hopeavalkeita hiuksia; ääni oli käynyt

käheämmäksi ja äreämmäksi; hän oli kuin kerrassaan muuttunut vanhaksi

ukoksi, joksi hän tähän asti oli aina vielä puolileikillä itseään

nimittänyt.

Roosa näki tämän kaikki. Hänen tuskansa oli sitäkin katkerampi, kun hän

ei voinut näyttää sitä kellenkään, kaikista vähimmän isällensä, joka

kylmällä kohteliaisuudella joka kerta keskeytti kaikki Roosan kokeet

vanhaan tapaan lähestyä häntä. Roosan tuskalla ei ollut mitään rajaa,

hän oli toivottomuuden partaalla. Hän näki ajan lähestyvän, jolloin

isän luultavasti olisi annettava takaus edestään, eikä hän vielä ollut

ryhtynyt mihinkään toimeen. Mutta vankeus ja kuolema -- sen tiesi hän

-- olivat isälle aivan sama asia. Hän, joka koko elinaikansa oli joka

päivä kävellyt tuntikausia vapaassa ilmassa, joka jo heidän asuessaan

kaupungin valoisimman kadun varrella oli valittanut tukalaa ahtautta --

hänenkö pitäisi elää kuukausia hengittää vankihuonein turmeltunutta

ilmaa! Roosa oli siitä varma, että kahdeksan semmoista päivää

tuottaisi hänelle kuoleman. Hän oli isänsä tietämättä kysynyt

vanhan piirilääkärin ajatusta, joka jo monta vuotta oli asunut

Weissenbachissa, mutta jota isä hänen kansavaltaisten mietteidensä

vuoksi ei suosinut ja sentähden kutsui hänet hoviin ainoastaan

pahimmissa tapauksissa; ja vaikka tämä ei tahtonut tietää mitään niin

jyrkästä vaikutuksesta, niin myönsi hän kuitenkin asian arveluttavaksi

herra von Weissenbachin ikään, ruumiinrakennukseen ja luonteesen

katsoen. Roosa raukka vaivaeli aivojansa löytääkseen jonkin avun tässä

hädässä. Mutta mitä taisi hän tehdä? Kenen puoleen voi hän kääntyä?

Vihdoin kirjoitti hän -- raskaalla sydämellä ja sangen vastahakoisesti

-- herttuattarelle. Hän kertoi tilansa ahtauden; hän ei pyytänyt apua,

ei, ainoastaan neuvoa ja lohdutusta. Kauemmin kuin oli toivonut, sai

hän odottaa vastausta -- hyvin vähän lohduttava vastaus. Vanhoja

lauselmia ystävyydestä, joka ei tunne mitään säätyeroitusta,

rakkaudesta, joka perustuu henkiheimolaisuuteen; mutta ne olivat vaan

korulauseita. Roosa näki sen nyt ensikerran onnettoman ja apua

tarvitsevan tarkkuudella, jolle leivän sijasta kivi annetaan. Hän

ajatteli itseään herttuattaren tilassa ja köyhän, hyljätyn tyttösen,

jota hän todellisesti rakasti, pyytämän neuvoa: miten mielellään olisi

hän ryhtynyt hänen asiaansa kuin omaansa! -- "Minä olen puhunut

herttuan kanssa", niin kirjoitti herttuatar; "hän sanoi valitettavasti

voivansa tässä asiassa vähemmän kuin kuka muu hyvänsä; valtion pankki

oli saanut kärsiä melkoisen osan uuden pankin tuottamista tappioista;

vastapuolue oli aikomissaan parannuspuuhissa käyvä ennen kaikkia juuri

tähän asiaan käsiksi. Siinäpä onkin kaikki, mitä asiasta olen

ymmärtänyt. Tiedättehän, rakas Roosaseni, miten kankea minun pääni on

tämmöisissä asioissa. Mutta eihän teidän tarvitse pitää asiaa niin

toivottomana, rakas Roosaseni, eikä teidän kelpo isännekään. Tämä paha

ilma tuottaa kaikenmoisia alakuloisia ajatuksia; minuakin vaivaa

päänkipuni kovemmin kuin koskaan ennen. Teidän pitää tosiaankin tulla

ja panna taas kaunis, pehmeä kätenne otsalleni. Se auttoi aina niin

hyvin. Neiti Mardorfin käsi on liian laiha, eikä siinä ole teidän

kätenne lempeää, lieventävää lämpöä. Tosiaankin kaipaan minä teitä

suuresti, rakas Roosaseni -- -- --"

Roosa antoi tämän kirjeen pudota syliinsä ja katseli kauan suruisena,

miettiväisenä eteensä maahan. "Tämä on siis tuo hyväntahtoinen,

armollinen ystävä! Samana hetkenä, jona hän tietää, jona hänen täytyy

tietää -- jos hänellä vaan on silmät lukeaksensa ja sydän tunteaksensa

-- puhuvani kaikesta, rakkaan isä-vanhukseni elämästä ja kuolemasta,

saattaa hän puhua ilmasta, päänkivusta ja hovineitsyen laiskasta

kädestä..." Roosa rutisti suuttuneena kirjeen myttyyn ja viskasi sen

uunin liekkeihin. -- "Hänellä (kreivillä) oli oikeus pilkallisesti

pudistella olkapäitään, kun puhelin sydämellisestä ystävyydestäni

herttuattaren kanssa. 'Sydämellinen ystävyys!' sanoi hän. 'No niin!

sydämellinen, kuten käden ystävyys sormikkaasen, niin kauan kuin sitä

tarvitsee!'"

Korkea rouva oli pyytänyt, ettei Roosa vähintäkään puhuisi siitä, mitä

hän herttuan suusta oli hänelle kertonut; mutta paha kyllä

lörpöttelivät jo ihan seuraavina päivinä sanomalehdet tuon suuren

valtiosalaisuuden. Virallinen lehti kirjoitti pitkän kappaleen,

koettaen ottaa oikeuston intoa pankkijutussa todisteeksi siitä, miten

vähän hallitus pelkäsi toimiensa arvostelua. Vastapuolueen lehdet sitä

vastoin selittelivät, miten tuommoinen toisista vielä liiaksi

riippuvaisen oikeuston kiihoittaminen oli ainoastaan ruma koetus

hallituksen puolelta heittää hiekkaa suuren yleisön silmiin ja tehdä

itsestään hyvin yksinkertainen asia niin epäselväksi kuin mahdollista.

Erittäinkin herätti huomiota yksi kirjoitus, joka puolusti tätä

viimeistä väitöstä aivan aavistamattomalla rohkeudella. Ministeristön

rahatoimia tuon onnettoman luottamuspankin avulla tuomittiin kovasti.

Loppu kuului näin: "vaikkapa ministeristö arassa kuolemanpelossaan

välinpitämättömästi uhraisikin uskollisimmat puolustajansa, pysyäkseen

vielä pari kuukautta kauemmin toimessaan, ei siitäkään olisi sille

mitään apua. Antokoon se vielä maalle tuon kummallisen näytöksen,

että ne pääsevät arvovirkoihin, jotka kevytmielisyydellään ja

taitamattomuudellaan ovat saattaneet maan perikadon partaalle, samalla

kun ehkä ne miehet saavat vankeudessa nääntyä, jotka säälimättä

uhrasivat omaisuutensa, sovittaakseen vääryyttä, jota toiset heidän

kunniallisten nimiensä varjossa tekivät -- tilipäivä on kuitenkin

koittava, ja uudestaan kokoontuvain valtiopäiväin ensimäinen ja pyhin

velvollisuus on pitää siitä huolta, että tämä tilipäivä tulee niin pian

kuin mahdollista".

Roosa, joka nykyisin luki aina ennen isän kahville tuloa sanomalehden

pikaisesti lävitse, oli tykkivin sydämmin lukenut tämänkin kappaleen.

Viimeisestä lauseesta hämmästyi hän; hän oli kuulevinaan rakkaan, hyvin

tutun äänen puhuvan nämä rohkeat sanat. "Tilin päivä on kumminkin

koittava!" Tässä samassa huoneessa oli hän joku aika sitte sanonut

juuri niin, kun hän ja isä ensi kerran joutuivat puhumaan

valtiollisista seikoista. "Hän" oli tämän kirjoittanut, eikä kukaan

muu! Roosasta oli, kuin pilkistäisi harmaiden sadepilvien raosta

sininen taivas huoneesen. Oliko häneltä apu tuleva? Keltäs sitten?

Kukapa olikaan niin voimakas ja rohkea kuin hän? Kuka rakasti häntä

niin kuin "hän"?

Tuskallisesti tarkasteli hän isänsä kasvoja, kun tämä kohta sen perästä

nojatuolissaan istuen luki samaa kirjoitusta. Hän näki hänen kätensä

vapisevan. Hän uskalsi kysyä, oliko isä jotakin erittäin huomattavaa

löytänyt. -- Isä hypähti ylös tuolilta. "Tuossa, lue itse!" sanoi hän

ojentaen Roosalle lehden, ja itsekseen murisi hän sitte: "sitä puuttui

vielä, tuolla lailla joutua yleisen sääiin esineeksi! Kuivettukoon

käsi, joka sen on kirjoittanut!"

Sen sanottuaan meni hän ulos huoneesta. Roosan ilo oli ollut lyhyt.

Aavistiko isä niin hyvin kuin hän, kuka kirjoittaja oli? Vihako häntä

kohtaan opetti hänelle niin kauheat sanat, jotka eivät ollenkaan olleet

hänen muuten niin jalon ajatustapansa mukaisia?

Roosa pääsi kohta tästä epätietoisuudestaan. Ensimäisenä päivänä

marraskuuta avattiin valtiopäivät. Hallituspuolueen ääniluku oli

vähän suurempi, mutta vastapuolue oli siksi vastoin toimeliaampi ja

koossa-pysyväisempi. Että kreivi von Lengsfeld menisi viimemainittuun,

sen tiesivät muutamat jo aika sitte. Mietteet hänestä olivat

maakunnassa monenlaiset.

Muutamat, jotka hänet lähemmin tunsivat, kehuivat hänen

nerokkaisuuttansa ja oppiansa; toiset sanoivat häntä ylpeäksi ja

röyhkeäksi, eivätkä odottaneet hänestä mitään kiitettävää. Mutta kaikki

halusivat erittäin uteliaasti nähdä, mihin tehtäviin hän oli ryhtyvä

tuossa alettavassa taistelussa.

Päätöstä ei tarvittukaan kauan odottaa. Jo muutaman päivän perästä

pyydettiin häntä tarkemmin selittämään puolueelleen esittämäänsä,

valtiovaroja koskevaa kysymystä, joten hän pääsi puhelavalle. Joka

ainoalla ministerillä oli syytä vaaleta; etenkin oikeus- ja raha-asiain

ministereillä, kun kreivi joutui puhumaan erittäin luottamuspankin

asioista. Lopuksi esitti hän ministeristölle kaksi ehtoa: he saisivat

joko parantaa nyt viime hetkenä vikojansa niin paljon kuin mahdollista

ja sitten astua unhotuksen epäkunnialliseen hautaan, tai odottaa

kanteita.

Vastapuolueen siveellinen voitto oli täydellinen; ministerien

kiertelevät, virheelliset, puolinaiset vastaukset herättivät harmia

hallituksenkin puolueessa. Kumminkin oli viimeinen heistä saanut päivän

tehtäviin palaamisen toimeen ja sillä lailla vielä siksi kertaa

pelastanut ministeristön.

Kreivin puhe oli herättänyt mitä suurinta huomiota kaukana maan rajojen

ulkopuolellakin. Ei vielä koskaan ollut hallitseville sanottu

semmoista, eikä niin yksinkertaisilla, kylmillä sanoilla.

Ihmeteltiin, mistä nuori mies oli saanut semmoiset tiedot, ja

oltiin taipuvaiset otaksumaan, että hänen puheensa oli joku vanha

valtioviisas valmistanut. Mutta juuri samaan aikaan ilmestyi hänen

kaupallis-valtiollinen teoksensa, jota tuntijat kehuivat paraimmaksi

kaikista. Tästä hetkestä alkain oli kreivin nimi kuulu tuomari

valtioasioissa. Hänen puolueensa ylpeili siitä eikä lakannut häntä

ylistelemästä. Lengsfeldin pastorilla oli ollut oikein sanoessaan

vastapuolueen menevän pikemmin kreivin puolelle kuin kreivin sen

puolelle.

Oli silmiinpistävää, miten tarkasti Lengsfeldin pastori nyt seurasi

valtiotapauksia ja muitakin yleisiä seikkoja. Hänellä oli, paitsi tuota

yleistä virallista lehteä, pääkaupungissa ilmestyvä vastapuolueen lehti

ja vielä sen lisäksi muutamia suuresta naapurivallastakin. Hänellä oli

aina uusimmat tiedot; mutta erittäinkin seurasi hän kreivin, isäntänsä,

valtiollista kulkua erinomaisen tarkasti. Mitä kreivi tässä, tuossa tai

siinä tilaisuudessa kammarin ja valiokuntain istunnoissa tai julkisissa

kokouksissa oli sanonut -- pastori ei sitä ainoastaan tiennyt, hän

osasi sanasta sanaan kertoa kaikki hovissa herra von Weissenbachille,

-- "Jotain uutta ystävästämme -- jos saan armollista isäntääni niin

nimittää. Te tiedätte, herra von Weissenbach, mitä minä siitä asiasta

ajattelen; vaikka minulla ei olekaan suurta syytä iloita hänen

viimeisestä hyökkäyksestään kirkkoa vastaan, niin kuitenkin! mimmoinen

nero! mimmoinen luontoperäinen nero! Minä sanon teille: ennen kahta

kuukautta on kreivi kaikkivaltias ministeri. Hän on Jooseppi ja hänen

säätyläisensä, hänen veljensä saavat kumartua hänen edessään".

"Olenhan minä pyytänyt teitä olemaan puhumatta tästä asiasta", sanoi

herra von Weissenbach arkatuntoisella kiivaudella, sotkien korttia,

jotka pastori oli hänelle sill'aikaa antanut.

"Antakaa anteeksi", vastasi pastori, "minä olin sen kokonaan unohtanut;

mutta tiedättehän: sydämestä suu puhuu. -- Eikö niin, armollinen

neiti?"

Roosa ei vastannut hänelle mitään. Hän ei ollut milloinkaan voinut

kärsiä pastoria; nyt hän häntä melkein vihasi. Jos hän olisi näyttänyt

hänestä vähemmän vaaralliselta, niin olisi hän häntä vaan halveksinut;

mutta vaikka hän ei kokonaan ymmärtänyt hänen peliänsä, oli hän

kuitenkin nähnyt kylläksi pelätäkseen kuin onnettomuutta tämän miehen

päivä päivältä kasvavaa valtaa isän yli, Miten hyvästi hän osasikin

asetella sanojaan ja taitavasti salata oikean tarkoituksensa -- seuraus

joka käynnistä oli että isä yhä synkemmin katseli syvään painuneilla

silmillään tuuheain kulmakarvain takaa, aina katkerammin puhui

ihmisistä ja erittäinkin kreiviin näytti hänen vihansa kasvavan. Sen

lisäksi ei enää ollut puhettakaan tuosta luottamuksesta, jota hän ennen

osoitti tyttärelleen. Roosa ei saanut mitään tietoa hänen aikeistaan;

pari kertaa koetti hän voittaa entistä ystävyyttä, mutta isä saattoi

hänet lakkaamaan tuolla kohteliaan kylmällä karkoittamistavallaan,

jossa hän oli sangen taitava. Roosa ei valittanut, ei moittinut häntä

vähääkään; hän koetti vaan olla kahta vertaa huomaavaisempi; hän oli

lempeämpi, nöyrempi ja ystävällisempi kuin koskaan ennen; mutta ennen

kaikkia ankarampi itselleen. Hänellä oli kuin jonakin taikakaluna

syvimmässä sydämmessään vakuutus, että hän tässä taistelussa ei olisi

joutuva tappiolle, jos hän kaikin voimin koettaisi olla hyvä eikä

antaisi minkään pahan ajatuksen juurtua sydämmeensä, vielä vähemmän

sanoisi tai tekisi jotain, mistä ei voisi itselleen vastata.

Kumminkin kärsi hän paljon tämän kuorman alla. Hänen sydämmensä oli

sangen murheellinen ja monta pitkää öistä hetkeä painoi hän kivusta

raskasta päätään tyynyihin, eikä kuitenkaan tahtonut tuo armoton uni

tulla. Ulkomuotokin osoitti salaa itkettyjen öiden merkkiä. Silmät

olivat kadottaneet paljon entisestä loistostaan ja luomien reunat

olivat useinkin punaiset. Kasvot olivat kalveammat ja hänen

liikkeissään ei ennä ollut tuota kimmoavaisuutta, joka ennemmin niitä

niin hyvin kaunisti. Hän ei enää ollut se "ruusu", jonka paisuva

täyteläisyys on toimen ja tulevaisuuden kuva, hän oli täydellisesti

auennut kukka, joka jakaa kaiken suloutensa, ennenkuin kylmä yötuuli

tulee sen lehtiä karistamaan.

Puutarhassa ei ollut enää mitään ruusuja; syysmyrsky oli jo aikaa

sitten musertanut ja mukaansa vienyt viimeisetkin. Vuorokausi sitten

oli sade lakannut, mutta paksuja raskaita pilviä oli vielä taivaan

peittona. Varikset olivat, ehkä vielä pahempaa ilmaa peläten,

vetäytyneet kauemmaksi puistoon; yksitellen liitelivät ne vielä monesti

Roosan ikkunan ohi. Siitä näkyvä kuva ei suinkaan ollut lohduttavainen:

osa pihaa, jossa ei ollut elävää olentoa, latojen märät katot, joiden

harjoilla viirikukot naristen kääntelivät, ja parin suuren tammen

paljaat latvat, jotka haamujen tavoin pilkuttivat harmaan sumun seasta.