"Pyydän anteeksi näin myöhäistä tuloani", sanoi kreivi, "mutta minä
olin, kuten tiedätte, muutamia päiviä poissa ja olen huommenna varhain
aamulla jo matkalla pääkaupunkiin. Tahdoin kuitenkin loma-ajalla käydä
katsomassa, kuinka voitte".
Kreivi koetti puhua niin keveällä äänellä kuin mahdollista, vaan siinä
ei hän oikein onnistunut. Pastorin täällä olo ja hänen niin pikainen
lähtönsä hänen tullessaan olivat täyttäneet hänen mielensä suruisella
aavistuksella, että jo Roosa ja hänen isänsä ehkä tiesivätkin, mitä hän
oli tullut heille kertomaan -- oli tullut raskaalla sydämmellä. Eikä
Roosan ja vanhan herran käytös näyttänyt tätä epäilystä vähentävän.
Roosa oli sanaakaan sanomatta antanut kättä; herra von Weissenbach oli
tehnyt komeimman kumarruksensa ja kohteliaimmalla käden viittauksella
pyytänyt häntä istumaan. Ei kumpikaan kysynyt, missä hän oli ollut.
Puheltiin ilmasta ja että syksy oli todellakin käsissä. Sitten sanoi
herra von Weissenbach:
"Olenpa unohtunut omasta ja tyttäreni puolesta kiittää komeasta
lahjasta, joka on rikkautumatta tullut käsiimme. Minä sanon: käsiimme,
sillä suoraan sanoen, herra kreivi, olen minä siitä yhtä iloinen kuin
tyttäreni, ja hän on, kuten hyvä lapsi ainakin, jättänyt sen kokonaan
minulle".
"Kun aikomukseni tuottaa teille kummallekin vähän iloa on onnistunut,
niin on se minulle kaksinkertaisesti mieluista", vastasi kreivi isälle
ja tyttärelle kumartaen.
"Kuitenkin", sanoi herra von Weissenbach, "olisin minä suoraan sanoen
pitänyt parempana, ettei teillä olisi ollut sydäntä erota niin
kunnianarvoisesta muinaiskalusta".
"Jättää se teidän käsiinne oli sille paras kunnioitus, minkä voin
keksiä", sanoi kreivi.
Herra von Weissenbachin otsa punastui. Hän ei ollenkaan
ollut semmoisella tuulella, että hän olisi tyytynyt pelkkien
kohteliaisuuksien vaihteloon vieraansa kanssa; ja häpeäksensä oli hän
nyt huomannut nuoremman vastustajansa olevan häntä etevämmän
sukkeluudessa. Se ei suinkaan hänen tuultansa parantanut; hän piti
sangen sopimattomana ja loukkaavana saada Roosan läsnä ollessa opetusta
kohteliaisuudessa. Hän sanoi:
"Te tiedätte, minä en rakasta nykyistä edustus-laitosta; minä olen
vanhan koulun miehiä, jonka ensimäinen periaate oli: ole itse mies!"
"Kun nyt ei semmoista koulua enää ole olemassa, niin voi syynä siihen
olla ainoastaan, etteivät kaikki oppilaat ole tuottaneet sille yhtä
paljon kunniaa", vastasi kreivi.
Herra von Weissenbach nousi ylös ja astui pari levotonta askelta,
ikäänkuin kävisi huone hänestä liian ahtaaksi. Kreivi katsoi Roosaa;
hänen silmäripsensä olivat alaspäin taivutetut, hänen poskensa
punottivat vähän; rinnan tuntuvampi kohoeleminen osoitti sisäistä
levottomuutta.
Hetkisen vallitsi huoneessa äänettömyys, jota keskeyttivät ainoastaan
vanhan herran epätasaiset askeleet ja juuri nyt lähtevän pastorin
vaunujen räminä. Silloin kuului ulkona porstuassa syvä, käreä ääni
kysyvän herra von Weissenbachia. Wengelin äreästä poiskäskemisestä ei
näkynyt olevan apua; käreä ääni kuului vaan kovemmin ja kiivaammin.
Herra von Weissenbach, joka sattumalta oli lähellä ovea, meni
tyytymättömän näköisenä ulos, sulkematta ovea kokonaan jälkeensä.
"Mitä tahdotte te?" kuulivat huoneessa olijat vanhan herran kysyvän.
Käreä ääni hiljeni niin paljon, että voitiin vaan yksityistä sanoja sen
puheesta ymmärtää.
Kreivi oli herra von Weissenbachin huoneesta lähdettyä kääntynyt
innokkaasti Roosaan päin, mutta Roosa pysyi muotoaan muuttamatta
samassa asemassa; kasvojen puna oli ehkä käynyt vielä tummemmaksi.
"Mutta, Jumalani", sanoi kreivi, "tahdotteko tekin tuomita minut
kuulustelematta?"
"Miten juohtuisi minulle sellaista mieleen!" vastasi Roosa
kolkolla, epävakaisella äänellä, jota hän turhaan koetti saada
välinpitämättömältä kuuluvaksi. "Minä en ryhdy mitenkään tuomitsemaan
teidän toimianne tai päätöksiänne".
"Mutta, Roosa -- mutta, neitiseni, minähän luulin olevani teidän
suosiossanne, teidän isänne suosiossa; minä luulin, että -- että te
olisitte ainakin ystävällinen minulle. Miksi nyt kerrassaan tämä
puhetapa, tämä kylmäkiskoisuus, jota minä -- suokaa anteeksi -- olen
niin vähän tottunut teissä näkemään?"
Roosa katsahti ylös. Hänen suurissa sinisilmissään oli katse, jota
kreivi ei niissä ollut vielä tähän asti huomannut -- karkoittavan
yksivakaisuuden katse. Hän avasi huulensa, mutta ennenkuin hän ehti
sanaakaan lausua, kovenivat ulkona porstuassa puhujain äänet niin, että
Roosa hämmästyneenä nousi istuimeltaan ja kreivi tahtomattaan kiirehti
ovelle. Mutta samassa tulikin herra von Weissenbach ja paiskasi oven
kovasti kiini. Hänen silmänsä salamoivat tuuheain kulmakarvain alla;
korkea otsa oli vihasta punastunut. Hän murisi kiivaita sanoja kiini
puserrettujen huuliensa välistä.
"Teillä on, pelkään mä, ollut harmillista kärsittävää, herra von
Weissenbach", sanoi kreivi.
"Oi, ei mitään, ei mitään erinäistä", sanoi vanhus, kaataen pöydältä
lasin vettä, josta hän kumminkin joi vaan muutamia pisaroita; "on
hullumaista semmoisista hävyttömyyksistä vielä suuttua; johan tuohon
olisi pitänyt tottua. Semmoinenhan on ajan luonne, päättäkää itse,
herra kreivi! Täällä Weissenbachissa on eräs henkilö, jonka vanhemmat
ja esivanhemmat, niin pitkälle kuin ihmiset muistavat, ovat olleet
minun sukuni palveluksessa. Ei kukaan heistä, mikäli minä muistan, ole
paljon miksikään kelvannut; mutta me olemme heidät ottaneet suojaamme,
kuten maallamme ja tiluksillamme syntyneet ja kasvaneet ainakin. Mutta
vähimmän kaikista on ollut hyötyä tästä henkilöstä. Ja hän on kuitenkin
meiltä saanut kaikki, voisinpa sanoa, henkensäkin, sillä hän olisi
vanhempiensa kurjuudessa kuoltua kuollut itsekin nälkään, ellemme olisi
ottaneet häntä hoidettavaksemme. Isäni on antanut ruokkia hänet
suureksi, lähettänyt kouluun, sittemmin on hän ollut minulla tässä
samasessa talossani kirjurina ja kirjainpitäjänä, kunnes minä hänet
panin isännäksi ravintolaan, joka kuului meille, oli melkein meidän
omamme, sillä se maksoi kaikenlaista veroa. Minä olen vuosikaudet
jättänyt arennin vaatimatta ja nyt -- mikä on nyt loppu koko
historiasta? Vuonna kahdeksantoista sataa neljäkymmentä ja kahdeksan
oli tämä samanen mies kaikkien koko seudun huimapäiden ja laiskurien
etunenässä; ensimäisenäkolmatta päivänä maaliskuuta tuli hän joukkonsa
kanssa tänne hoviin ja uhkasi laittaa katolle punaisen kukon, ellen
minä kirjallisesti luopuisi kaikista etuuksista, joita minulla oli
tiloista. Vastineeksi tempasin minä luonnollisesti pyssyn tuolta
seinältä ja uhkasin ampua jokaisen, ken vielä näyttäytyisi pihalla.
Silloin hyökkäsivät he kuin lampaat ulos portista. Sitten tuli veroista
vapaaksi osto, ja sama mies, jonka minä olin suureksi elättänyt, pääsi
rahasummalla, jonka minä, sen tiesi kuinka usein, olin hänelle
lahjoittanut; hän pääsi vapaaksi tilalliseksi, kuten he sanovat. Siitä
saakka ei hän ole, kohtuullista kyllä, kohottanut lakkiaan minulle eikä
Roosalleni; ja nyt -- nyt julkeaa tämä, juopuneena -- sillä muuten ei
hänellä olisi ollut rohkeutta -- tulla talooni minulta pyytämään, ei --
minulta vaatimaan latoa täältä pihasta vuokralle, kun häneltä muka
liian paljon varastetaan otria närtteestä tien vierestä! Mitäs minä
muka ladolla teen, kun ei minulla ole kuitenkaan mitään siihen panna;
hän maksaa siitä hyvästi, viidestä tai kymmenestä taalerista ei hänen
muka tarvitse lukua pitää, ja silloin helisteli hän rahoja taskussaan!
Kuolema ja kirous! pitääkö semmoista kärsiä? Onko sentähden vanhaksi
tultu, että antaisi semmoisen roistojoukon itseään opettaa, jonka ennen
pisti nuoriin ja lukon taa? Ja kuka on syy kaikkeen tähän kurjuuteen?
Minä kysyn teiltä, herra kreivi, kuka on syypää? Ne ovat syypäät, jotka
huolimatta mistään jumalallisesta tai ihmisellisestä oikeudesta kokevat
juurinensa hävittää hyvät vanhat olot; kaksin-, kolminkertaisesti
syylliset, kun verensiteiden, vanhain muistojen pyhyyden, esi-isien
muiston kunnioituksen, -- kuu kaiken, kaiken sen, mikä muuten pitää
ihmisen sydämmen lämpimänä ja antaa hänelle elämässä tukevan pohjan --
pitäisi hänelle opettaa, että ken tulee uskottomaksi säätynsä
muistolle, se on uskoton itselleen, ja että uskottomuus saa
rangaistuksensa ennemmin tai myöhemmin, elämässä tai kuolemassa".
Kreivi oli vaalennut näistä viimeisistä sanoista, jotka herra von
Weissenbach oli puhunut korotetulla äänellä ja suorastaan kreiviä
tarkoittaen. Hän katsahti Roosaan ikäänkuin odottaen hänen edes nyt
koettavan tulla avuksi hänen piinallisessa tilassaan, mutta Roosan
silmät olivat maahan päin ja hänen huulensa; joilta ei muulloin koskaan
puuttunut sievää käännöstä tai tyydyttävää sovitussanaa, olivat kovasti
suletut. Kreivi tunsi tätä nähdessään suuttumuksen kiehuvan kuumasti
sydämmessään. Voimakkaalla ponnistuksella voitti hän liikutuksensa ja
vastasi niin levollisesti kuin taisi:
"Jos kunnioitus muinaismuistoja -- muinaisuutta kohtaan, joka kerran
kuitenkin oli nykyisyys, -- on niin suuri arvo, herra von Weissenbach,
niin luulenpa teidän asettavan oikeuden avun yhtä korkealle.
Minä en ole isääni koskaan tuntenut, äitiäni vaan nimeksi;
mahdollisesti kyllä en olekaan senvuoksi niin hyvin oppinut kumartumaan
kaikkea ajattelemista korkeampana kunnioitetun edessä niin kuin
kunnioitettavan, vaikka käsittämättömänkin jumaluuden edessä. Sitä olen
useinkin itsekseni selitellyt tunnottomuudeksi ja typeryydeksi, ja
voittaakseni tasapainoa tuota uskottomuutta vastaan, jonka paha puoli
minulta ei jäänyt huomaamatta, olen koettanut olla tasapuolinen;
kukistaa itsestäni ennakkoluulot ja edeltäpäin tehdyt päätelmät; olen
koettanut jättää sen, mitä en heti kohta, kuten muut, voinut
kunnioittaa, kuitenkin suorastaan tuomitsematta; ja ennen kaikkia
koettanut pysyä ainakin itselleni uskollisena, kun minulla semmoisena,
kuin nyt kerran olin, oli sangen vaikea saada toisista tukea.
Ajatelkaahan nyt itse, herra von Weissenbach, miten katkeraa minusta
täytyy teidän äskeisen moitteenne olla. Niin, herra von Weissenbach,
jollei minulla jo tänne tullessani tänä iltana olisi ollut aikomus
selittää teille mietteitäni, joka selitys olisi ehkä ollut tehtävä jo
aika sitten, nyt, nyt tekisin minä sen, ja teidän tulee kuulla minua,
sillä te olette liian jalomielinen voidaksenne seisoa vastustajanne
edessä muuten kuin yhtäläisillä aseilla, samaa auringon paistetta ja
tuulta käyttäen".
Kreivi oli noussut kiivaudessaan, sillä hänen oli aina vaikeampi
hillitä itseänsä, mitä kauemmin hän puhui. Kätensä, jolla hän nojasi
tuolin karmiin, vapisi samoin kuin syvä äänensäkin, kun hän näin
jatkoi: "Vapaatahtoisesta maanpaosta, jossa oleminen, kuten pelkään, ei
ollut niin urhea kuin uhkarohkea teko, olen minä palannut tänne
syntymämaahani väsyneenä matkalaisena, jo kauan häveten hyödytöntä
kuleskelemistani ja työttömyyttäni. Silloin en vielä ollut vakaasti
päättänyt, vaan salaisesti toivoin voivani vihdoinkin lopettaa tämän
työttömyyteni, kerran viimeinkin päästä kansalais- ja ihmisonnea
tarkoittavain miettimisteni tyhjästä eetteristä, saada lujan maan
jalkaini alle. Kun minua nyt tämä maa kohtakin pidätti semmoisella
voimalla, jota en koskaan luullut mahdolliseksi, kun tämä laakso, johon
vieraana olin tullut, niin pian muuttui kodikseni, kun tämä ilma, jota
minä täällä hengitin, minua niin ihmeellisesti virkisti ja tuulen
humina metsissämme minua miellytti kuin kehtolaulu -- niin tämän
vaikutti ennen kaikkia muita vastaanotto, joka minulle tuli teiltä
osaksi, kohtelu, jonka minä löysin teidän huoneestanne. Minulla ei ole
ollut mitään isänkotia; minä en ole tiennyt, mitä merkitsee seison isän
edessä; minä en ole tiennyt, mitä on pusertaa sisaren kättä, pitää sitä
omassaan. Kun jo luulin pääseväni osalliseksi tästä onnesta, kenen vika
-- jos muuten köyhän rikkaaksi tekeminen on mikään vika -- on se, ellei
teidän omanne, teidän hyvyytenne, teidän ystävällisyytenne syy. Minä
lämmittelin tässä uudessa auringon paisteessa; minä olin onnellinen,
etten koskaan ennen ole ollut, etten ole aavistanutkaan voivani tulla
niin onnelliseksi. Niin -- minun täytyy tunnustaa, vaikka se onkin
minusta vaikeaa tänä hetkenä -- minulla oli kohta vielä rohkeampiakin
toiveita. Minä uneksin päivästä, jona voisin isällistä ystävääni vielä
suuremmalla oikeudella kutsua isäkseni; jona saisin tervehtiä vielä
kalliimmalla nimellä häntä, jonka sisarellisen rakkauden luulin jo
voittaneeni. Minä en voi olla tätä sanomatta, että paremmin
ymmärtäisitte, mitä minulla on vielä sanottavaa, ja muuten sitä tuskin
ollenkaan ymmärtäisittekään".
Kreivi oli astunut uunin luo -- vähän kauemmaksi siitä, missä Roosa ja
hänen isänsä istuivat; nyt katsoi hän kumpaakin, vaikka ennen oli
katseensa Roosaa karttanut.
"Ihmisen henki on ikäänkuin hänen ruumiinsa silmä. Liian kirkas valo
sokaisee sen. Niin oli minunkin laitani. Minulle tulvivan onnen
ylellisyydessä unhotin, etten ollutkaan palannut vierailta mailta,
elääkseni taaskin ainoastaan itseäni varten. Mutta samassa määrässä,
kuin tulin tietoon onnestani, voitti alaa se vakuutuskin, ettei
ansaitsematon onni otekaan mikään onni; että se ei ole onnen
ansaitsemista, kun vetäydytään pelkurina ja joutilaana elämän
taistelusta, jossa toiset panevat alttiiksi tavaransa, verensä ja
kaikki, niin kauan kuin mahdollista, sitten vielä sanoin itsekseni,
että tämä elämän taistelu ei viimein säästä ketään ja että se saa
häpeällisesti kukistua, joka ei tärkeänä hetkenä voi koko voimallaan
puolustaa vakuutustansa. Minä tunsin kerrassaan vikani koko raskauden,
sen vikani, että olin lähestynyt teitä niin lähelle, näyttämättä ensin
itseäni teille semmoisena, kuin minä itse näen, kuin minä itse tunnen.
Minä tunsin olevani velvollinen tunnustamaan teille täydellisesti,
kiertelemättä periaatteeni. Mutta ei sekään näyttänyt minusta
riittävältä. Minä luulin kunniani ja teidän kunnioituksenne vaativan
minua vapaasti ottamaan askeleen, joka minun ehkä myöhemmin olisi
täytynyt ottaa, ellen tahtoisi kadottaa arvoa omissa silmissäni.
Tilaisuus semmoiseen tekoon oli minulla jo kauan tarjona. Tuskin olin
palannut tänne ja maine levinnyt, että jäisinkin tiluksilleni asumaan,
kun vastapuolue valtiopäivillämme, joka, kuten näyttää, ei ollut
unohtanut, miksi olin kymmenen vuotta sitten eronnut sotapalveluksesta,
kääntyi minuun pyytäen minun astumaan heidän riveihinsä. Pikku maamme
ei ole niin suuri, että se tyydyttäisi kunnianhimoa; mutta pienenäkin
on se jäsenenä tuossa suuressa kokonaisuudessa, ja asiat, joista nyt
juuri on kysymys, ovat erittäin tärkeät meidän oloillemme. Minulle
esitetyn ohjelman alle voin minä hyvällä omalla tunnolla kirjoittaa
nimeni, sillä se sisältää todellakin ainoastaan pienoisen osan siitä,
mitä minä varmasti toivon kohtakin kirjoitettavan koko Saksan
vapaamielisen puolueen ohjelmaan. Minä olen kirjoittanut sen alle.
Fichtenauin piirissä on minun valitsemiseni varma eilisestä saakka,
jolloin minä siellä esittäydyin valitsijoilleni. Kun minulta vielä nyt
kysytte, miksi olen näin tehnyt, miksi juuri nyt näin tehnyt -- niin
tiedätte myöskin, miten raskasta se on minusta ollut ja miten raskasta
tämä kaikki teille sanoa".
Kreivi oli viimeisiä sanoja lausuessaan kumartunut uunin
koristereunusta vasten ja peittänyt otsansa kädellään. Siinä asennossa
odotteli hän, ikäänkuin saadakseen aikaa liikutuksensa voittamiseksi.
Pari minuuttia oli syvä äänettömyys huoneessa. Roosa oli kreivin
vaiettua ainoastaan kerran tuskaisesti katsahtanut kreiviin ja isäänsä,
sitten olivat hänen silmäluomensa taas laskeuneet. Herra von
Weissenbach istui sohvalla, otsa ja kulmat rypyissä. Nyt nousi hän
ylös, astui pari kertaa edestakaisin, seisattui sitte Roosan ja kreivin
välille ja sanoi:
"Minä kiitän teitä, herra kreivi, ilmoituksistanne, vaikka olisikin,
kuten jo itse sanoitte, ollut suotavampaa, ettette olisi niitä niin
kauan pitäneet meiltä salassa. Olipa nyt miten olikin, te olette
täyttäneet velvollisuutenne, te olette puhuneet kuin mies ja niin
tahdon minäkin teille vastata. Ensiksikin pyydän minä teiltä anteeksi
siitä, mitä ensin sanoin, te olette olleet itsellenne uskollinen,
olette vieläkin tässä silmänräpäyksessä; te olette ylpeä siitä, että
niin on, että teillä on rohkeutta voittaa sydämmenne, tunteenne. Hyvä!
Ette suinkaan voi odottaa vähempää minulta, meiltä; ette voi toivoa,
että mies, joka on iässä kolmekymmentä vuotta s.o. ihmisiän teidän
edellänne, tunnustaisi hautansa kynnyksellä omiksensa ne
mietteet, joita hän on koko elinaikansa vihannut ja vastustanut. Minä
olen, niin näyttää, jäänyt tässä taistelussa tappiolle; minä olen siinä
kadottanut omaisuuteni, menettänyt terveyteni ja iloisuuteni; minä olen
vanha ja -- vastenmielisesti sanon sen -- köyhä mies, jolta kentiesi
ryöstetään ehkä vielä viimeinenkin, mikä hänelle on rakasta, hänen hyvä
nimensä. Onkohan mahdollista ajatellakaan, että minun kaikkien näiden
uhrien lisäksi pitäisi vielä luopua mielipiteistäni? Ja siitähän olisi
kumminkin kysymys, taikkapa olisi meidän elämämme, minä tarkoitan
teidän suhdetta minuun ja minun teihin, suuren suuri - valhe.
Se ei sovi meidän arvollemme. Minä olen velvollinen sanomaan teille
täyden totuuden. Jos te olisitte minulle alusta alkain vieras,
porvarissukuinen, jos teillä silloin olisi nuo mielipiteet kuin nyt, en
minä mitenkään tekisi teitä uskotukseni, en milloinkaan antaisi teille
sijaa niin lähellä sydäntäni; minä voisin astua vastustajaksenne
jollakin välinpitämättömyydellä, tunnolla, että niin on oleva, ettei
voi toisin olla. Mutta -- minä tunnustan sen -- ajatus, että rakkaimman
ystäväni poika, että se, jonka minä pienoisena kannoin kasteelle, että
ikivanhan, mielipiteittensä puhtaudesta kehutun suvun jälkeläinen menee
niiden puolelle, joita minä olen aina pitänyt luonnollisina
vihollisinani -- se kiihoittaa veren suonissani, -- se melkein ryöstää
minulta tyyneyden, johon vanhuuteni minun velvoittaa. Tästä hetkestä
alkain täytyy kaiken yhteyden välillämme lakata; sitä minun tuskin
tarvitsee sanoa teille; te tunnette, tiedätte sen yhtähyvin kuin
minäkin. Mitä kukin meistä sillä kadottaa, saa kusin kantaa, miten
taitaa. Mahdollisesti ja luultavastikin alkaa kullekin meistä nyt
raskas aika, jona ei kukaan enää ole oleva niin onnellinen kuin ennen
tutustumistamme -- sekin on meidän otettava vastaan kuin jokin
välttämättömyys. _Sana_ käskee puhkasemaan silmän, joka on meille
pahennukseksi; sysätä luotamme joku, jota toisissa oloissa olisimme
hyvinkin rakastaneet, on ehkä yhtä tuskallista; ja kumminkin täytyy
niin tapahtua, ellemme tahdo ruumiinemme ja sieluinemme hukkua".
Kreivi hengähti syvään. Kaikki oli loppunut. Hän kohotti ylös päänsä;
astui hiljaisilla, levollisilla askeleilla Roosan luo ja katsoi
hetkisen häneen. Hänen silmänsä olivat punaiset; poskensa olivat nyt
kalveat ja suunsa ikäänkuin tuskan sulkema. "Voikaa hyvin!" sanoi
kreivi ja ojensi hänelle kätensä. Roosan käsi oli kylmä ja sormet
ikäänkuin kangistuneet. Kreivi voi töintuskin pysyä lujuudessaan;
ylpeys ja rakkaus taistelivat hänen rinnassansa kuin kaksi kotkaa,
jotka levitetyin siivin ja ojennetuin kynsin hyökkäävät toistensa
kimppuun; mutta ylpeys voitti. Hän antoi kylmän käden hiljaa vaipua
alas ja kääntyi herra von Weissenbachiin.
"Sallikaa minun saattaa teitä ulos", sanoi vanhus ottaen pöydältä
kynttilän ja näyttäen kreiville porstuaan tulta, aivan kuten ennenkin,
paitsi ettei hänen oivallista kohteliaisuuttaan mikään ystävällinen
hymy tänä iltana kirkastanut. Ovella erosivat he. Herra von Weissenbach
käytti silmänräpäystä, jolloin hänen toinen kätensä piti kynttilää,
toinen oven ripaa, tehdäkseen viimeisen kumarruksen. Kreivi ei
koettanutkaan antaa hänelle kättä. Kun yöilma puhalsi hänen
kasvoihinsa, hengähti hän vielä kerran syvään ja sanoi: "Jumalalle
kiitos!" Kuitenkin oli onni, että Zuleika juoksi niin tasaisesti ja oli
jo niin usein yöllä kulkenut tien Weissenbachista Lengsfeldiin --
muuten olisi tämä ratsastus voinut helposti olla viimeinen sekä
ratsulle että ratsastajalle.
Herra von Weissenbach ei tavannut palatessaan Roosaa enää huoneessa.
Hän meni viereiseen kammariin. Roosa oli heittäynyt sinne sohvalle. Hän
kohotti päätään; kasvot olivat kyynelissä. Herra von Weissenbach pani
kynttilän kiivaasti pöydälle.
"Jos isääsi rakastaisit, et tänä hetkenä itkisi, Roosa", sanoi hän.
Roosa kuivasi nenäliinallaan kyyneleitä; vaan hänen sitä tehdessään
valtasi hänet suru. Hän tyrskähti ääneensä, peitti kasvonsa
sohvatyynyihin ja itki katkerasti.
Tämä näky -- värisevät hiuskähärät, suonenvedon tapaisesti vavahteleva
hoikka ruumis -- saattoi vanhuksen raivoihinsa. Hän löi nyrkillään
otsaansa, käveli kiivain askelin edestakaisin, seisattui viimein yhä
vielä itkevän Roosan eteen ja sanoi:
"Miksi et sitte seurannut häntä, kun sinusta on niin vaikeata ottaa
osaa isäsi kohtaloon? Olisihan hän sinut mielelläänkin ottanut täksi
päiväksi ja huomeneksi, vaikka hän ehkä jo ylihuommenna olisi hävennyt
kerjäläistyttöä! Oi, Jumalani, miksi et antanut minun kuolla ennen
tämän kokemistani!"
Roosa kuuli oven liikkuvan. Isä oi jättänyt huoneen. Hän ei
koettanutkaan seurata häntä; todellakaan ei hänellä nyt olisi ollut
voimiakaan siihen. Hänen päänsä oli kuin palasina ja rinta niin täynnä
karvasta surua, ettei hän enää voinut edes itkeäkään, vaan aika ajoin
hiljaa nyyhkiä vaan ja kankeilla avonaisilla silmillä kynttiläin
liekkiin katsoa. Niin istui hän kauan. Kovemmin ja kovemmin vinkui
yötuuli. Uudestaan alkanut sade ratisutti ikkunan ruutuja. Vahti huusi
kylässä tuntia, Roosa ei tiennyt, mikä aika nyt oli; hän näki
ainoastaan kynttiläin jo melkein loppuun palaneen. Hänen piti mennä
levolle -- miksi? hänellä ei ollut vähintäkään halua siihen.
Huommennahan on taas päivä -- ja -- päivä, jona hän ei saakaan nähdä
"häntä", joka, kuten hän nyt tunsi, oli hänestä kalliimpi kuin oma
elämänsä; ja samoin ylihuommenna ja joka päivä! Roosa kauhistui;
hänestä tuntui kuin katsoisi hän hautaan. Hän otti kynttilän ja
toimitti, mitä vielä emännöitsemisessä oli huommeiseksi toimittamista.
Talossa olivat jo kaikki nukkuneet. Noustessaan ylös narisevia portaita
pelästyi hän kuvaistaan, jonka kynttilä eräässä käännöksessä loi
seinälle ja kattoon, ja sitten ajatteli hän itsekin olevansa ainoastaan
varjo siitä, mitä hän niin äsken oli ollut.