Herra von Weissenbach meni ulos ja pyysi miesten heti kantamaan kirstun
ylös neidin kammariin. Roosa jäi huoneesen ja heti, kun isä oli
sulkenut oven jälkeensä, tulvivat kyyneleet hänen silmistään. Mitä oli
hän tehnyt, että kreivi voi hänelle niin kirjoittaa, näillä
kohteliailla, taidollisesti oi'aistuilla lauseilla? Miksi täytyi hänen
matkustaa, juuri nyt lähteä matkalle? Eilen ei hän vielä ollut tietänyt
mitään noista tärkeistä toimista. Oi, selväähän oli, että kreivi tahtoi
karttaa häntä, väistyä pois hänen seutuviltaan: hänen!
Nuoren tyttösen kasvot punastuivat loukatusta ylpeydestä. Pitkillä
askelilla käveli hän edestakaisin huoneessa. Hänen rintansa kohoeli;
hänen silmänsä säteilivät kulmakarvojen takana, joissa vielä riippui
kyyneliä. Hän kuuli askelia yllänsä. Kirstua vietiin hänen kammariinsa;
hän ei tahtonut sitä, ei mitenkään. Hän kiiruhti ylös. Kello oli juuri
otettu kirstusta ja pantu pöydälle.
"Se ei sovi ollenkaan tänne", sanoi hän. "Sinulla on makuukammarissasi
niin paljon vanhoja huonekaluja, isäseni ja kello näyttäisi varsin
komealta veistokuvilla koristetun pesukaapin päällä. Sitä paitsi
tarvitset sinä kellon, jolla on hiljainen lyönti, kuten tällä, ettei se
sinua herätä heti nukuttuasi, kuten tuo suuri Schwarzwaldilainen, joka
nyt on sinulla".
Roosa ei antanut perää ja herra von Weissenbach oli aivan onnellinen,
kun hän ei pitänyt kreivin lahjaa sen suuremmassa arvossa. Kello
vietiin hänen makuuhuoneesensa. Hän iloitsi tosiaankin, nähdessään tuon
komean taideteoksen vastapäätä vuodettansa. Olipa kumminkin kreivi
oivallisen tarkkaavainen, kun hän valitsi semmoisen kalun, jonka tiesi
isääkin miellyttävän. Varsin oivallinen kapine vanhoista hyvistä
ajoista. Tosin, tosin on aina kevytmielistä erota muinaisjäännöksestä,
joka on enemmän kuin puolitoista vuosisataa ollut suvun omaisuutena.
"Eikö niin, Roosa?"
Mutta Roosa oli jo lähtenyt huoneesta luultavasti käskemään kirstun
tuojia kyökkiin suurukselle.
Vaikka tuo uhkaava myrsky oli näennäisesti mennyt onnellisesti ohi,
eivät mielet kuitenkaan tahtoneet kirkastua paremmin kuin ilmakaan,
joka pysyi koko päivän kylmänä, pilvisenä ja sateisena. Olipa oikea
lohdutus, kun Lengsfeldin pastori tuli illan suussa yksivaljakollaan,
pelaamaan tavallisuuden mukaan korttia herra von Weissenbachin kanssa.
Roosa kohteli tänä iltana ensikerran vähän kohteliaammin pastoria.
Ystävällisyytensä meni niinkin pitkälle, että hän soitti hänen
pyynnöstään erään koraalin, jolle hän tahtoi antaa nuotiksi erään
sepittämänsä kirkkolaulun. Pastori kiitteli niin paljon, että se
Roosasta oli liiallista ja sopimatonta. Lähtiessään tarjosi hän hänelle
kätensä, mitä hän tähän saakka ei ollut vielä koskaan uskaltanut tehdä,
ja puristi hoikkia sormia, jotka vähän hidastellen tulivat hänen
käteensä, niin kovasti, että Roosalla oli kyllin syytä katua
alentaumistaan. Kotimatkalla käyttäytyi hän varsin kummallisesti, polki
kiivaasti jalkojaan, maiskutteli kieltään, lauleli ja osoitti muita
hyvin kiihtyneen mielen merkkiä, niin että renki rupesi epäilemään
herra pastorin juoneen liian paljon.
Seuraavana iltana uudisti pastori käyntinsä. Vaikka Roosa ei ollut
milloinkaan voinut kärsiä häntä, niin oli se tänä iltana aivan
mahdotonta. Hänen karkea äänensä kuului niin lakkaamatta, että Roosasta
tuntui oikein sydämmeen saakka pahalta, vaikka hän koettikin olla hänen
lörpötyksiään huomaamatta. Hän meni sentähden teen juotua, kun herrat
alottivat korttipelinsä, viereiseen asuinkammariin, istuutui pianon
eteen ja alkoi soittaa. Huoneessa ei ollut yhtään tulta; ovi toiseen
kammariin oli auki. Roosa kuuli korttien rapinan ja puolinaiset
muistutukset, joita pelaajat tekivät pelin vaihdoksista. Kohta ei hän
kuullut enää niitäkään. Sormien hiljaa kiidellessä koskettimilla,
liihoitteli hänen sielunsa suloisten sävelten kanssa rakkauden, ilon ja
rauhan kauniisen maailmaan. Siellä ei puhaltanut syksytuuli
puolipaljaissa lehmuksissa; sininen iltaruskon kultaama meri vieritteli
siellä keveitä laineitaan rantaan, mihin hopealähteet lirisivät
varjoisista metsistä kalliovuorien välitse. Hän seisoi rannalla ja näki
auringon sukeltavan mereen ja kultatähtien pilkuttavan ruusupunaisella
taivaalla. Oli niin kaunista, mutta niin yksinäistä. Ja silloin tuli
"hän" puiden välistä, uneksien, allapäin aivan hänen eteensä asti. Hän
nosti päänsä ja katsoi häneen niin lempeillä, niin sanomattoman
lempeillä silmillä, ja juuri sentähden sanoi hän: "sinä olet kaikkien
muiden kaltainen, sinä rakastat vaan itseäsi! -- Ja niin sanot sinä,
sinä, Roosa! -- Miksi en minä sitä sanoisi yhtä hyvin kuin muut? -- Kun
sinä paremmin tiedät, kun sinä voisit, sinun pitäisi paremmin tietää;
kun --"
Nyt katosi kaunis kuvastus; nimi, joka ajoi veren sydämmeen -- "hänen"
nimensä oli sattunut hänen korvaansa. Tahtomattaankin soitteli hän
hiljemmin kuin tähän asti ja kumminkin tiesi hän vielä vähemmin, mitä
hän soitti.
"Keltä olette sen kuulleet?"
"Eräältä, joka hänet eilen illalla omin silmin on nähnyt Fichtenauissa.
Häntä oli jo kahdeksan päivää sinne odotettu. Todistajani on
luotettava. Koko seutu on iloissaan; no, no, sehän onkin luonnollista.
Korkeasukuinen kreivi tulee viisi peninkulmaa maata myöten esittääkseen
itsensä valitsijoilleen setä räätälille ja setä sormikassepälle;
semmoistahan ei toki olekaan joka päivä".
"Ja te -- te -- mutta sehän on aivan mahdotonta! -- Luuletteko te
tosiaankin kreivin menevän vastustajain puolelle?"
"Päinvastoin luulen minä vastapuolueen menevän kohta hänen puolelleen;
kreivin varoissa oleva mieshän tulee kohta semmoisten toisista enemmän
tai vähemmän riippuvain ihmisten piirissä keskipisteeksi. Se on paha
seikka; me joudumme sen kautta kaikki omituiseen pulaan, ennen muita
luonnollisesti minä; mutta tekin, arvoisa herra, ja luultavasti myös
armollinen neitikin. Minä surkuttelen sydämmestäni teitä kumpaakin!
Antakaa anteeksi, minä löin herttaa".
Peli jatkui; Roosan kädet vaipuivat koskettimilta syliin; kaunis pää
taipui eteenpäin ja kuumia kyyneleitä valui silmistä. "Siinä se nyt on.
Hän on tehnyt, minkä hän hyvin tiesi auttamattomasti sotkevan hänen ja
isäni välin, jopa kokonaan rikkovankin. Mikä saattoi hänet siihen? mikä
saattoi hänet juuri nyt sitä tekemään? juuri nyt, kun -- oliko se
ylpeyttä? oliko se itsepäisyyttä? oliko se -- niin, mutta miksi,
oltuaan eilen niin hyvä, niin lempeä minua kohtaan, puhuttuaan niin
minulle? mitä olenkaan tehnyt, että kaikki nyt kerrassaan niin muuttui?
mitä olen tehnyt? mitä sanonut? -- minä en käsitä".
Roosa ei itkenyt enää. Synkeämielisesti katsoa tuijotti hän eteensä.
Koko elämä oli hämärä, kamala arvoitus, ja hänen oli tämä arvoitus
ratkaistava. Miten yksinäiseksi, miten hylätyksi tunsi hän itsensä!
Tuolla kulki mies, jota hän rakasti, omia kunnianhimoisia polkujansa;
tuolla istui isänsä lyöden korttia ja sopivilla väliajoilla
keskustellen miehen kanssa, joka halveksi hänen tytärtänsä, hänen
tyttärensä kohtaloa!
Kovemmin kohisi yötuuli lehmuksissa. Huoneiden takana puiston puissa
asuskelevat varikset raakkuivat käreämmin ja hätäisemmin. Roosa
ajatteli tuota kirkasta aamua ja sitä paikkaa, jossa hän oli hänet
ensikerran nähnyt ja jota hän siitä saakka oli kunnioittanut ja
rakastanut kuin jotakin pyhyyttä, miten se nyt oli aivan suojatta rajun
yön vallassa. Se oli hänen elämänsä kuva; lyhyt kirkas hetki, jonka
synkkä yö heti peittää, kiiltävä hämähäkin lanka, jonka myrsky puhaltaa
pois! "Ajattelinpa tulevaisuutta iloisemmaksi; mutta tulkoonpa
mimmoisena hyvänsä, se on löytävä minut itseni arvoiseksi".
Nelistäen lähenevän hevosen kavioin lyönti saattoi Roosan säikähtämään.
Hän tunsi lentävien kavioin nopean ja keveän tahdin -- miten usein
olikaan hän tätä musiikkia odotellut -- se on kreivi! Niinpä hän ei
toki olekaan matkustanut; kuinka hän muutoin jo näin kohta voisi olla
täällä!
Hän oli noussut tuolilta ja seisoi vavisten, nojaten kädellään pianoon,
voimatta liikahtaa tai äännähtää. Hän kuuli portin ovea avattavan ja
jalustimen kilinän porttiin; sitte hevoiskenkäin kalkkeen pihakivien
yli talliin, hänen nopean käyntinsä ikkunain alatse ja portaita myöten
ylös. -- Soitto suljetulla ovella! "Kukahan siinä vielä on, Roosa?"
kysyi isä. -- "Minä luulen, kreivi", sanoi Roosa kaikki voimansa
kooten. "No sepä olisi!" sanoi pastori, "näin myöhäänkö? Vastahan
sentään kello onkin puoli yhdeksän; miten pikaan aika kuluukin teidän
luonanne! Mutta minun on jo lähdettävä; huommenna on minulla koulujen
tarkastukset Bolaussa ja Gommernissa. Siellä on oltava ajoissa
saapuvilla".
Pastori ei kuunnellut herra von Weissenbachin tavattoman kiivaita
estelemisiä. Hänestä näytti olevan erittäin tärkeätä olla jo lähtemässä
kreivin huoneesen astuessa; ja tosiaankin oli hänellä jo hattu ja
mustat sormikkaat kädessä, kun Wengel avasi oven kreiville.
"Siinä susi, missä mainitaan! Juuri äsken puhelin armollisen herrasväen
kanssa teistä, herra kreivi. Olen hyvin iloinen nähdessäni teidän niin
pian palanneen, vaikka tie onkin huono. Mutta sepä muistuttaa minulle,
etten saa kauemmin viipyä. Jumalan haltuun, kunnioitettu herra von
Weissenbach! armollinen neitiseni -- herra kreivi, teidän nöyrin
palvelijanne!"
Näin puhellen ja tehden monta kömpelöä kumarrusta, tunkeusi pastori
tuskin sisään ehtineen kreivin ohitse ulos ovesta.