Pahan yön perästä koitti pilvinen ja myrskyinen aamu. Kauan viipynyt
syksy oli eilisen auringonlaskun ja tämän aamun päivän nousun välillä
tullut. Pihalla tanssivat punertavat lehdet kuin hullut vanhan kaivon
ympärillä; riikinkukko oli kadonnut yhdessä päiväpaisteen kanssa; sen
sijaan narisivat vanhat ruostuneet kukot tuulennäyttäjissä. Puistosta
päin liihoitteli harmaita pilviä, tuon tuostakin piroitellen hienoa
sadetta ikkunan ruutuja vasten. Se oli synkkä, myrskyinen aamu.
Ei kuitenkaan niin myrskyinen kuin kulunut yö. Vaikkapa sumupilvien
takaa kuumottava valo olikin vähäinen, ei kuitenkaan ollut aivan pimeä
ulkona luonnossa eikä ihmissydämissäkään. Niin arveli Roosa seisoessaan
ikkunan edessä isäänsä odotellen, tarjotakseen hänelle kahvia, joka oli
valmiina pöydällä sohvan edessä. Niin arveli vanha herrakin
lopettaessaan pikkupeilin edessä pukeumistansa. Ehkä olikin hän liian
mustaksi kaikki kuvitellut. Ensimäistäköhän kertaa hän nyt sitte
kuumeessa, jonka kiihtymys ja unettomuus hänelle aina tuottivat,
pitäisi aivan mahdotontakin mahdollisena, jopa vallan varmanakin.
Kaikissakin tapauksissa oli hänen säilytettävä näennäinen
teeskentelemättömyys oman itsensäkin tähden.
Näin päättäen astui hän muutamien minuuttien perästä saliin. Kasvojensa
muotoa luuli hän läpinäkymättömäksi, mutta niiden pakollisen
ystävällisyyden huomasi kohta Roosa suruksensa. Tekikö harmaa aamuvalo
isän, vai mikä muu, niin väsyneen ja kuihtuneen näköiseksi? Hänen
ruskea, ryppyinen kätensä vapisi, kun hän piti kuppiaan Roosan sitä
toistamiseen täyttäessä. Roosa oli vähällä puheta kyyneleihin, mutta
hän ei uskaltanut näyttää niitä, sillä isä puheli huomattavasti
tahallaan mitättömimmistä asioista teeskennellyllä, iloisella äänellä,
mutta sen surullinen vapiseminen särki Roosan sydäntä. Viimein istahti
hän edellisenä iltana tullutta sanomalehteä lukemaan ikkunan luo, kuten
hänen tapansa oli tehdä joka aamu, ja Roosa kirjoineen tai töineen
istui toisen ikkunan edessä silloin tällöin kuullen isänsä ilmoituksia,
jotka hän näki sopiviksi sanomalehdestä mainita.
Nähdessään aamun alkavan vanhaan tapaan, oli Roosa milt'ei onnellinen,
ikäänkuin lapsi, joka on odottanut kovaa rangaistusta ja alkaa toivoa
pääsevänsä huomaamatta pulasta. Rakkauttansa ajatteli hän tosin
katkeralla liikutuksella, mutta aina kuitenkin tuntien, että, kävipä
sitte miten hyvänsä, tuon harmaan pään ei tarvinnut sentähden alemmaksi
painua. Eihän isä voinut tulla toimeen hänettä, eihän hän voinut
hänettä elää! Miten onnellinen oli isä ollut, kun hän neljä viikkoa
sitten sinä päivänä, jona hän kreivin ensikerran näki, ei ollut
suostunut herttuattaren kutsumukseen; miten kiukkuinen ja tyytymätön
oli hän ollut olevinaan ja kuitenkin häntä hyväillyt hellyydellä ja
kiitollisuudella!
"Valtiopäivät on kutsuttu kokoon marraskuun ensimmäiseksi päiväksi",
kertoi isä sanomalehdestä; "odotetaan tärkeitä esityksiä. Siviililistaa
on korotettava sadalla tuhannella taalerilla ja prinsessa Amalian
lapsille on määrättävä elatusrahat. -- Se on oikein, aivan oikein;
mutta häpeä, että semmoisista perheseikoista vielä julkisesti
keskustellaan. Pitäisihän sinun taas kerran kirjoittaa prinsessalle,
Roosa; olittehan te oikein hyvät ystävät? vai kuinka?"
"Olimme!" sanoi Roosa, "minä rakastin häntä suuresti".
"Ja hän sinua. Minä en soisi sinun jättävän kaikkea yhteyttä hovin
kanssa; ken tietää, etkö vielä kerran ole semmoisessa tilassa, että
sinun täytyy muistaa vanhaa uskollista ystävääsi. -- Fichtenauin
piirissä tulee uusi vaali. Vastapuolue koettaa siihen saada
tilanhaltijan, jos mahdollista, aatelisen, luultavasti voidakseen sitä
helpommin pettää talonpojat, sillä semmoinen vaikuttaa niissä aina
kunnioitusta. Aivan hyvin ajateltu! minä toivon vaan, ettei kukaan
aatelinen antaudu niin surulliseen toimeen".
Roosa säikähti. Kreivi oli vielä muutama päivä sitte maininnut juuri
sitä asiaa hänelle ja sanonut saaneensa vastapuolueen johtajilta
kehoituksen yhtymään heihin. Hän muisti kreivin kertoneen sitä hyvin
miettiväisenä, josta hän oli vielä hänelle hyvin nauranut. Hän oli
arvellut: kreivi näyttäisikin vaalikokouksessa Weissenbachin kylän
juomalassa varsin muhkealta presidenttinä ja ensimäisenä puhujana;
varapresidenttinä ja toisena puhujana saisi olio Punaisen Hirven
mustapartainen isäntä hänen vieressään. Ja mitä oli siihen kreivi
vastannut? "Emmehän me kaikki voi olla ylimyksiä, armollinen
neitiseni". Kummallista, että mies, jonka otsassa oli ylhäinen
syntyperä niin selvästi kirjoitettuna, saattoi, vieläpä
mielihyvälläkin, nimittää itseään kansavaltalaiseksi! Nämä onnettomat
valtiopäivät antavat taas uutta aihetta riitaan hänen ja isäni välillä;
mutta minä kiellän häneltä kaikki valtiolliset puheet, kiellän
suorastaan, ellei eilinen muistutukseni ole vielä mitään auttanut.
Tuleekohan hän tänään iltapuolella? Olisipa aivan paikallaan, jos hän
kävisi tiedustamassa isän vointia".
"Mitäs tuossa tuodaan?" sanoi herra von Weissenbach. Kreivin palvelija
ja eräs toinen mies Lengsfeldin hovista kantoivat suurimmalla
varovaisuudella kirstua kiviportaita myöten porstuaan. Sitten veti
palvelija, hattuansa kohottaen, kirjeen nuttunsa taskusta ja antoi sen,
herraltaan tervehtien, herra von Weissenbachille, joka oli tullut ulos
huoneesta.
Vanhus palasi takasin huoneeseen ja antoi kirjeen Roosalle, joka
vavisten seisoi keskellä lattiaa, sanoen:
"Tässä on kirje sinulle, Roosa; minä luulen -- luehan kuitenkin ensin
ja määrää sitte, mitä on tehtävä kirstulle, joka on tuolla porstuassa".
Roosa kokosi kaikki voimansa, avasi kirjeen, luki ja antoi sen sitte
isälleen:
"Tässä, isä, määrää itse!" Kirje sisälti ainoastaan seuraavat sanat:
"Rakas neiti! Tavan mukaan, joka käskee kadotetun vedon seuraavana
aamuna suorittamaan, lähetän minä tässä velkani. Huonekalun, joka vielä
sen lisäksi on ollut puolitoista sataa vuotta minun sukuni hallussa,
valitsin siihen tarkoitukseen sen vuoksi, että kellovanhus uunin päällä
on miellyttänyt sekä teitä että isäännekin. Valitettavasti en itse voi
tuoda sitä, kun tärkeät toimet pakoittavat minut matkalle lähtemään
muutamiksi päiviksi. Ottakaa pieni lahja suosiollisesti vastaan!
Tervehtikää puolestani herra on Weissenbachia ja pitäkää itse minut
ystävällisessä muistossa!"
"Minä luulen, kun kerran olet leikin alkanut, pitää sinun leikkiä
jatkaakin ja ottaa vastaan lahja", arveli herra von Weissenbach.
Hän oli pelännyt kirjeen sisältävän rakkauden tunnustuksen. Kohteliaan
kylmä kirjoitustapa hämmästytti ja ilahutti häntä; vielä enemmän
helpoitti se häntä, että kreivi voi nyt katsoa ajan sopivaksi
matkustamiseen.