Omituinen oli Roosan sieluntila, kun hän isänsä sivulla -- pastori oli
pappilan portin edessä noussut vaunuista -- ajoi viileässä syysillan
ilmassa kotiin. Kyllä aaltoili hänen sydämmessään autuus tiedosta, että
häntä joku rakasti, että hän itse rakasti; mutta samalla oli tässä
onnellisuudessa jokin himmeä tuskan tunne, suruinen aavistus
vastaisista kärsimisistä -- ja nämä tuskan tunteet kasvoivat,
vahvistuivat joka silmänräpäys. Hän olisi mielellään kallistunut
nurkkaan ja itkenyt oikein kyllikseen. Kääntäen suruisen katseensa
isäänsä päin, joka vanhaan, siniseen viittaansa kääriytyneenä,
äänettömänä, yksivakaisena, puoleksi toisaalle kääntyneenä katseli
illan hämärään, silloin tiesi hän myöskin, miksi hän tänä hetkenä ei
voinut olla onnellinen. Rakkaus kreiviin oli niin vähitellen, niin yhtä
mittaa kasvanut, kuin varhainen aamurusko vähitellen ja tasaisesti
päiväksi valkenee. Hän oli tuskin koskaan ajatellut, että tämä rakkaus,
josta hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, tuottaisi muutoksen hänen
olosuhteissaan; kaikkein vähimmän oli hän ajatellut, että tämä uusi
rakkaus mitenkään voisi koskea hänen rakkauttaan isäänsä tai olla sille
haitaksi. Olihan hän kuitenkin onnessaan ollut iloisempi kuin muulloin!
Olihan hänestä kaikki niin paljon keveämpää! Olihan hän lörpötellyt
isänsä kanssa paremmin kuin koskaan ennen! Kuinka voisikaan se koskaan
muuttua! Ja nyt! Miksi ei hän voinut tarttua tuohon ryppyiseen käteen
ja suudella sitä, kuten hän ennen niin usein teki? miksi ei hän voinut
nojata päätänsä vanhuksen olkapäälle ja itkien ja nauraen kuiskuttaa
hänen korvaansa salaisuutta, joka oli särkeä hänen sydämmensä? Miksi
oli hänestä isän äänettömyys tänään niin piinallista? Eikö isä ollut
usein semmoinen päivä-, viikkokausia, hänen sitä surematta? Miksi ei
hän voinut tänä iltana kysyä: puuttuiko häneltä mitään? kivistikö hänen
päätään kuten ennenkin vasemmalta puolelta?
Ja sitten valtasi hänet muisto äskeisistä tapauksista niin
voimakkaasti, että kaikkien muiden tunteiden täytyi sen edessä vaieta.
Kreivin joka sanan, jokaisen hänen katseensa -- hän ei ollut mitään, ei
mitään unhottanut. Miten hellätunteinen, miten kaunis ja miten hyvä oli
hän kuitenkin! Ja miten oli hänen äänensä vavissut, kun hän viimein
sanoi: kun sinä sen paremmin tiedät, Roosa, kun sinä voisit paremmin
tietää, sinun pitäisi tietää -- mitä? että minä sinua rakastan,
niinkuin sinä minua rakastat. -- "Sinä" hänen huuliltaan -- se kaikui
niin leppeästi! ja oli hänestä niin vaikeata!
Ja Roosa hymyili itsekseen kuin onnellinen leikittelevä lapsi ja tuli
sitte äkkiä vakaiseksi.
Isä katsoi vielä samalla hiljaisen murheellisella tavalla illan
hämärää.
Roosaa alkoi värisyttää. Hän oli iloinen, kun vaunut lähellä hovia
kääntyivät metsästä maantielle, ja he muutaman minuutin perästä
saapuivat kotiin.
"Lähetä minulle teetä makuukammariini", sanoi isä vaunuista noustua;
"minä tunnen olevani vähän väsyksissä ja käyn kohta levolle".
Isä tahtoi nähtävästi olla yksin. Hän oli muulloin mielihyvällä antanut
Roosan itsensä toimittaa semmoisia palveluksia, hänen, joka häntä
-- miten usein jo! -- sairauden aikoina oli hoitanut ja hetkikausia
istunut hänen vuoteensa edessä tai laidalla, lukien hänelle, puhellen
hänen kanssaan, poistaen leikillään ja hyväilyillään hänen oikkunsa,
juonensa ja surunsa. Mikä juopa eli sitte nyt äkkiään auennut heidän
välilleen? Roosalle tulivat syyneleet silmiin, kun isä häntä
suutelematta, lyhyesti "hyvää yötä!" toivottaen oli lähtenyt huoneesta
ja hän nyt kuuli hänen raskaan käyntinsä narisevilla portailla.
Ensimäiselle portaalle kuului hän seisattuvan. Roosa juoksi ovelle,
tempasi sen auki.
"Enkö saa saattaa sinua ylös, isä?" rukoili hän.
"Kiitän; minä tahtoisin olla yksin". Roosa palasi taas asuintupaan.
Lähetettyään Wengelin viemään teetä isällensä istuutui hän pianon
eteen, vaan tänään oli hänestä mahdoton soittaa. Otsa käden nojalla
istui hän ja kyyneleet tippuivat koskettimille. Kun niin kauniin päivän
piti loppua niin suruisesti! -- Tuuli oli kasvanut rajummaksi ja suhisi
portin viereisissä lehmuksissa ja pudisteli ikkunain peitteitä. Niin
yksinäiseksi, niin hylätyksi ei Roosa ollut koskaan itseään tuntenut.
Hän ajatteli äitiänsä, joka oli häneltä niin varhain, niin aikaiseen
kuollut, ja sitä, miten onnellista onkaan saada laskea päänsä äidin
syliin ja voida vapaasti itkeä ja kertoa koko tunnevirran, joka omassa
sydämmessä mieltä sekoittavana lainehtii, semmoiselle sydämmelle, jonka
uskollinen rakkaus ei tunne mitään rajoja.
Vihdoin hiipi hän hiljaa, aivan hiljaa, ettei herättäisi isäänsä,
portaita ylös kammariinsa, ja kohta laskeusikin uni hänen kosteille
silmilleen. Puolinukuksissa kavahti hän vielä kerran ylös, sillä
hänestä oli, kuin olisi isänsä kysynyt: mitä sanoi kreivi sinulle? ja
sitten syvästi huoahtaen painoi hän taas rauhoittuneena päänsä
tyynylle. Eihän kreivi ollut mitään sanonut, mitä hän ei voisi toisin
selittää, jos tahtoisi, jos isä sitä tahtoisi, jos hänen, hyvän,
onnettoman vanhuksen rauhan vuoksi olisi tarpeellista, että hän uhraisi
hänelle oman rauhansa, oman onnensa.
Sillä välin virui herra von Weissenbach samoin unettomana kovalla
yksinkertaisella vuoteellaan, joka oli kesät talvet hänen
lepopaikkanansa. Tänään ei hän saanut mitään lepoa, vaikka hän
kuinkakin usein käänteli harmaata päätään puolelta toiselle tai nousi
istualleen ikkunaan katsomaan, eikö vieläkään luukkuun leikatusta
sydämmen muotoisesta reiästä näkyisi aamunkoittoa. Hän teki tulen ja
näki vasta puoli tuntia kuluneen siitä, kun hän viimeksi katsoi kelloa,
ja yhä vielä olevan neljä tai viisikin tuntia aikaa mietiskelläksensä.
Eikä sittenkään, kaikista miettimisistä huolimatta, selvinnyt hänen
päänsä, ei sittenkään tykkinyt vanha, kiihkoinen sydän rauhallisemmin
tai kärsivällisemmin! Niin oli siis oleva: hän kadottaisi Roosan! Ei:
hän oli jo kadottanut hänet! Hän rakasti vierasta miestä, jonka hän
vasta neljä viikkoa sitte oppi tuntemaan, enemmän kuin vanhaa isäänsä,
joka oli häntä hoitanut ja holhonut ja hyväillyt pikun pikkuisesta
saakka. "Minun ei olisi pitänyt niin myöhään naida; ja sitten, eikö se
ollut hulluutta, että minä tälle ainoalle lahjoitin koko rakkauteni?
Mutta suuri Jumala: minullahan ei ollut muuta kuin tämä yksi ainoa!
Hänessähän hänen äitinsä, jota niin syvästi rakastin, uudestaan
kukoisti, vielä paljon kauniimpana ja jalompana". Lämmitellä Roosan
rakkauden loistossa -- se oli ollut hänen elämänsä korkein, puhtain
onni niinä päivinä, kun hän vielä oli rikas ja voimakas; ja nyt, kun
hän oli köyhä, kun köyhyys ja huoli olivat hänen tukkansa ennen
aikojaan vaalentaneet ja veren hänen suonissaan jäähdyttäneet -- nytkö,
kun hän oli siinä iässä, jolloin rikkaat ja mahtavatkin alkavat käydä
luulevaisiksi aarteittensa tähden, joiden omistusoikeutta jokainen
päivä heiltä riitelee -- nytkö piti hänen kadottaa paras, kallein, se,
mikä yksin vielä toi valoa ja lämmintä hänen vanhalle, lakastuneelle
elämällensä. Tosin oli hän jo kauan varustaunut kärsimään tätä
tappiota; hän oli kyllin usein itsekseen sanonut, ettei niin
hyvälahjaista, kaunista, loistavaa olentoa ollut luotu kaukaisen
maakylän yksinäisyydessä äreän vanhuksen sivulla elämäänsä surulla
kuihduttamaan; että hänen täytyi palkita hänelle hänen nuoruutensa
uhri, jonka Roosa hänelle kantoi, ja että köyhyys ja vanha, kaiken
arvonsa kadottanut aatelinen nimi olivat huono palkinto. Mitä kaikkia
hän olikaan itselleen sanonut! Hän luuli kestävänsä kaikki -- ja tunsi
nyt itsensä niin avuttomaksi, niin toivottomaksi! "Jospa hän olisi
odottanut edes pari vuotta! ehkäpä ei ole enää niinkään paljoa; ehkäpä
en enää eläisi tätäkään talvea; minä en ole vielä ollut minään syksynä
näin heikko ja kipeä kuin nyt tänä syksynä. Ja tämmöisen ajan, jona
niin tarvitsisin sääliväisyyttä, valitsi hän minua niin pahoittaakseen,
niin perin murheelliseksi saattaakseen. Oi, se on julmaa, hirmuista!
"Mutta eikö hän ollut pettynyt? Eikö kaikki ollut vaan hänen
mielikuvituksensa ilmeitä? Mahdotonta! Olihan hän koko ajan aavistanut
niin käyvän; olihan hän nähnyt tämän rakkauden kasvamistaan kasvavan
kuin myrskypilven, joka levittää mustia siipiään aina kauemmaksi,
kunnes ne vihdoin peittävät koko taivaan. Eihän tätä tapausta olisikaan
enää ollenkaan tarvittu vakuuttamaan hänelle, että hänen valtansa oli
lopussa ja uusi nuori kuningas oli kohotettu valtaistuimelle. Ihan niin
selvästi ei heidän kuitenkaan olisi pitänyt näytellä tehtäväänsä, jos
he tahtoivat pysyä salassa. Luuliko sitte kreivi, että vanhus ei enää
ollenkaan ymmärtäisi katseiden mykkää puhetta? Ja sitte lopuksi tuo
keikarimainen leikki 'armainen'- ja 'sinä'-nimityksineen! se oli
ilettävää!
"Pastori ei sillä tarkoittanut mitään pahaa; hän on siivo, nuori mies,
joka täysin ymmärtää asemansa; hän oli tekevinään hyvää, ihmisparka;
hän tahtoi kumpaakin rohkaista, varmana siitä, että minä olisin
huomannut tämän rakkauden yhtä hyvin kuin hän ja sen kaikin puolin
hyväksynyt! Miksi hyväksyisin sen rakkauden, miksi?"
Vanhus heitteli polttavaa päätään rutistuneella tyynyllä edestakaisin;
armoton uni ei tahtonut tulla.
"Ja kuka on sitte tämä mies, hänen nykyinen jumalansa? Vapaamietteinen,
jumalankieltäjä, tasavaltalainen, yksi noista nykyajan haaveksijoista,
jotka kuvittelevat voivansa uudestaan rakentaa maailman, tallattuaan
ensin jalkoihinsa kaikki, mitä heidän isänsä kunnioittivat ja arvossa
pitivät. Se, mitä hän tänään päivällispöydässä sanoi edistyspyörästä,
se oli aivan oikea avain hänen salaisimpiin ajatuksiinsa. Miten
oivallisesti siihen sopiikin kaikki, mitä hän on hurjista mietteistään
puhunut! Missä olivatkaan silmäni, etten ensi katsannolla ymmärtänyt
häntä, että voin tätä hyvästä vanhasta asiastamme luopunutta kavaltajaa
ollenkaan laskea huoneeseni, vieläpä isänsä poikana tervehtiä ja sulkea
sydämmelleni kuin omaa poikaani! Vähänäköinen hullu, sokea vanha narri,
mikä olinkin!
"Ja häntäkö pitäisi minun kutsua pojakseni? hänellekö pitäisi minun
antaa Roosani, että hän saisi sillä pilkata minua, miten kreivi aina
salaa puhuu ivaa minusta? Onko näille ihmisille mikään enää pyhää?
Miksi ei hän saattaisi Roosaa minua halveksimaan, kuten hän itse aivan
varmaan halveksii isäänsä, iso-isäänsä, esi-isiään, jotka kaikki ovat
olleet puhtaita aatelismiehiä? Ja tämänkö miehen armoilla pitäisi minun
elää? Häneltäkö pitäisi minun kerjätä kuin armoa, saada kerran nähdä
lastani, jota hän, sokean rakkautensa haihduttua, on myöskin pitävä
ainoastaan kerjäläisenä? Wengel sanoi minulle hänen väkensä pilkanneen
hevostani, vaunujani, vanhaa viittaani. Miksi ei? mimmoinen herra,
semmoiset palvelijat. Ennemmin kuin panen kunnialliset jalkani taas
hänen pöytänsä alle ja lämmittelen polviani hänen uuninsa edessä --
ennen tahdon kuolla nälkään tai viluun, kuolla maantiellä aidan
takana..."
Kynttilä, jonka vanhus taas oli sytyttänyt, oli palanut loppuun;
viimeinen liekki sammui sihisten jalassa. Lehmuksessa suhisi yötuuli ja
pyöritteli kuivia lehtiä kalisevia ikkunan luukkuja vasten. Ja vanhus
nukkui ja uneksi: hän oli kuollut ja virui väristen ja nälissään
kirstussa, ja Roosa ja kreivi istuivat rikkaassa pöydässä naureskellen,
toisiansa hyväillen, hänestä lukua pitämättä.