Kreivi jäi seisomaan paikalleen. Hänen sielunsa oli kiukkua täynnä,
kuin jalopeuran, jolta sakaalin ulvonta on karkoittanut läheisen
saaliin. Hän olisi mieluimmin vaipunut maahan. Silloin vaunujen pärinän
kokonaan lakattua kuulumasta, valtasi hänet alakuloisuus, jommoista hän
ei koskaan ollut tuntenut. Hänestä oli kaikki, mikä tekee elämän
viehättäväksi ja kauniiksi, kerrassaan kadonnut ja maailma näytti
yhdeltä ainoalta, peloittavalta erämaalta.
Allapäin astui hän pihasta takaisin puistoon, puistosta ruokasaliin,
jossa vielä oli kaikki semmoisenaan, kuin seura oli ne jättänyt. Hän
heittäysi tuolille, jolla Roosa oli istunut, otti lasin, josta hän oli
juonut ja suuteli sitä; sitten laski hän sen takaisin pöydälle niin
kiivaasti, että se särkyi pieniksi muruiksi.
"Miten on mahdollista joutua niin intonsa orjaksi! Luulenpa, että minä
voisin langeta polvilleni hänen eteensä ja rukoilla, että hän antaisi
minun suudella hameensa lievettä. Mitä on minusta tullut? Vieläkö minä
olen minä? Olenko minä vielä omassa vallassani? Eikö hän tee minusta,
mitä tahtoo? Enköhän vielä kohta luovu uskostanikin ja tunnusta Aukusti
Väkevää kansansa hyväntekijäksi ja hirmuvaltaa ainoaksi, valistuneen
vuosisadan mukaiseksi hallitusmuodoksi? Kurja teeskentelijä, mikä
olenkin! Miten hän minuun katsoi! sydämmeni oikein vapisi. Minäkö olin
onnellinen, kun hän oli onnellinen, kun hänet voin tehdä
vaikenemisellani onnelliseksi? kauankohan niin on?"
Kreivi nojasi päänsä kättään vasten. Syvä mielipaha valtasi hänet yhä
enemmän. Supisten kiroili hän pastoria, ja samalla oli hän jotenkin
tyytyväinen siitä, ettei viimeistä sanaa hänen ja Roosan välillä vielä
ollut lausuttu, että hän yhä vielä oli vapaa. Pitäisikö hänen luopua
vapaudesta, jota ei orjaltakaan voida ryöstää, ajatuksen vapaudesta
kauniin tyttösen mieliksi, joka taas puolestaan vanhan ukkokärryksen
tähden ei uskaltanut vapaasti ajatella? Eikö siinä ollut kaksinainen
orjuus? -- ja jos hän olisi sinun --
Kreivi hyppäsi ylös.
"Jos hän sinun olisi -- eikö joka hetki tekisi hänen voittoriemuansa
täydellisemmäksi! eikö hänen armas herttaisuutensa ja ihana suloutensa
sammuttaisi sinusta kaikkea halua miehuullisiin töihin? Tahtoisitkohan
vielä jotain muuta kuin elää hänen, hänen, ja ainoastaan hänen
tähtensä, joka taaskin elää ainoastaan isänsä tähden? Herkules Omfalen
rukin ääressä! ei, ei edes sekään! Omfalen vanhan isän imartelija,
rakkaudesta tyttäreen valehtelemaan pakotettuna. Miten usein
sattuisikaan semmoisia hetkiä kuin äsken! kuinka usein täytyisi minun
kieltää herrani ja mestarini: totuuden! Urho en ole koskaan ollut,
Jumala paratkoon! mutta edellinen elämäni oli kuitenkin sankarillinen
näiden viime viikkojen toimettomuuteen verraten. Kahdeksan päivää on jo
virunut viimeinen kirje, jossa vaalitoimikunta vielä kerran vaatimalla
-- on surkeata ja kaikki Hekuban tähden! Ei! ei Hekuban, suloisen,
yhden ainoan olennon tähden! -- tyttösen, joka -- no jaa, tyttösen,
s.o. olennon, joka nauraa, laskee leikkiä, on pahoillaan, viehättää ja
kokonansa kieltää miehen tavoin ajattelemasta ja toimimasta. Pois,
pois!"
Kreivi löi otsaansa; hän oli aivan raivoissaan. Pitkin askelin astui
hän edestakaisin huoneessa, käsiään kiivaasti heilutellen, milloin
Roosan nimeä hellimmän rakkauden äänellä kuiskutellen milloin kovilla
sanoilla nimittäen itseään kelvottomaksi, heikoksi pelkuriksi.
Palvelija tuli korjaamaan pöytää, se saattoi hänet sen verran
järkeensä, että hän, näennäisesti rauhallisena, meni lukuhuoneesensa,
jossa jo lamppu paloi kirjoituspöydällä. Hän otti käteensä
talonpoikaissodan historian, jota hän viime kerran oli lukenut sinä
aamuna, kun hän näki Roosan puiston reunalla vaahterain alla. Ensin
uiskentelivat vaan kirjaimet hänen silmissään, eikä hän huomannut, mitä
hän luki, mutta vähitellen alkoi tyhjä taulu täyttyä. Kuva kuvansa
perästä ilmestyi ja ne alkoivat keskenään murhaavaisen sodan tavarasta
ja elämästä. Ritarin miekka on märkänä talonpojan verestä, talonpojan
keihäs tärisee ritarin rinnassa, sen ohella valaisevat palavain kyläin
ja ritaritalojen liekit kalveita vaimoja ja parkuvia lapsia, jotka
pakenevat metsiin, mutta saavat sielläkin surmansa takaa-ajavien
ritarien aseista. Kuvaus kuvauksen rinnalla, yksi toistaan julmempi, ja
vihdoin loppunäytöksenä hirmuvalta, joka pilkkanaurulla astuu
jalkoihinsa tomuun tallatun, häpäistyn ihmiskunnan.
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun kreivi pani kirjan hiljaa kiini. Hän
jäi, pää käteen nojattuna, istumaan; sitten tempasi hän kynän ja
kirjoitti kirjan vieressä olevalle paperilevylle:
Turhaan etsii pysyvää tyytyväisyyttä se, joka elää ainoastaan itseään
varten, olkoonpa hän sitte miten nöyrä ja rehellinen hyvänsä.
Ei ole muuta onnea kuin jonka tuottaa taistelu sen puolesta, mikä on
kaikkien velvollisuus: heidän pitää elää ihmisellisesti.
Jos voitamme tässä taistelussa, emme ole haavoittaneet ketään, paitsi
ken ei mitään armahtamista ansainnut; jos meidät voitetaan, voimme
kuolla rauhassa, sillä käsistämme pudonneet aseet joutuvat toisiin,
vahvempiin käsiin.
Ystävyys, rakkaus -- se on kyllä kaunista ja hyvää; mutta sanotaanhan
sanassa: etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa,
niin nämät kaikki teille annetaan.
Ja jollei niitä teille anneta, no! köyhäthän pääsevätkin autuaiksi
Jumalan valtakunnassa!
Minä häpeän toimettomuuttani. Mitä olen veljieni hyväksi tehnyt? Minä
en kyllä ole heille tehnyt mitään pahaa! mutta hyvää? mitä hyvää? ja
hyvää voimieni mukaan? Olenko olkapäälläni ponnistanut pyörää
eteenpäin? Enkö ole pikemmin seisonut vieressä ja olkapäitäni pudistaen
sanonut: eihän se kuitenkaan liikahda paikastaan!
Sieluni on syvästi murheissaan.
Kuinka voi se nauttia, joka ei ole tehnyt työtä! hän syö ja juo
turmioksensa.
Kuinka voi se levätä, jolla ei ole mitään oikeutta olla väsynyt! Tieto
omasta kelvottomuudestaan herättäisi ja ajaisi hänet rakkaudenkin
sylistä.
Huomenenna, huomenenna! tahtoisinpa, että jo olisi huommen!