Tähän aikaan päivästä näytti Lengsfeld'in puisto kauneimmalta.
Länsitaivaalla liiteleväin hehkupilvien loisto levitti lumoavan valon,
jossa nuo kankeat pensasaidat ja typistetyt marjakuusetkin näyttivät
sieviltä ja joutsenlammikot saivat oikein runollisen muodon. Kirkas,
mutta yhä vielä lauhkean lämmin syysilma oli täynnä nuorten lehtien
kryytimäistä tuoksua; asterit kukkalavoilla olivat nyt enää melkein
ainoat kukat ja nekin puhuivat enemmän talvesta, joka oli oven edessä,
kuin kuluneesta kesästä. Suloinen alakuloisuus oli levittäinyt koko
luontoon ja kaikui lintujen kiiruisessa viserryksessä, joilla ei
pienessä ahdistetussa rinnassaan näyttänyt enää olevan yhtään iloista
ääntä.
Kreivi oli tarjonnut käsivartensa Roosalle viedäkseen hänet salista
puistoon; terassin portaiden juurella oli Roosa pienellä kumarruksella
vetänyt pois kätensä. Niinpä astuivat he nyt rinnakkain, ei pitkälle
käytävälle, jota herra von Weissenbach ja pastori olivat lähteneet,
vaan vasemmalle, missä lehtikuusikko yhdellä ja kasvihuone toisella
puolen sulkivat pienen paikan, koristekasvitarhan. Ei kreivi eikä Roosa
puhunut sanaakaan; vallattomuus, leikki, veitikkamaisuus, rohkeus
näyttivät kerrassaan kadonneen Roosalta, ja mitä kreiviin tuli, oli
hänen rintansa niin täynnä rakkautta ihanaan, sivullansa kulkevaan
olentoon, ettei hän nyt olisi taitanut muuta sanoa kuin: rakas,
rakkahin Roosa; minä rakastan sinua. Jos Roosa olisi kerrankaan
hymyillyt hänelle, olisi hän sen sanonutkin; mutta hän katsoi niin
vakavana, niin melkeinpä juhlallisena maahan, ja silloin täytyi
kreivinkin katsoa alas. Vihdoin katkasi Roosa äänettömyyden ja sanoi:
"Ei se olekaan niin helppoa, eikö?"
"Sanoinhan minä sen jo heti", vastasi kreivi, syvästi hengähtäen,
"mutta se on vaan tottumattomuudesta; muuten, miksikä ei se kävisi
päinsä? -- nimitetäänhän sisaria ja serkkuja samoin, jos kellä niitä
on; minulla ei valitettavasti ole yhtään, eikä ole koskaan ollut".
"Ei minullakaan", sanoi Roosa.
"Mutta toki veljiä -- ei, veljiä ei, tiedänhän minä sen -- minä tahdoin
sanoa: miesserkkuja ja semmoisia?"
"Yhtä vähän. Paitsi äitiäni, jo minä enää tuskin muistan, ei minulla
ole koskaan ollut ketään muuta, jota voisin rakastaa, johon voisin
luottaa, kuin hyvä, vanha isäni. Niin, ja kun kerran puhumme isästä,
tahtoisin minä -- tahtoisin minä --" Roosan posket hehkuivat, mutta hän
rohkaisi itsensä ja jatkoi päättävästi: "pyytää sinua säälimään hänen
ennakkoluulojaan ja hänen heikkouksiaan. Hän on vanha, kovia kokenut
mies, ja sinä olet nuori ja onnellinen; mitä hyötyä sinulla on vanhan
miehen kääntämisestä mietteisisi? ja minä kärsin niin kovin nähdessäni
teidän kiistelevän ja sitä tapahtuu viime aikoina paljon useammin kuin
alussa. Minä soisin mielelläni, että isäni sinua oikein, miten
sanoisin? oikein pitäisi arvossa ja rakastaisi, niinkuin sinä
ansaitsetkin, kun olet hyvä ja ystävällinen, kuten sinä voit olla, etkä
ole ylpeä ja suurellinen, kuten äsken. Minä en ollenkaan ollut
tyytyväinen sinuun, herra kreivi; ymmärrätkö, en ollenkaan, joten sinä
et myöskään ansaitse, että minä koettaisin sinua oiaista. No, ethän
sinä vastaa, herra kreivi?"
Kreivi katseli silmäyksillä täynnä hellintä rakkautta hänen hymyilevää
muotoansa.
"Minä olen niin onnellinen", sanoi hän, "kun kuulen sinun niin minua
nuhtelevan".
Hänen äänensä vapisi; hän olisi mielellään sanonut vielä enemmän; neiti
Roosan muodosta oli koko edellinen levottomuus kadonnut. Kun hän nyt
tunsi mitä kreivi tunsi, voivat hänen silmänsä olla niin kirkkaat ja
vallattomat, ja hän voi niin iloisesti nauraa, hän nyt nauroi ja sanoi:
"No, sepä on oivallista! Minä saarnaan ja saarnaan, ja pahantekijä,
jonka pitäisi puhjeta katumuksen kyyneleihin ja luvata parannusta,
sanoo itseään onnelliseksi, sentähden että minä häntä moitin. Oi
turhuuksien turhuutta! parannettavaa ei meissä luonnon herroissa ole
mitään, sillä me olemme täydelliset; kunhan vaan meidän kanssamme
työskennellään; moititaanko meitä tai kiitetään, se on ihan
yhdentekevä. Mene, herra kreivi! sinä olet, kuten kaikki muutkin; sinä
rakastat vaan itseäsi!"
"Ja niinkö sanot sinä, sinä -- Roosa?" sanoi kreivi tarttuen Roosan
käteen. Roosan käsi vapisi eikä hänen äänensä enää ollut niin rohkea,
kun hän vastasi:
"Ja miksi en minä? minä yhtä hyvin kuin muut?"
"Kun sinä sen paremmin tiedät", supisi kreivi ja hänen näin puhuessaan
laskehti hänen rintansa ja sanat tunkeutuivat vaivaloisesti vapisevain
huulten takaa; "koska sinä sen paremmin voisit tietää, sinun pitäisi
tietää, -- koska".
"Ah, tuollahan ne ovat, karkulaiset!" huusi karkea ääni, joka koetti
olla leikillinen, ja pastori astui, herra von Weissenbach jälissään,
kasvihuoneen nurkan takaa, jonka lasiseinän vieritse Roosa ja kreivi
viimeksi olivat astuneet.
"On jo paras aika meidän lähteä", sanoi herra von Weissenbach.
Hän näytti kalvealta ja väsyneeltä.
"Sinä et voi hyvin, isä", huudahti Roosa, levottomasti häneen päin
kääntyen.
"Kyllä, kyllä minä voin hyvin; mutta tulee myöhä; menkäämme eteenpäin".
Roosa otti isänsä käsivarren; kreivi ja pastori seurasivat; pastori
lörpötteli lakkaamatta iltapäivän ihanuuksista. Kreivi ei kuullut
sanaakaan hänen puheestaan.
Pihassa olivat jo vanhat vaunut valmiina. Wengel oli laskenut katon
alas, kun kreivin ratsupalvelija oli hänelle huomauttanut vaunujen
siten näyttävän kauniimmilta. Kreivi ei ollut siihen tyytyväinen; Roosa
oli keveissä vaatteissa ja ilta oli käynyt tuntuvasti viileämmäksi.
"Te vilustutte, neiti", sanoi hän vaunujen ovella seisoen.
"Hahaa: te! Te kadotitte vedon, herra kreivi, ellette jo ennen
kadottaneet!" huusi pastori etu-istuimelta ja taputti mustiin
sormikkaihin pistettyjä käsiään.
"Oi, miten iloitsenkin siitä!" sanoi Roosa, vaikka hänen kasvoistaan ei
voinut vähäistäkään sitä iloa huomata.
"Wengel, anna mennä!" huusi herra von Weissenbach.
Paksuluinen musturi läksi kömpelöllä hyppäyksellä, ja vaunut vierivät
nopeasti ulos portista.