He nousivat leveitä, kasvuilla runsaasti koristettuja, toiseen kertaan
vieviä kiviportaita. Pastori huudahteli tuon tuostakin ihastuksesta ja
ihmettelemisestä, mikä teki kreivin vieläkin kärsimättömämmäksi. He
kulkivat ylemmän esihuoneen läpi, joka samoin kasvuilla ja sen lisäksi
muutamilla hyvillä kipsikuvilla sievästi koristettuna näyttikin varsin
kauniilta ja muhkealta. Palvelija avasi oven esihuoneesta avonaiseen
kuvastokäytävään, joka tältä puolen -- Weissenbachiin päin olevalla
linnan takapuolella -- eroitti ja samalla yhdisti pitkän huonerivistön;
sitten meni hän edeltä, herra von Weissenbach ja pastori seurasivat
häntä. Kreivi tahtoi kumartaen laskea Roosan ohitsensa, kun tämä äkkiä
pani kätensä keveästi hänen käsivarrelleen. Melkein pelästyneenä
katsahti kreivi häneen. Hänen suuret sinisilmänsä, jotka omituisen
lempeästi ja suruisesti häneen katsoivat, kiilsivät kosteasta
loistosta; mutta hänen huulensa ympärillä leikitteli hymy.
"Olettehan oikein ilolla odottanut tätä päivää", sanoi hän hiljaa.
Kreivi ei voinut mitään vastata, ei edes päätään nyykäyttää; ainoastaan
huulensa vavahtivat.
"Minä en sille mitään voi", jatkoi hän samalla hiljaisella äänellä,
mutta nopeammin vaan, "älkää toki kostako sitä minulle!"
Hän tarjosi kreiville kätensä, jonka tämä veti huulillensa. Sitten
kohotti hän taas päänsä. Hänen silmänsä säteilivät; pikainen muutos
surusta iloon oli jotakin lumoavaista. Nyt oli taas kaikki hyvin ja
paremmin kuin hyvin! Nyt olivat maailma ja elämä taas kirkkaat,
kirkkaammat kuin koskaan ennen.
Roosa hymyili. Hän ei tiennyt valtaansa tämän miehen yli niin suureksi,
miehen, joka hänestä näytti niin voimakkaalta, niin vakavalta, niin
oman arvonsa tuntevalta; selvä tieto tästä vallastansa täytti hänen
sydämmensä äärettömällä ylpeydellä.
Ylpeydellä ja nöyryydellä; vai oliko tuo nöyryyskin salaista ylpeyttä
vaan? Eikö se ollut ylpeyttä, tuo hämärä tunne, joka hänet tänään sai
pukeutumaan yksinkertaisimpaan pukuun, mitä hän voi löytää? Vai oliko
siinä jotain muutakin, josta hän itsekään ei ollut selvillä? Oliko hän
ainoastaan hetkeksi tahtonut rikkaassa kreivissä vaikuttaa kunnioitusta
köyhyydellään? Vai oliko hän kauemmaksi tulevaisuuteen katsonut ja
tahtonut sanoa: ken minua rakastaa, hänen pitää minua semmoisenaan
rakastaman taikka minä en huoli hänen rakkaudestaan.
Roosan sielussa aaltoilivat nämä epäilykset hänen hiljaisena milloin
kreivin milloin isänsä sivulla kulkiessaan kauniin huonerivistön läpi.
Kreiville oli onni tuottanut takaisin hänen älykkäisyytensä, jonka tuo
odottamaton sattuma oli häneltä riistänyt. Hän voi sukkelasti vastata
vanhan herran kysymyksiin ja osasi kohteliaasti kiertää papinkin
onnistumattomia imarruksia; mutta hänen silmänsä katsoivat aina Roosaa,
jonka muotoa nyt ystävällinen lempeys elähytti, vaikka hänen huulensa
aniharvoin avautuivat tekemään muistutusta ja senkin vaan silloin, kun
isänsä tai pastori kysyivät suorastaan hänen ajatustansa. Hän ei voinut
puhella, arvostella, laskea leikkiä kuin muulloin. Joka askeleella
tunsi hän syvemmin, että kaikki tämä tuhlaavaisesti levitetty komeus
oli ainoastaan kunnian osoitus hänelle. Vähäpätöisinkin sana, jonka hän
milloinkaan oli Weissenbachissa teeskentelemättömästi ja viattomasti
lausunut kauneuden aististaan ja taipumuksistaan, oli otettu varteen.
Tuossa olivat nuo korkeat peilit, joissa hän oli sanonut voivan
kuvaisestaan iloita; tässä olivat ruusupuiset huonekalut tummansinisine
silkkipeitteineen, jommoisilla hänen huoneensa herttuan linnassa oli
ollut varustettu; melkein joka huoneessa oli soutotuolia, joissa hän
niin mielellään kiikkui; tässä taas piano, jota hän ei uskaltanut
koskettaa, kun hän ensi silmäyksellä huomasi sen olevan eräästä
tehtaasta, jota hän äskettäin oli paraaksi kehunut; tuossa oli sali,
jonka hän itse näytti pienimpiin osiinsa saakka järjestäneen, niin
tarkoin oli se sen kuvan mukainen, jonka hän kerran tanssista puhuessa
oli tanssisalista laatinut. Kaikki, mitä hän näki, oli hänelle
äänetöntä ja kuitenkin niin kaunista puhetta; kaikki oli kuin sadussa,
jossa puiden lehdet kieliksi muuttuen kuulijalle kuiskuttavat hänen
elämänsä arvoituksen selitystä, jos hän sen vaan oikein ymmärtää.
Monesti vavahti hän oikein: hänestä oli kuin kuulisivat toisetkin sen,
mikä niin selvästi hänen sydämmessään kaikui; mutta onneksi näyttivät
isä ja pastori tajuavan ainoastaan uuden laitoksen käytännöllistä
puolta.
Alakerrosta, johon taas oli tultu, tarkastellessa ei viivytty niin
kauan. Toinen puoli oli väliaikaisesti pehtorin, emännöitsijän ja
palvelijain varalle jätetty; toisen oli kreivi omaksi asunnokseen
varustanut. Näiden huoneiden yksinkertaisuus oli silmiin pistävä
vastakohta äsken katseltujen huoneiden komeudelle; niihin katsottiin
vaan ovelta, ja astuttiin sitte kirjaston viereiseen ruokasaliin, mihin
kreivi oli pienelle pöydälle panettanut leivoksia, hedelmiä ja viiniä.
Vaikka herra von Weissenbach olikin monessa kohdin huomannut
moitittavaa, niin oli tämä huone aivan hänen mieleisensä. Hän tunsi,
kuten sanansa kuuluivat, vasta täällä taas maata jalkainsa alla; eihän
kauneuden aistista ollut mitään sanomista, mutta hän puolestaan olisi
koko linnan näin koristanut. Täällä ympäröi häntä tuo muinoinen aika,
vaikkapa kaikki olikin taitavaa mukailua vaan.
"Mutta onhan tässä todellinen vanhanaikainen kappale", huudahti hän
äkkiä, huomattuaan kellon uunin päällä, "onhan tämä todellinen, tai
kaikki olisi petosta; eikö niin, kreivi Lengsfeld?"
Kreivi kiiruhti vakuuttamaan, että herra von Weissenbach oli osoittanut
tuntijataitonsa, ja että kello oli perintö eräältä, Aukusti Väkevän
hovissa eläneeltä sukulaiselta.
"Kummallista, etten minä koskaan huomannut tätä taideteosta isällänne",
sanoi herra von Weissenbach, "se on ollut jossakin nurkassa, muuten ei
se olisi minulta jäänyt huomaamatta. En ole koskaan nähnyt mitään niin
täydellisesti sen ajan mukaista. Tässä on palanen historiaa, kreivi
Lengsfeld".
Kreivi ei voinut iloita siitä, että hänelle oli niin hyvin onnistunut
aikomuksensa tämän huoneen koristamisella miellyttää vanhaa herraa.
Hänen suorasta mielestänsä oli tieto tukala, että hänen oli täytynyt
ottaa niin turhamaiset imarruskeinot avuksensa. Vanhan herran
viimeiseen lausumaan voi hän tuskin olla sanomatta, että tuo
historiamurunen, jota kello muka edusti, vähintäänkin oli sangen
hyödytön ja surullinen.
Herra von Weissenbach saattoi tuskin luopua kelloa katselemasta, joka
muuten näytti herättäneen Roosassakin ihmettelemistä. Tämä uusi
todistus kreivin huolenpitävästä hyvyydestä liikutti ja ihastutti häntä
melkein vielä enemmän kuin kaikki muut seikat. Ja nyt rohkeni hän
myöskin katsoa suoraan kreivin silmiin ja hymyillen osoittaa hänelle
kiitollisuuttansa. Kreivi tunsi veren nousevan kasvoihinsa;
sekaannustaan salatakseen pyysi hän vieraitansa käymään pöytään.
Tuskin oli ruvettu istumaan ja kreivi lähettänyt pois palvelijan
voidakseen vapaammin puhella vieraittensa kanssa sekä täyttänyt hienot
lasipikarit sampanjalla, kun pastori kohoten esitti maljan "sille, joka
hyvin rakastettuna ja jumaloituna haltijattarena ja emäntänä näissä
huoneissa oli hallitseva ja vallitseva".
Kreivi oli hämärästi aavistanut, että tuo tyhmä lurjus oli jotain
semmoista esittävä. Hän ei sentähden hetkeksikään hämmästynyt, vaan
kiitti muutamilla kohteliailla sanoilla, samalla huomauttaen ehkä
olevan viisainta olla siitä asiasta kokonaan puhumatta. Pastori ei
ymmärtänyt tätä viittausta tai ei ollut ymmärtävinään. Hän piti
Lengsfeldin papin velvollisuutena osoittaa, että hänen laumansa yhä
vielä oli hoitajattaretta, suojelijattaretta. Mies vaimotta on valo
lämmöttä. Hän ei tahtonut puhua itsestään, eihän nollilla ole mitään
arvoa; mutta olihan tuo sana kaunis, sna: "jalo suku velvoittaa
jalouteen!" Hän toivoi, että hänen korkea suosijansa kohta läksisi maan
rikkaita tyttäriä valikoimaan ja niistä rikkaimman ja ylhäisimmän toisi
puolisonaan isiensä linnaan.
Kreivi, tahtoen kerrassaan lopettaa tämän puheen, sanoi kuivasti:
"kummastuvansa kuullessaan, että uskon, rakkauden ja köyhyyden
palvelija piti niin suuressa arvossa rikkautta, ylhäistä syntyperää ja
muuta semmoista, joita yleensä pidetään varsin maallisina hyvyyksinä ja
maallisina etuina".
Pappi punastui pyöreän otsansa paljaisin ohimoihin saakka, mutta herra
von Weissenbach vastasi hänen edestään:
"No, kreivi Lengsfeld, minä luulen ymmärtäneeni herra pastoria oikein,
jos arvelen: hän eroittaa toisistaan, mitä on eroitettava. Hän ei
pauhaa itseänsä varten, sillä siksi tuntee hän tilansa vallan hyvin,
vaan teitä varten, ja Jumal'auta, minäkään en tiedä, miten te vaan
voisittekaan toisin valita. Aateli ja rikkaus kuuluvat yhteen kuin käsi
ja sormikas; kädetön sormikas on rikkaläjään heitettävä kapine, mutta
sormikkaatonta kättä voi jokainen heikoinkin ohdake raavaista".
"Jos niin on", vastasi kreivi innokkaasti, "silloin emme tosiaankaan
voi mitään parempaa toivoa kuin työmiehen kovettunutta kättä, joka
tempaa ohdakkeen juurineen ja tallaa jalkoihinsa. Sormikkaiset kädet
eivät todellakaan aina tartu voimakkaimmin edistyspyörän puolapuihin".
Herra von Weissenbach puri alahuultaan ja sanoi suuttumustaan
salaamatta:
"Minä olen vanha mies, kreivi kulta, enkä katso häpeäksi lisätä:
vanhasta aatelisesta suvusta, joka on aina tunnetulla rakkaudella
pysynyt perityllä tilallaan. Teidän ei pidä sentähden lukea
minulle viaksi, jos kuva nykyaikaisesta teollisuuselämästä ei olisikaan
minulle niin tuttu".
Kreivi aikoi vastata jotakin, joka luultavasti ei olisi riitaa
sovittanut; mutta levottomasti rukoileva katse Roosan silmistä riitti
sammuttamaan hänen intonsa. Hän kumarsi herra von Weissenbachille ja
sanoi hymyten: "jo poikana koulussa joutuneensa pahaan maineesen
kuvaustensa ja vertaustensa huonon valikoimisen tähden, ja nyt
näkevänsä, ettei hänen runosuonensa siitä päivin ollut parantunut".
Roosa yhtyi heti leikilliseen puhetapaan, jonka kreivi oli alkanut; hän
sanoi kreivin sentähden niin usein puhuvan taitamattomuudestaan
runollisuuden alalla, että hän luulee kansallis-taloudellisen maineensa
siitä kärsivän, jos maailma saisi tietää hänen kerran värssyjäkin
sepitelleen; ehkäpä myöskin ainoastaan kuullakseen itseään
vastustettavan; mutta siinäpä hän ei teekään hänelle mieliksi, koska
hän ei ollenkaan tuntenut itseään velvoitetuksi millään tavoin
suurentamaan miesten jo semmoisenaankin tuskin kärsittävää
turhamaisuutta.
Roosa oli hyvin puhelias, kun hän kerran sai syytä tekeytyäkseen
nerokkaaksi. Hän taisi silloin niin vallattomasti ivailla, imarrella,
hymyellä ja olla nureissaan, että pahimmankin mielen täytyi tämän
herttaisuuden paisteessa kirkastua. Niinpä ei nytkään kestänyt kauan,
ennenkuin seura tuli varsin iloiseksi. Vanhan herran otsalla majaili
tosin yhä vielä pilvi, mutta aivan nähtävästi koetti hän yhtyä
jokaiseen pilaan. Hedelmien joukossa pöydällä oli myöskin kuorimantelia
ja sinivehreitä rusinoita, joista Roosa oli usein sanonut hyvin paljon
pitävänsä. Hän kehui nytkin, ettei hän vielä kertaakaan ollut joutunut
tappiolle tässä "armahais"-leikissä, vaikka hän oli jo lukemattomia
kertoja ottanut osaa siihen, ja että hän tahtoisi mielellään tuntea
sen, joka olisi häntä sukkelampi tässä pelissä, ja muuta semmoista,
mitä vallattomuutensa mieleen toi. Samalla valikoitsi hän uutterasti
mantelia, ja kohta löysikin hän, mitä etsi.
"Ken uskaltaa, ritari tai asemies!" huusi hän, pitäen korkealla
hedelmäastiaa, jolle hän oli pannut kaksoissydämyksen.
"Minä!" sanoi kreivi, ojentaen kiivaasti kättään lautaista kohti.
"Seis! ensin ehdot, säännöt ja ohjeet, joiden mukaan tämä sukkeluuden
kaksintaistelu ratkaistaan. Ainoastaan kovin koetus on meidän arvomme
mukaista".
"Silloinpa uskallan minä", sanoi pastori, "esitellä yhden lajin tätä
leikkiä, jonka minä äskettäin hääpidoissa naapuritalossa opin. Se on
tosiaankin sangen sukkela ja miellyttävä. Ne nimittäin, jotka muuten
nimittävät toisiaan sinuksi, ovat siitä hetkestä, jona leikki alkaa,
toisilleen 'te', ja päinvastoin. Kuka ensin hairahtuu, on
luonnollisesti kadottanut".
"Mitäs pidätte siitä?" kysyi Roosa hymyten.
"Jotenkin vaikea ainakin", vastasi kreivi.
"Minusta olette huomaava päinvastaista".
"Sitäpä tahtoisin sangen mielelläni nähdä".
"Te kadotatte".
"Se on hyvin todennäköistä".
"Minun luullen saisitte jättää koko asian, joka suoraan sanoen minusta
näyttää vähän kummalliselta", sanoi herra von Weissenbach, jonka otsa
oli huomattavasti synkistynyt tämän keskustelun ajalla.
"Ei, ei", huusi Roosa innoissaan, "hänen pitää, hänen pitää! Juuri
sentähden täytyy hänen, että hän julki järki aivan kieltämättä pelkää.
Kuinka, herra ritari? nainen, heikko nainen voittaa teidät rohkeudessa!
Saattakoon pappi sitte ritarin häpeämään!"
"Antakaa!" pyysi kreivi, pidättäen kiteislasiastiaa, joka jo oli
liikkunut pappiin päin.
"Nyt siis sota!" naurahti Roosa.
"Ja nyt nousemme, jos olette selvillä", sanoi herra von Weissenbach
lykäten tuolinsa taapäin kiireellä, jota Roosa ja kreivi eivät
huomanneet, mutta kyllä pastori, joka välkkyvien silmälasiensa takaa
oli tarkoilla ja valppailla silmillä tarkastellut kaikkea, mitä
syödessä tapahtui. Kreivi pyysi vielä saada avata yhden putelin, mutta
herra von Weissenbach sanoi jo olevan ajan nousta pöydästä, jos mieli
nähdä puutarha ja kasvihuoneet ja mitä muuta vielä oli katsomatta ja
sitten ehtiä kotiin ennen pimeän tuloa.
Sitte läksi hän pastorin kanssa käsitysten terassille, josta päästiin
suorastaan puistoon.
Roosa ja kreivi seurasivat; mutta heillä ei näyttänyt kovin kiirettä
olevan; sitäpaitsi tunsikin pastori hyvin puiston ja kasvihuoneet;
kreivi taisi vallan hyvin jättää herra von Weissenbachin hänen
johdatettavakseen.