Kreivin into laittaa isiensä linnaa miellyttävään kuntoon, ei ollut
laimentunut; olipa hän päinvastoin työtä aina suurentanut ja
semmoisella uutteruudella edistänyt, että kaupungista kutsuttu nuori
rakennusmestari voi kuuden viikon kuluttua pitää työnsä loppuneena.
Kreivi osoitti hänelle tyytyväisyyttänsä ja kiitollisuuttansa niin
runsaasti, että hän, vaikka tiesikin olevansa etevä, ei voinut katsoa
ansioitansa niin suuriksi. Hän ei tiennyt, ettei kreivi maksanut
hänelle ainoastaan näistä -- itsessään hyvinkin kunnollisista toimista,
vaan paljon enemmän ilosta, jonka hänelle tuotti se suloinen toivo,
että hän seuraavana päivänä voi näytellä nämä kaikki rakastetullensa.
Jo viikkoa ennen oli, näette, päätetty, että ystävät Weissenbachit
tulisivat sunnuntaina iltapuolella käymään Lengsfeldissä. Roosa oli
sanonut pukeutuvansa juhlapukuun ja kovin pahastuvansa, ellei kaikki
poikkeuksetta tekisi Lengsfeldissä samoin. Tämän uhkauksen johdosta oli
kreivi tuon kauan toivotun päivän aamuna tavattoman varhain liikkeellä
ja alkoi makuuhuoneesta lähtien tarkastusmatkan koko kartanonsa läpi.
Nuori rakennusmestari, jolle oli vähä väliä muistutettu, ettei
kulungeista tarvinnut vähintäkään lukua pitää, oli näyttänyt
ymmärtävänsä seurata rakennuttajan toiveita ja käyneensä koulua
herttuan uuden huvilinnan koristamisessa, jonka työn hän oli juuri
äsken valtion ylirakennusneuvoston tarkastuksella lopettanut. Kun
pikkuvaltion pääkaupungin puodit eivät riittäneet, oli hän lähettänyt
sähkösanomia naapurivaltion pääkaupungin tavaravarastoihin, ja nämä
taas olivat puolestaan kokeneet mitä nopeimmin toimittaa niin loistavat
tilaukset. Mitä laitoksien rikkauteen tuli, oli siltä puolen -- kuten
kreivi nyt oli huomaamaan -- melkein liiaksikin tehty; tarkastellessaan
muutamia nahkaisia seinäverhoja, esirippuja raskaasta damastista,
samettisia lattianpeitteitä, luuli hän kuulevansa erään neitosen
punahuulilta pilkallisen naurun. Näyttipä hänestä nyt viimeisenä
hetkenä monenkin, hänen oman keksimänsä laitoksen kauneus hyvin
epäiltävältä; huomasipa hän jotain aivan rumaakin eikä voinut ymmärtää,
miten hän oli semmoista sallinut vieläpä itse määrännytkin. Sitä
vastoin voitti sangen moni osa hänen täydellisen mieltymyksensä,
erittäinkin toisen kerroksen nurkkahuone, jonka ikkunat olivat
Weissenbachin puistoon päin ja joka viehättävine huonekaluineen --
niiden joukossa varsin komea piano -- kuvapatsaineen, kuvatauluineen,
lattianpeitteineen ja esirippuineen oli perin sopimaton miehen --
varsinkin tupakoivan -- asunnoksi; sitten ruokahuone alakerrassa, jonka
lasiovista puistoon pääsi ja jonka rakennusmestari hänen yksinomaisesta
käskystään oli koristanut aivan vanhan mallin mukaan. Kreivi itse ei
pitänyt juuri paljon semmoisista koristuksista; mutta hän tiesi, että
herra von Weissenbach piti sitä kaikista kauneimpana ja voi aivan
innostua huonekalusta, joka niin oikein kuvasi muinoisen vanhan
ajan henkeä. Niinpä oli hän tuottanut tähän huoneesen vanhan,
kummallisimmilla kiekuroilla koristetun kellon, jota hän tähän asti
tuskin oli huomannut, vaan nuori rakennusmestari -- hän oli tämmöisten
kalujen tuntija -- oli sanonut sitä verrattoman kalliiksi
taideteokseksi -- ja se näytti tosiaankin loistavine koristuksineen
varsin muhkealta runsaasti kullatun uunin reunuksella.
Huoneista kävi matka terassille, joka kahdelta puolen ympäröitsi linnaa
ja nyt uusine kuvineen ja todellisine kukkineen kiviastioissa entisen
läkkiromun verosta näyttikin vallan toiselta kuin ennen; terassilta
puistoon, missä vielä juuri viimeisiä käytäviä puhdistettiin äsken
leikattujen marjakuusi- ja pyökkipensasten välillä. Puisto suorine
teineen, nelikulmaisine joutsenlammikkoineen (joissa väliaikaisesti ui
sorsia, kun ei oltu kahdes kymmenen peninkulman päästäkään saatu
joutsenia), kiinalaisine huvihuoneineen ja muine edellisen vuosisadan
keksimine rumuuksineen oli kreivin kauhistus, koska se oli täydellisin
vastakohta Weissenbachin säännöttömälle, metsittyneelle puistolle,
jonka miellyttävää hämärää Roosa niin rakasti. Hän olisi nämä rumuudet
hävittänyt perinpohjin puutarhasta, jos pyökkiä ja tammia olisi voinut
yhtä helposti asetella kuin kaappia ja kukkapenkkiä, niin mukavasti
levitellä kuin kukitettuja lattianpeitteitä. Kreivi huokasi ja päätti
pidättää niin kauan kuin mahdollista vieraansa huoneissa ja avata vasta
auringon lasketessa ovet terassille, kun kankeannäköinen puisto sai
silloin ikäänkuin surullisen ystävällisen näön.
Päivällisen perästä -- vaikka kreivi oli tuskin muruakaan maistanut,
kuten vanha emännöitsijä päätään pudistellen sanoi -- kävi hän vielä
kasvihuoneissa ja tallissa, jolla hän toivoi voittavansa herra von
Weissenbachin suosion. Hän taputti lemmikkinsä -- ruskean
Berberialaisen tamman, jonka hänen ystävänsä Bash-Aga-El-Mokrani, oli
hänelle Algeriasta lahjoittanut -- kaarevaa kaulaa, ja jalo elukka
hieroi sievästi päätään hänen olkapäähänsä ja katsoi häneen suurilla
silmillään kysyväisesti, eikö tänään tulekaan nelistystä sänkipeltoja
myöten Weissenbachiin. "Tuleepa tänään parempaakin, Zuleika", sanoi
kreivi, "paljon parempaa", ja hepo nyykäytti päätään ja kalisutti
rautarenkahista marhamintaansa, juurikuin olisi ymmärtänyt, mistä
kysymys oli.
Kreivi oli monesti ollut kysymäisillään, eikö hän saisi omilla
vaunuillaan hakea vieraitansa Weissenbachista, sillä hän pelkäsi
tosiperään, ettei avoliiterissä olevain vanhain perhekärrien
vietereihin eikä akseleihin sopinut enää luottaa; tuskinpa tarvitsi
epäillä tuon vahvaluisen mustan veturinkaan pahasta tahdosta vetää ensi
käänteessä kärrit tien ojaan. Hän ei ollut kuitenkaan uskaltanut puhua
pyyntöänsä. Herra von Weissenbach ei kopeillut köyhyydellänsä eikä
kokenut sitä peitelläkään; mutta kuitenkin voi huomata, että tämä oli
hänen luonteessansa arka paikka, jonka vähintäkin koskettamista hän
olisi pitänyt suurena loukkauksena. Niinpä oli kreivi viisaasti
jättänyt asian siksensä, vaikka hän nyt, kun määräaika oli jo kulunut,
eikä heitä vielä kuulunut, kiroili turhan tarkkaa arkuuttansa ja oli jo
kymmenesti satuloittaa hevosensa ratsastaaksensa heille vastaan ja
siten nähdäkseen, ettei hänen pelkonsa ollut turha.
Vihdoin, kun hänen levottomuutensa oli noussut korkeimmilleen, tulivat
nuo vanhat vaunut rämisten pihaan. Kreivi kiiruhti tykkivin sydämmin
rappuja alas vieraitansa vastaan ja hänen ensi silmäyksensä kohtasi
pastorin, joka juuri oli hypännyt vaunuista ja siinä kompastunut.
Odottamattomasti ja vastoin toivoaan nähdessänsä hengellisen herran,
tuntui kreivistä, kuin olisi koko maailma äkkiä vaipunut harmaan hunnun
peittoon. Hänen täytyi koota kaikki voimansa, ettei Roosa, jonka pitkä
vartalo nyt näkyi kumartuneena vaunujen ovella, eikä viimeksi tuleva
herra von Weissenbach huomaisi hänen hämmästystänsä. Herra von
Weissenbachilla oli ollut tärkeätä puhuttavaa herra pastorin kanssa ja
sentähden oli hän kulkenut sikäli ja saanut hänet tulemaan mukanaan
linnaan, jossa hän vallan varmaan saattoi toivoa ystävällistä kohtelua
kreivin puolelta. Pastori uskalsi toivoa, että niin mahtava puolustus
avaisi vielä arvottomammallekin vierasvaraisuuden ovet. Kreivi kumarsi
ja sanoi ehkä vähän teeskennellyllä hymyllä, ettei ollenkaan tarvittu
anteeksi anomisia. Hän etsi Roosan silmiä saadakseen niistä lohdutusta
onnettomuudessaan, mutta ne näkyivät karttavan hänen katsettansa. Se
saattoi hänet vielä enemmän pahoilleen. Roosa ei ollut täyttänyt
lupaustansa pukeutua täksi päiväksi loistavaan pukuun. Hänellä oli
päällään sama yksinkertainen hame kirkaspohjaisesta, ruusukkaasta
kesävaatteesta, jossa hänet kreivi oli ensikerran nähnyt vaahterain
alla; ei vähintäkään koristusta, ei nauhoja, ei liepeitä; ei
leveäreunainen olkihattukaan ollut vielä saanut uutta reunusta. Kreivi
ei tiennyt, oliko tämä, kuten näytti, tahallinen yksinkertaisuus
hyväksi vai pahaksi merkiksi hänelle selitettävä; hän oli liian
sekaannuksissa ja liian pahalla tuulella, voidakseen tässä
silmänräpäyksessä päästä mistään selville. Hän tiesi ainoastaan, ettei
hän elämässään ollut mitään niin ilolla odottanut kuin tätä hetkeä,
jolloin hän saisi näytellä Roosalle talonsa, jonka hän ainoastaan häntä
varten oli niin kauniiksi laittanut; hän tiesi, että se hetki
oli tullut ja niin tai näin kadottanut koko arvonsa, koko
viehättäväisyytensä, koko runollisuutensa.