VIII.

Kreivin matkasta Italiaan ei enää näyttänyt tänä kesänä tulevan mitään,

Palvelija sai käskyn purkaa jo täytetyt kirstut, eikä koko asiasta enää

ollut puhetta. Sitä vastoin kiiruhdettiin vielä innokkaammin kuin ennen

linnan saamista asuttavampaan kuntoon; mutta työmiehet eivät enää sen

päivän perästä, kun kreivi oli ollut Weissenbachissa, saaneet kuulla

pahaa sanaa; yhtä vähän tuli niitä emännöitsijän osaksi tai palvelijan

tai Toverin, joka siitä tuli vaan varmemmin vakuutetuksi herransa

arvaamattomasta oikullisuudesta. Oli aivan ihmeteltävää, miten kreivi

yht'äkkiä rupesi pitämään huolta tiluksistansa. Minkä joukon

kaikenmoisia uusia laitoksia hänen päänsä yhdessä viikossa mietti! ja

mikä oli vihdoin luonnollisempaa kuin että kreivi -- joka kaikkine

valtiotaloudellisine ja tilastollisine tietoineen sekä kaikkine hyvine

aikomuksineen tiluksiensa parantamiseksi kuitenkin oli käytännöllisessä

talouden hoidossa vasta alkavainen -- tuon tuostakin ratsasti

Weissenbachiin kysymään neuvoa vanhemmalta ystävältään, jonka

taitavuutta näissä asioissa hyvin kehuttiin. Kun kreivillä koko päivän

oli paljon työtä, ehti hän vasta illan tullen satuloittaa hevosensa, ja

niin alkoivat monesti, hänen vielä keskustellessaan herra von

Weissenbachin kanssa, teekalut viereisessä huoneessa kilistä, josta

taas seurasi, että nieta sai tuntia tai kahtakin kauemmin odottaa

tallissa herransa lähtöä. Kreivi tunsi jo hovin koko järjestyksen niin

hyvin, että hän, jos ei ketään hänen tullessaan ollut vastaan

ottamossa, sitoi itse hevosensa soimeen kiini herra von Weissenbachin

ainoan hevosen viereen, vanhan Wengelin suureksi harmiksi, joka siinä

näki hänen oikeuksiansa loukattavan. Kreivillä oli jo määrätty

paikkansa teepöydässäkin, ja eräänä iltana kävi hän hyvin levottomaksi,

kun Wengel hajamielisyydestä, joka vanhusta erilaisten toimiensa suuren

paljouden vuoksi melkein aina vaivasi, oli pannut hänen ruoka-aseensa

pöydän päinvastaiselle puolelle, josta hän ei voinut läheskään niin

hyvin nähdä Roosan kasvoja, hänen teetä kaataessaan. Ja hän luki niin

mielellään tätä kasvojen kirjaa! ja siinä olikin sangen paljon

luettavaa! Miten kirkas maailma veitikkamaisuutta ja oikkuja, kun se

nauroi! miten pohjaton meri syvämietteisyyttä ja alakuloisuutta, kun se

oli totinen! Ja nyt oli se useimmiten totinen, kreivin puhellessa

pitkistä ja laajoista matkoistaan. Hän, vapaa ja työtön, oli suuren,

varman omaisuuden turvissa voinut suunnitella matkansa aivan mielensä

mukaan. Hän oli itämaissa tunkeutunut seutuihin, joissa Eurooppalaisen

jalka harvoin oli astunut, ja Etelä-Euroopankin maissa ristiin rastiin

matkaillessaan oli hän usein viikkokausia oleskellut kaukaisissa

laaksoissa, yksinäisissä vuorikylissä, jotka olivat kaukana suuresta

huvimatkustajain tiestä ja sentähden vähän tai ei ollenkaan tunnettuja;

ja usein oli hän juuri näistä paikoin koonnut miellyttävimmät

huomionsa ja rikkaimmat kokemuksensa. Ettei kymmentä vuotta melkein

lakkaamatta voida matkustaa joutumatta yhteen tai toiseen vaaraan,

oli luonnollista, ja näistä vaaroista puhui kreivi uroon

koristelemattomalla yksinkertaisuudella, uroon, joka ihmettelee vaan,

että pelkurimaisuutta ollenkaan on olemassa. Monesti huomauttivat vasta

Roosan kasvot hänelle, että hänen kertomansa kohtaus olisi voinut

helposti toisinkin päättyä. Tyttönen nojasi silloin tavallisesti päänsä

käsiään vasten; hänen suuret, paljon sanovat silmänsä tuijottivat

huolestuneina kertojaan, ja tämä koetti silloin niin sujuvasti kuin

mahdollista puhua, koska pieninkin pysähdys oli riittävä herättämään

Roosan miettimisistään. Roosa hengähti silloin syvään, nousi pystyyn,

heitti nopealla kauniin päänsä heilahduksella lyhyet, ihanaiset

kiharansa taapäin ja huomautti kreivin eilen tai toissa päivänä paljon

paremmin kertoneen kuin tänään. Roosalla itsellään oli tavattoman suuri

lahja pitää ainerikasta puhetta, eikä kreivi voinut kylliksi iloita

onnellisista käänteistä ja paljon sanovista sananparsista, joita Roosa

voi runsain määrin käyttää; hän iloitsi näistä terävistä aseista

silloinkin, kun ne kääntyivät häntä itseään vastaan ja hänellä oli mitä

suurin vaiva puolustaessaan väitteitänsä. Näissä sanasodissa loisti

Roosan kasvoista vallattomuus ja sopivassa tilassa ilokin, kun kreivin

täytyi tunnustaa, ettei hän vielä ollenkaan ollut asiaa siltä tai siltä

kannalta katsonut.

Mutta kaunein oli Roosa aina, kun hän teen perästä istui pianon eteen

-- hän suostui siihen sangen harvoin ja ainoastaan pyytämisien pakosta

-- ja antoi kaikkien sormiensa koskettimilla lennellä. Hänen muotonsa

vaaleni silloin vähän; hänen silmänsä näyttivät suuremmilta ja

kostean-loistavan hohdon valaisemilta. "Runotar kaunis, suloinen

runotar", mutisi kreivi poistuen niin kauas kuin mahdollista, ettei

häntä häiritsisi, ja katseli häntä mieluisimmin viereisen huoneen

avonaisesta ovesta. Musiikki-into yleensä ja pianon soitto-erittäin

kuuluivat kreivin vasta viime aikoina ilmestyneihin taipumuksiin. Hän

oli tähän saakka sanonut tätä taitoa täysin tajuamattomaksi, koska hän

ainoastaan laulusta, etenkin neliäänisestä kansanlaulusta tunsi puhtaan

ilon, soitto sitävastoin häntä väsytti, tekipä hänet vielä

suruiseksikin. Mutta nyt ei hänestä ollut mikään Beethovenin sävellys

liian pitkä; sanat näihin pitkäveteisiin ja nopeihin säveleihin, joita

hän tähän saakka niissä oli kovin kaivannut, oli hän nyt löytänyt, ja

ne sanat olivat soittaja-immen juurikuin hartaudesta sulkeutuneet

huulet, ajattelevainen, keveäin kiharoin ympäröimä otsa ja kosteasta

hohdosta loistavat silmät.

Kun Roosa puhellessa useasti mainitsi rakasta puistoansa ja kreivi

sanoi suuresti haluavansa oppia tuntemaan kauniita yksinäisiä käytäviä

vanhain puiden varjossa, joita Roosa niin kehui, mutta puisto tähän

vuoden aikaan ja sillä hetkellä, jona kreivi tavallisesti hovissa kävi,

oli enimmäkseen harmaan sumun peitossa, niin ei kreiville jäänyt muuta

keinoa kuin jättää aikaisemmin tärkeät työnsä, jotka häntä pitivät

Lengsfeldissä, voidakseen ilta-auringon loistossa tutkia pyökkien ja

tammien latvoja. Kun nyt ei kukaan tuntenut puiston kauniita paikkoja

niin hyvin kuin neiti von Weissenbach, ja puisto moninaisesti

kiertelevine, usein puoleksi peittyneine käytävineen oli vieraalle

todellinen sokkelo, niin täytyihän Roosan ruveta kreivin oppaaksi,

sitäkin suuremmasta syystä, kun herra von Weissenbachin piti luuvalonsa

tähden varoa vilustumista ja vanhaa Wengeliä estivät hänen moninaiset

toimensa ilta puoleen pihasta pääsemästä. Niinpä kävelivät he molemmat

puiston monin kerroin ristiin rastiin ja joutuivat näillä retkillänsä

usein niin innokkaasen puheesen, että kulkivat huomaamatta

kauneimpienkin paikkain ohitse ja laskeutuvan auringon ihaninkin valo

voi tuskin hetkeksikään kiinittää heidän huomiotansa.

Kauniimpia päiviä ei kreivi vielä ollut elänyt. Niin suloiset olivat

nämä illat, että hänestä hänen edellinen elämänsä siihen hetkeen asti,

jona hän Roosan näki, oli kuin hämärä, kammottava arvoitus. Hänen

sieluansa valaisi tyttösen kuva, kuin aurinko kastepisaraa; hänen

halunsa häntä uudestaan nähdä, hänen ääntänsä uudestaan kuulla oli

rajaton. Kun hän Lengsfeldistä tullen näki kartanon katonharjan

kohoovan puiden välistä, tykytti hänen sydämensä ilosta ja riemusta; ja

kun hän silloin vihdoin monen, monen pitkän hetken perästä hänen

kättänsä puristi ja katseli hänen silmiinsä, jotka aina yhtä lempeinä

-- ja, kuten hän monesti luuli, jokapäivä lempeämmin -- häneen

katsoivat, silloin tunsi hän itsensä niin rikkaaksi, niin ylpeäksi, ja

samalla taas niin köyhäksi, niin nöyräksi, ettei hän olisi tilaansa

vaihtanut minkään keisarin kanssa ja että hän samalla olisi palvellut

jokaista kerjäläistä.

Vaikka kreivi ei oikeastaan ollut hetkeäkään ollut epätietoisena

rakkaudestansa Roosaa kohtaan, olivat sitä vastoin Roosalle vasta

vähitellen tulleet selviksi hänen tunteensa kreiviä kohtaan. Roosan

vaatimukset miesten suhteen eivät suinkaan olleet vähäiset eikä hän

olisi koskaan sen vuoksi rakastunut mieheen, että hän, kuten kreivi,

oli pitkä- ja hoikkavartaloinen, että hänellä oli vakava, miellyttävä,

etelämaiden auringon paahtama muoto sekä syväsointuinen, ystävällinen

ääni ja että hän käyttäytyi sivistyneen miehen tavoin. Hän itse oli

liian korkeasti sivistynyt ja liian ihanteellinen voidakseen olla

näiden ominaisuuksien puutosta miehessä lukuun ottamatta, eikä kreivi

puolestaan ollut niitä, jotka tahallaan näyttelevät tietoansa ja

taitoansa. Mieluisen vaikutuksen oli kreivi kyllä alusta alkaen häneen

tehnyt. Roosa oli innokkaasti halunnut saada häntä uudestaan nähdä ja

samalla kuitenkin vähän pelännyt, ettei kreivi olisikaan semmoinen,

kuin hänen muhkeasta ulkomuodostaan päättäen saattoi luulla, ja että

hän siten haihduttaisi häneltä viattoman harhakuvan. Mutta nyt huomasi

hän tuon alussa hänestä mielinmäärin tekemänsä kuvan päivä päivältä

juurtuvan syvemmälle, selvenevän ja samalla tulevan aina kalliimmaksi.

Alussa oli hän iloinnut hänen tulostansa, sitten alkoi hän iloita

siitä, että tiesi hänen tulevan, ja nyt saattoi hän jo käydä aivan

levottomaksi, jos häntä ei kuulunut silloin, kun hän oli häntä

odottanut. Hän puheli niin mielellään hänen kanssansa. Monesti lausui

kyllä kreivi varsin kummallisia mietteitä kansain oikeuksista,

ihmisonnesta ja -arvosta ja muista samanlaisista asioista, mutta hänen

lausumissansa ajatuksissa, hänen tunteissansa ei ollut mitään

turhanpäiväistä eikä teeskenneltyä; Roosasta tuntui aina, kuin pitäisi

hänen, kuin voisi hän, puhellessaan hänen kanssansa, kohottaa päänsä

korkeammalle. Ja silloin loisti kreivin silmistä paljon kunnioittavaa,

mutta samalla niin sydämmellistä ihmettelemistä. Tämä ihmetteleminen

tuntui Roosasta niin hyvältä, vaikka hän kyllä usein tunnusti

itsekseen, ettei hän oikeastaan sitä ansainnut, mutta mielellään,

varsin mielellään olisi tahtonut ansaita. Hänen hyvät luonnonlahjansa

näyttivät hänestä nyt vasta saavan jonkinmoisen arvon; hänen

kielitaitonsa, hänen lavea, vaikka tosin sieltä täältä vajanainen

kirjatietonsa, hänen soitto- ja maisemain kuvaamistaitonsa, mitä hän

monivuotisella uutteralla ahkeruudella oli saavuttanut -- hänestä

tuntui kuin olisi hän kerrassaan saanut kaikki taivaalliselta isältä

lahjaksi. Melkein samoin ajatteli hän nyt ruumiillisesta

etevyydestänsä. Häntä ilahutti, ettei kreivin, vaikka olikin muhkean

suuri, tarvinnut varsin alas häneen katsella, jos hän oli jo ennenkin

hovitansseissa, ratsastus- ja kävelymatkoilla oppinut tuntemaan

jäsentensä lujuuden ja norjuuden, tuntui hänestä nyt usein, kuin

olisivat hänelle siivet kasvaneet ja hänen tuskin tarvitsisi jaloin

maahan koskea. Tapasipa neitonen itsensä vielä semmoisiakin

miettimästä, mitä hän hymyten tunnusti turhuudeksi. Vakavasti kysyi hän

itseltään, eikö hänen, kun kreivi oli hänen nyt nähnyt neljä päivää

perätysten käyttävän samaa pukua, pitäisi viidentenä päivänä vaihtaa se

jo toiseen, mutta puki sen kumminkin yllensä, kun tiesi sen hyvin

itsellensä sopivan. Nähtävästi hoiti hän tukkaansa huolellisemmin kuin

ennen, ja ensi kertaa oli hän siitä pahoillaan, että yksi hänen

hampaistansa ei enää ollut yhtä kirkas kuin toiset. Hän huomasi äkisti,

ettei hänen olkihattunsa nauha ollut säilynyt kesäauringon

vaikutuksilta, ja hänestä oli vähän vaikeata käyttää erästä

nahkakenkäparia, mitkä hän oli erityisesti puistossa kävelyjään varten

teettänyt kyläsuutarilla, ja niitä laatiessaan oli pitänyt vähemmän

lukua koreudesta kuin kestävyydestä. Se lohdutti häntä vähän, että

kreivi selvästi osoitti suosivansa lujia, paksupohjaisia saappaita ja

yleensä näytti kuluttavan tuloihinsa verraten ainoastaan hyvin vähän

pukuunsa, joka oli mukava, hyvin käypä, vaan sangen yksinkertainen.

Roosa huomasi sen sitä paremmin, kun hän varsin hyvin tiesi, että hän

itse, jos hänellä olisi ollut varoja käytettävinä, olisi ehkä

ylellisesti koreillut kauneilla ja komeilla vaatteilla; ainakin sanoi

hän raskaan atlassivaatteen kohinassa olevan runollisuutta, musiikkia,

jota kyllä, kuten muutakin runollisuutta ja musiikkia, eivät kaikki

ymmärrä eivätkä kuulekaan.

Vielä monta muutakin samanlaista, viattoman kaunistelematonta seikkaa,

joita hän tähän asti ei ollut kellenkään paitsi itselleen sanonut,

tunnusti Roosa puhellessaan kreivin kanssa. Niinkuin lämmin kevätpäivä

kukilla ja silmikoilla täyttää maan, joka on ainoastaan odottanut

lämmintä, niin tuleennutti kreivin läsnäolo kaikki, mitä Roosan

ylevässä ja jalossa sielussa hänen itsensä tietämättään hovin

kirjavissa oloissa ja sitä seuraavien vuosien hiljaisessa

yksinäisyydessä oli verkalleen, yhtämukaisesti ja runsaimmassa määrässä

kehittynyt. Hänestä oli silloin, kuin avautuisi taivas ja enkelijoukot

laulaisivat rauhaa ja iloa maan päällä. Hän ei ollut vielä elämää eikä

ihmisiä koskaan rakastanut niinkuin nyt; etenkin isäänsä kohteli hän

nyt suurimmalla hellyydellä ja huomaavaisuudella. Isä tarvitsikin nyt

lapsensa rakkautta kaksin verroin. Pankin häviöstä alkanut riita oli

joutunut uudelle uralle. Sen pääjohtaja oli vangittu, eikä mitään

takausta hänen puolestaan hyväksytty. Mahdollisesti kutsuttaisiin herra

von Weissenbach todistajaksi. Se ajatus näytti häntä huolettavan,

vaikka hän ei siitä kellenkään puhunut, paitsi ehkä pastorille, joka

nykyaikoina tosin kävi harvemmin hovissa, mutta kuitenkin vielä liian

usein Roosan mielestä, hän kun ei voinut häntä kärsiä eikä ymmärtää,

miten isä saattoi häntä niin silminnähtävällä mieltymyksellä kohdella.

Nämäpä ne olivatkin ainoat pilvet Roosan mielessä, joka muuten oli niin

valoisa ja kirkas kuin kevätaamu, jolloin leivot laulavat ja perhoset

liitelevät kukkivilla niityillä ja lehtevien metsien sini-ilmoissa.