Roosa jäi hetkiseksi seisomaan kynnykselle; sitten kiiruhti hän, vähän
päätään nyökäyttäen, kreiviin päin ja hänen ohitseen isänsä luo, joka
sulki hänet hellästi syliinsä ja suuteli hänen otsaansa. Siitä kääntyi
hän taas kreiviin päin, nyökäytti vielä päätään -- mutta nyt
ystävällisemmin -- ja sanoi sitte iloisesti:
"Me olemme vanhoja tuttuja, herra kreivi ja minä", sekä ojensi hänelle
kätensä.
Kreivin käsi vapisi vähän; hetki, jota hän oli viimeksi kuluneina
tuntina melkein tuskallisesti odottanut, oli nyt kuitenkin liian
nopeasti tullut ja oli kauniimpi ja suloisempi kuin hän koskaan oli
saattanut toivoa. Nyt vasta näki hän, miten muistonsa oli häntä
pettänyt, miten häneltä kaikki peittänyt. Tämä täysinäisyys suurinta
suloutta äänessä, puheessa, ryhdissä, liikkeissä -- miten vaillinainen
ja miellyttämätön oli tämän suhteen ollut hänen muistinsa luoma kuva!
Ja miten oli hän ensimäisen ja yhden ainoan kohtauksen perästä voinut
odottaa niin ystävällistä vastaan-ottoa! odottaa, että hän ojentaisi
hänelle kätensä ja sanoisi häntä vanhaksi tutuksi! Kreivi oli sangen
onnellinen.
Roosakin oli yhtä onnellinen. Hän iloitsi kreivin tulosta isänsä
tähden, jota se olisi kovin surettanut, jos hänen nuoruutensa ystävän
poika ei olisi käynyt häntä tervehtimässä; hän iloitsi hänen tulostansa
itsensä tähden, koska siten olikin käynyt toteen ääni, joka oli hänelle
kuiskuttanut: sinä et ole häntä nähnyt viimeistä kertaa; hän iloitsi
hänen täällä olostansa, koska hän juuri äsken oli niin innokkaasti
häntä muistellut.
Herra von Weissenbach pyysi toistamiseen häntä jäämään illalliselle.
Roosa katsoi pitkien silmäripsiensä takaa kreiviä silmiin. Niissä
kuvasti semmoinen neuvottomuus, että neitinen tuskin voi olla
nauramatta -- neuvottomuus, kun hänen nyt kuitenkin täytyi tunnustaa,
että hän ei ainoastaan voinut jäädä, mitä hän siihen asti oli
kieltänyt, vaan että hän aivan mielelläänkin jäisi.
"Jääkäähän toki, herra kreivi", sanoi hän, "te näytätte tosiaankin
vähän väsyneeltä, eikä liene hetkisen lepo hevosillennekaan
vastenmielistä".
Kreivi kumarsi; vanha herra löi otsaansa.
"Uskomatonta", murisi hän, "että minä voin sen unhottaa; mutta ei
Wengelikään ajattele niin mitään". Hän soitti kiivaasti kelloa.
"Olehan huoletta, isäseni", sanoi Roosa, "minä sanon hänelle; minun
täytyy jättää teidät muutamiksi minuuteiksi, kunnes teevesi kiehuu".
Se oli kreiville onnellinen ilta; hän ei tiennyt olevan sydämmeensä
sulettuina semmoisia lämpimiä iloisuuden lähteitä. Pöydässä juohtui
hänelle mieleen, miten köyhä hän vielä muutama hetki sitten oli ollut,
ja silloin säpsähti hän ensin ja sitten täytyi hänen hymyillä, kuten
sen, joka äkkiä rikastuttuaan ajattelee mennyttä hätää ja pulaa. Itse
ympäristökin: kummalliset, vanhat huonekalut, joilla tämäkin huone,
jossa he teetä joivat, oli koristettu; haaveellisesti kuvatut jumalat
ja jumalattaret, paimenet ja paimenettaret laumoineen, jotka
muotokuvain verosta peittivät tämän huoneen seiniä; kukitettu teekannu
Dresdenin posliinista, josta Roosa kaatoi tuoksuavaa juomaa kummallisen
muotoisiin kuppeihin; haaranainen kynttiläjalka kiteislasista, jossa
kolme sangen valoisaa kynttilää paloi -- kreivistä tuntui, kuin olisi
hän jo lukemattomia kertoja syönyt tältä pöytäliinalta, johon Leonardo
da Vincin "ehtoollinen" ja vuosiluku 1729 oli kudottu. Kreivi oli liian
onnellinen voidakseen olla hyvin puhelias, maikka hän kylly taitavasti
osaa keskusteluun; mutta matkoistaankin kertoessaan tai kun hänen
täytyi vanhalle herralle lausua ajatuksensa kahvi- ja teetullista --
aina etsivät hänen silmänsä Roosan silmiä, jotka pysyivät koko illan
iloisina, veitikkamaisina. Niin, olipa hän vielä huomaavinansa neiti
von Weissenbachin tahallaankin kiihoittavan häntä vastaväitöksiin ja
tulevan sitä innokkaammaksi, mitä enemmän hän kohteliailla ja kauniilla
lauseilla koetti karttaa niitä.
Teen perästä asuinhuoneessen palattua koetti kreivi saada Roosaa
soittamaan vähän pianoa, joka, kuten hän nyt sai kuulla, oli
herttuattaren lahjoittama; mutta Roosa ei suostunut.
"Saammehan toivottavasti useammin -- hyvin usein nähdä teitä luonamme",
sanoi hän, "eikä sovi heti ensi kerralla täydellisesti näyttää kaikkia
avujansa ja tyhjentää taitojensa lähdettä. Mutta jos tosiaankin vielä
näinä päivinä lähdette Italiaan, kuten pöydässä sanoitte --"
Hän pani kätensä pianolle ja katseli kreiviä niin veitikkamaisesti,
niin uhkaavan uskomattomalla hymyllä, että kreivi kiirehti
vakuuttamaan, ettei matkalla Roomaan ollut ollenkaan kiirettä ja että
hän nyt, löydettyään niin ystävällisiä ja rakastettavia naapuria, ei
ollenkaan pitänyt kauhistavana ajatusta jäädä kauemmaksi, ehkä
pitkäksikin ajaksi kotiinsa.
Roosa kumarsi päätään syvään ja sanoi alaskäännetyin silmin: "te olette
sangen hyvä, herra kreivi".
Sitten läksi hän, vielä kerran hetkisen puserrettuaan Roosan kättä ja
kiitollisella kumarruksella vastattuaan isän pyyntöön, että hän hyvin
kohta uudistaisi käyntinsä Weissenbachissa. Hän nousi satulaan ja
ratsasti lämpimään kuutamayöhön, rinta täynnä autuutta, joka teki hänet
mykäksi. Roosa istuutui, kun isänsä, joka kävi säännöllisesti kello
kymmenen aikaan levolle, oli hänet jättänyt, pianon eteen ja soitteli
myöhään yöhön, kuten tapansa oli silloin, kun jokin oli hänen sieluansa
tavallista enemmän innostuttanut. Kylän vahti, jolla, kuten useimmilla
hänen maamiehillään, oli hyvä korva, arveli kivipylväällä hovin portin
edessä istuessaan ja tuntikausia Roosan soittoa kuunnellessaan: neiti
ei ole vielä koskaan soittanut niin kauniisti kuin nyt.