Kreivi nousi satulaan, ratsasti pihasta karjatalolle päin, missä
rakennettiin latoa, mutta ei pysähtynyt sinne hetkeksikään, vaan
nelisti edelleen metsätielle, kunnes hän suuren kierroksen tehtyään
ja viimein sen äkkiä loputtua kedolle, saapui päinvastaiselta
puolelta Weissenbachin alueelle. Siellä kääntyi hän ensikerran
ratsaspalvelijaansa päin, joka oli ainoastaan suurella vaivalla voinut
seurata herraansa, ja kysyi, tiesikö hän missä hovi oli. Mies tiesi
sen; hän oli jo pari kertaa ollut Weissenbachissa. Hovin portille
tultua pysäytti kreivi hevosensa, katsahti lehmuksia ja huonetta
peitettyine ikkunoineen, näytti miettivän, ratsastaisiko kauemmaksi vai
ei, hyppäsi sitte nopeasti satulasta, viskasi höyryävän hevosensa
ratsustimet palvelijalle, käski hänen talutella hevosia edestakaisin ja
astui avonaisesta portista pihaan.
Riikinkukko astuskeli uteliaana tulijalle vastaan; pääskyt lentivät
liverrellen ilmassa, muuta elävää olentoa ei näkynyt hiljaisessa
pihassa, muuta ääntä ei kuulunut. Puiden korkeissa latvoissa, jotka
näkyivät ulkohuoneiden kattojen yli, leikitteli punertava iltarusko.
Levottomuuden ja aavistavan toivon ennen kokematon, outo tunne valtasi
kreivin. Sydämmensä nopeampaa tykytystä ja polviensa vapisemista, jotka
hän huomasi hitaasti noustessaan kivirappuja oven edessä olevalle
pienelle lattialle, selitteli hän nopean ratsastuksen tuottamaksi
väsymykseksi ja kiihtymiseksi. Ovi oli kiini. Kello, jota hän nyt
soitti, kilisi niin kumean suruisesti. Kuluipa kotvasen aikaa,
ennenkuin laahaava astunta kuului porstuan kivilattialla ja vanha
Wengel aukasi oven. Kreivi kysyi herra von Weissenbachia ja sanoi
nimensä. Vanhus katsoi ällistellen häntä muotoon ja sanoi: "tahtoisinpa
vannoa, että te se olette. Te olette ihan isävainajanne näköinen".
Sitten pyysi hän äänettömällä viittauksella kreiviä astumaan porstuaan,
vei hänet siitä vasemmalle päin kammariin ja jätti siihen yksin.
Se oli jotenkin suuri huone; ikkunat, ulkopuolelta muurivehreän
peittäminä, olivat pihaan päin. Seinät olivat melkein miehen
korkeudelta peitetyt ruskealla tammella. Yliympäri oli seinillä
muotokuvia, jotka näyttivät huoneen nyt vallitsevassa hämärässä vielä
tummemmilta kuin muuten. Taitavasti oli sinne tänne aseteltu
vanhanaikuisia huonekaluja, joiden seuraan varsin kaunis, uusimuotinen,
yhden ikkunan viereen asetettu piano ei olisi oikein hyvin sopinut.
Asekaapin päällä istui muhkea, täytetty tarhapöllö, jonka suuret
lasiset silmät kysyväisesti ja uhkaavaisesti tuijottivat tulijaan.
Tämän kaikki huomasi kreivi aivan koneellisesti, sillä kiihtymys, jonka
valtaan hän jo ulkona pihalla oli joutunut ja joka hänen huoneesen
astuttuaan yhä vielä oli enentynyt, ei antanut hänen rauhassa mitään
tarkastaa. Muutamat minuutit, jotka hänen täytyi siinä seisoa,
muuttuivat hänestä hetkiksi. Joka silmänräpäys odotti hän oven aukeavan
ja kauniin neitisen astuvan esiin, vaikka hän kuitenkin samalla tiesi
sen vähemmän mahdolliseksi. Vihdoin kuuli hän viereisen kammarin oven
liikahtavan ja sitte askelia -- mutta ei niitä askelia, joita hänen
korvansa odotteli, vaan vakavia, nopeita miehen askeleita. Vanhan
miehen korkea, hoikka vartalo astui rivakasti esiin.
"Minä olen iloinen, että saan huoneessani tervehtiä nuoruuteni ystävän
poikaa", sanoi herra von Weissenbach, voimakkaasti pusertaen kreivin
kättä ja tarkkaavalla huomiolla harmaiden kulmakarvojensa alta hänen
muotoansa katsellen. "Wengel on oikeassa", sanoi hän, "isänne ihan
elävä kuva. Sen näköinen hän oli, teidän isänne, kun minä häntä saatoin
vihkialttarille ja kun minä vuotta myöhemmin kannoin teidät kasteelle.
Te olette siitä asti kasvaneet suureksi; nythän minä voin teitä
ainoastaan näin käsissäni pitää".
Ja nyt veti herra von Weissenbach kreivin rintaansa vasten. Kreivi
vastasi hänen syleilyänsä vähän ujosti. Hän ei ollut ollenkaan
odottanut näin sydämmellistä vastaanottoa; hän tunsi häpeävänsä kuin
kunniasta, jota -- se täytyi hänen itsekseen myöntää -- hän ei ollut
ansainnut. Hän oli tullut tähän taloon vieraana, puolittain
vastenmielisesti, mielihalusta, joka korkeintaan oli sangen itsekäs, ja
hänet otettiin vastaan kuin vieraasta maasta kotiperille palaavaa
poikaa. Hän murisi sekavan anteeksipyynnön, että hän vasta nyt tuli,
eikä jo kahdeksaa päivää ennen.
Herra von Weissenbach ei antanut hänen puhua loppuun. "Tahdonpa
tunnustaa teille, rakas kreivi", sanoi hän, "minä olin suuttunut
teihin, kovasti suuttunut; sitte ajattelin minä taas, että te olettekin
toisen ajan lapsia, ajan, jota isänne ja äitinne aikainen kuolema kuin
syvä juopa eroittaa minun muistojeni ajasta. Ihmiset muuttuvat ajan
kanssa ja tavat ihmisien kanssa -- sen me vanhat tiedämme, sillä
jokainen päivä saarnaa sitä meille. No, teidän ei pidä kohta oppia
tuntemaan minua äkeäksi. Te olette palanneet -- pitkän harhailun
perästä, sain minä kuulla; minä toivon ainoastaan, että te nyt jäätte
tänne, johon te Jumalan ja kohtuuden lain mukaan paremmin kuulutte kuin
Aasiaan ja Afrikaan; ja me, taivas sen tietää, aivan välttämättömästi
tarvitsemme kunnon miehiä, jotka pysyvät erillään uusimuotisista
hurjuuksista. Ja suuri metsämies Herran edessä olette te myöskin, kuten
Roosani on sanonut! No, se on teillä veressä, isästänne. -- Missähän
Roosani vaan viipyykin! minä en voi Roosattani mitään, tietäkääs, en
edes ruokaa teille tarjota. No, no, eihän teilläkään niin kiirettä
ole".
Herra von Weissenbach vei vieraansa vierelleen sohvalle ja kyseli
häneltä hänen menneistä ajoistaan, sotapalveluksestaan, matkoistaan,
hänen tiluksiensa nykyisestä tilasta ja mitä tuumia hänellä oli
tulevaisuudestaan sekä paljon muuta semmoista -- joihin kysymyksiin
kreivillä ei aina ollut helppo vastata. Herra von Weissenbach eli
muistoineen, mietteineen, kaikkineen maailmassa, jota syvä juopa
eroitti uudemmasta ajasta. Abu Simbelin kalliokirkot ja Karnakin
rauniot olivat kreivistä tuskin tuntuneet vieraammilta kuin herra von
Weissenbachin mietteet valtiolaitoksesta, kansan edustamisesta,
poliisijärjestyksestä, köyhäin hoidosta ja muista semmoisista. Kreivin
valtiollinen uskontunnustus oli sitä rajattomammin vapaa, kun hän ei
vielä oikeastaan ollut vakaasti koettanut toteuttaa mietteitänsä.
Lukukammarinsa häiritsemättömässä rauhassa, pitkinä joutohetkinä
Niililaivan kannella päivä-paisteessa vasten virtaa koskille
kulkiessaan, matkoilla taivaankorkuisten alppimaailman ketojen yli oli
kreivi luonut itselleen paraan maailmansa ja suunnitellut suhteet
vapaiden ihmisten välillä, joiden tuli siinä asua; kun hän koetti
asettautua isäntänsä katsantokannalle, oli hänen mielensä kuin haukan,
joka äkkiä huomaa olevansa sulettu rautahäkkiin. Hämmästyen ja
ihmetellen katseli hän herra von Weissenbachin voimakasta, vielä
kaunista muotoa ja tuuheain kulmakarvain alla säihkyviä silmiä, joiden
tulta ei kuusi vuosikymmentä ollut voinut sammuttaa. Ja kuitenkin tunsi
hän taas omituisen vedon, sillä hänen oma miehekäs sydämensä sanoi,
että hänellä oli edessänsä mies, joka piti sanansa pyhänä ja joka, jos
niin tarvittiin, puolustaisi vakuutustaan vaikka hengellänsä.
Hämärä oli huoneessa nopeasti enentynyt herrain sohvalla istuen näin
puhellessa. Kreivi oli viivyttämistään viivyttänyt lähtöänsä, aina
toivoen neiti von Weissenbachin palaavan kävelymatkaltaan. Nyt ei hän
enää luullut voivansa kauemmin odottaa. -- Juuri hänen noustuaan
valaisi ikkunoiden ohi kulkevan, purpuraisen iltapilven heijastus
hämäräisen huoneen.
"Tuossahan on Roosani", sanoi herra von Weissenbach.
Kreivi, joka seisoi selin oveen, kääntyi äkkiä. Kynnyksellä seisoi
"hän" ruusuloiston ympäröimänä, semmoisena kuin hän hänet viimeksi oli
nähnyt, olkihattu vasemmassa kädessä, ylpeä pää korkealle kohotettuna,
totisen, lempeän muodon ympärillä keveät kiharat, joita vieno iltatuuli
näytti vallattomalla kädellä mielin määrin asetelleen.