V.

Kreivi Hugo von Lengsfeld oli kohtauksen perästä vaahteripuiden alla

ottanut joka päivä pyssyn olallensa ja kuleskellut etenkin

Weissenbachin puoleista seutua laveassa metsästysalueessaan, jonka

talonhoitaja oli hänen käskystään vuokrannut; mutta Toveri, tuo

pitkäkorvainen, ruskea lintukoira oli harvoin osannut olla niin vähän

isäntänsä mieliksi kuin juuri näinä viimeisinä päivinä. Se kyllä ei

ollut Toverista mitään uutta, että herransa antoi hänen seista koko

neljännestunnin lintukarjan edessä kolmella jalalla ja vihdoin veltosti

tultuaan joko ei ollenkaan ampunut tai ampui sivuitse; mutta niin

perinpohjin kuin näinä päivinä ei hän kuitenkaan vielä ennen ollut

laimin lyönyt jalon metsästystaidon kaikkia sääntöjä. Turhaan etsi

uljas koira yhden naurismaan toisensa perästä ja ajoi jäniksiä esiin.

Joka kerran kun hän palasi lyheiltä ajomatkoiltaan, joka ei juuri ollut

hauskaa työtä pitkien naattien välissä, löysi hän herransa, pyssy

olalla tai kainalossa kuten ennenkin, niin miettiväisesti maahan

tuijottaen naurismaan piennarta astumasta, että Toveri viimein näki

sopivimmaksi luopua koko metsästyksestä ja ainoastaan seurata uneksijaa

muutaman askeleen päässä. Kreivillä ei ollut siihen mitään sanomista;

hän ei tosiaankaan ajatellut mitään vähemmän kuin, mikä Toverista oli

niin tärkeä asia.

Kreivistä tuntui niin omituiselta siitä saakka, kun hän laaksoon tuli,

josta hän oli peräisin, jossa hänen sukunsa vuosisatoja oli asuskellut;

siitä saakka, kun hän oli asettunut kylään, jonka mukaan hän oli

nimensä saanut. Hänellä ei ollut pienintäkään muistoa tästä seudusta;

olihan hän jo pienenä lapsena joutunut vieraille maille! Ja kuitenkin

oli hänestä täällä kaikki niin tuttavaa, niin kotoista, kuin olisi kuin

näitä vuoria, joiden sinertävät aaltoviivat näkyalan reunaan yhtyivät,

näitä metsiä, joiden latvoissa niin kammottavasti humisi, näitä

niittyjä, joiden läpi pajurikkaat puroset kiertelivät, näitä ketoja,

jotka niin rauhassa levisivät pitkin vuoren juurta, -- kuin olisi hän

kaikki nämät tuntenut nuoruudestaan saakka ja niitä aina rakastanut.

Ystävälliset, kohteliaat ihmisetkin teeskentelemättömine puheineen,

miehet leveäreunainen hattu päässä, pitkä palttinanuttu yllä, vaimot

pitkään liiviin, kyynäränpituisiin leveisin silkkinauhoihin ja ahtaasen

myssyyn puettuina -- nämäkin juohduttivat hänelle kotimaata paremmin

mieleen kuin tähän saakka mikään kymmenenä viime vuotena näkemistään

monilukuisista kansakunnista. Hän ei ollut varmaan päättänyt eikä

aikonut jäädä kotiinsa asumaan; hän oli palannut painattaakseen --

luonnollisesti omalla kustannuksellaan -- matkoillaan suurella

mieltymyksellä ja ahkeruudella kirjoittamaansa kauppatieteellistä

teosta, ja sentähden, että hänen läsnäolonsa Lengsfeldissä oli ainakin

vähän aikaa välttämätöntä, kun uusia välikirjoja oli tehtävä muutamain

arentimiesten kanssa. Ja näitä toimia selvitellessään, aluettaan

kuleksiessansa ja joka päivä aina enemmän tähän suloiseen luontoon

perehtyessään juolahti hänelle mieleen -- niinä kahtena viime vuotena

oli aina useammin ja painavammin hänen sielussaan soinut -- että hän jo

oikeastaan oli kylläksi matkustanut ja että jo olisi aika vihdoinkin

tuntea, mitä "olla kotona" merkitsee. Suuri, linnamainen rakennus,

etupuolella leveä terassi, jolla on kaktus- ja muita kukkia

kiviastioissa kasvamassa, takapuolella kahdeksannentoista vuosisadan

ranskalaismallin mukaan rakennettu puisto, sisällä joukko suurempia ja

pienempiä huoneita, kaikki asumattomilta hajahtavia -- tämä ei

tosiaankaan vielä merkitse "kotona", varsinkin kun saa tuntikausia

kävellä edestakaisin terassilla tai harhailla puistossa ja huoneissa

kohtaamatta ketään, paitsi ehkä vanhaa emännöitsijää ja käsityöläisiä

-- puuseppiä, maalaria y.m. --, jotka kreivi oli kutsunut kaupungista

koettaakseen, eikö heidän avullansa voisi saada hauskemman näköiseksi

alakerran oikeata puolta, jonka hän oli asunnokseen valinnut. "Kotona"

sana, arveli kreivi, käsittää toki enemmin, ellei vaimoa ja lapsia,

niin kumminkin toimen, jota voi innolla tehdä, tai ainakin seuran, jota

ravitsee ja kokee huvittaa, vaikkapa vaan sitä varten, että edes

sillaikaa olisi itselläänkin vähän hauskempi. -- Kreivi ei ollut

koskaan niin hyvin huomannut, miten yksinään hän oikeastaan oli, tai

pikemmin, miten rasittavaksi yksinäisyys voi tulla; sillä eihän hän nyt

ollut yksinäisempi, kuin hän oli ollut koko elämänsä ajan --

kadettikoulussa, linnaväessä ja sotaretkellä sekä Kolosseumin ja

Karnakin raunioilla. Kreivi alkoi ymmärtää, että hän tosin ei ollut

koskaan ollut varsin nuori, vaan että hän nyt, täytettyään

kolmekymmentä vuotta, alkoi tuntuvasti vanheta.

"Sillä se on vanha", puhui kreivi itsekseen, kädet selän takana

kävellessään terassilla, "se on vanha, jolle elämä on käynyt

arvottomaksi, joka nousee ylös aamusilla, kun hän terveenä ollen ei

jaksa enää virua vuoteellaan, ja joka iltasilla käy levolle, kun on

vaivaloista istua kaiket yöt kirjojen ääressä. Jos olisin köyhä, että

minun pitäisi tehdä työtä elääkseni, niin olisi edes puute

kiihoittajana; jos olisin kunnianhimoinen, niin miellyttäisi se minua,

että kun tuskin olen palannut ja lisäksi vielä muukalaisena isieni

maahan, kuitenkin jo olen huomion esine ja valtiollisten puolueiden

kiistaomena. Miksi viivyttelen vastaustani vapaamielisten

toimikunnalle, että minä kaikin puolin suostun sen ohjelmaan ja olen

kokeva voimieni mukaan työskennellä yhteisen asian eduksi? Eikö ole jo

aika käydä sanoista työhön ja lähteä kirjojeni parista ihmisten

ilmoille? Oi, jospa vaan ihmisiä enemmän kunnioittaisin ja rakastaisin!

Olenhan -- sen taidan itsestäni todistaa -- aina tarkoittanut ihmisten

hyvää; minä olen mennyt kansani edestä taistelemaan ja kuolemaankin

tarvittaessa; minä näin, että riveissämme vallitsi petollisuus, että

neuvoton ja pelkuri kansa ei tiennyt, mitä se tahtoi, eikä tahtonut

mitään, minkä se tiesi olevan välttämätöntä. Mitä oli minulla muuta

neuvoa kuin joko ruveta kivikovaan työhön tai lähteä pois maasta. Olisi

kenties ollut rehellisempää ja tarkoituksenmukaisempaa valita edellinen

tie; mutta rehellisyys ja tarkoituksenmukaisuus ovat, kuten perästäpäin

olen huomannut, niin harvinaisia avuja, että voin kyllä antaa anteeksi

itselleni sen, että minulla niitä ei silloin ollut, ehkäpä ei nytkään

vielä riittävästi. No, entä yksityiset? Hyviä ja kunnon ihmisiä on;

minäkin olen kohdannut monta elämässäni -- kerran kuumeessa

raivotessani hoiteli ja suojeli minua jalomielinen Bash-Aga-El-Mokrani

viikkokausia teltissään; Wienin rehellinen ajuri toi minulle toisena

aamuna asuntooni takaisin kultarahan, jonka kohtuullisesta

jalomielisyydestä annoin hänelle edellisenä iltana; Konstantinopolissa

oli Ranskan lähettilään apulainen -- mikä olikaan hänen nimensä? --

ihmeen kaunis mies, mutta, pelkään, naisista, viinasta ja pelistä

enemmin pitävä, kuin hänelle olisi sopinut -- hän rakasti minua,

luulen, todellisesti ja olisi antanut minulle jalkavaimonsa ja

henkensä, jos olisin niitä halunnut -- sitte on -- niin, kukapa sitte

vielä? heitä ei olekaan varsin monta. Ah! tuo vanha Jesulaisten

kasvatti, joka rukoili Jumalaa lähettämään edes yhtä ihmistä hänen

luoksensa -- hän tunsi ihmiset. Minä tahtoisin rakastaa yhtä ihmistä,

yhtä ainoata oikein sydämen pohjasta -- silloin olisin, luulen mä,

löytänyt elämän salaisuuden avaimen".

Näihin alakuloisiin mietteisin vaipunut oli kreivi, kun hän neljä

päivää sitte Weissenbachin puiston reunalla ampui sivuitse jäniksestä,

ja hänet silloin Toveri, joka sinä aamuna osoitti vielä suurempaa intoa

kuin muulloin, houkutteli metsästysalueensa rajan yli Weissenbachin

puistoon. Siinä näkyi hänelle Roosan korkea, hoikka vartalo niin

odottamatta, niin äkkiä, melkein kuin taivaallinen ilmiö, ja teki

häneen vaikutuksen, jommoista -- siitä oli hän selvillä jo ensi

hetkestä asti -- ei yksikään vaimo eikä mikään muukaan ollut häneen

koko elinaikanaan tehnyt. Oliko hänen mielensä juuri sinä hetkenä

valmiimpi kuin muulloin ulkoapäin tulevaa vaikutusta kokonaan ja

täysinäisenä omistamaan; oliko tämä neiti enemmän kuin kaikki tähän

asti näkemänsä naiset sen ihannekuvan (ideaalin) kaltainen, jota hän

tietämättänsä kantoi sydämessään -- siitä hän ei voinut tehdä itselleen

tiliä, tuskinpa hän sitä ajattelikaan; hän tunsi ainoastaan, että hänen

elämäänsä ohjaamaan oli ryhtynyt jokin uusi voima, joka ei enää voinut

kadota, vaan joka tavalla tahi toisella oli vaikuttava ja vallitseva

hänen jälellä olevana elinaikanaan. Ja kuitenkin oli neitonen puhunut

vaan pari sanaa ja sekin oli ollut itsessään vähäpätöistä -- mutta

hänen puhetapansa, äänensä, ryhtinsä, ylpeä, tuskin huomattava pään

nyökkäys -- kreivi ei väsynyt tätä kaikkea lakkaamatta muistelemasta.

Hän tunnusti nähneensä jo kauniimpiakin naisia, jos kasvopiirteiden

säännöllisyys, värin sulavuus ja silmien loisto yksistään on kauneutena

pidettävä; kreivi ei muistanut tyttösen muodon osoittaneen yhtäkään

näistä eduista silmiinpistävämmin kuin monen muun; mutta sen sijaan oli

se ollut kokonaan ihmeellisen sopusoinnun valaisema, sopusoinnun, joka

viehättävimmällä tavalla suli yhteen kaunisten jäsenten säännöllisyyden

ja suloisten liikkeiden tasaisuuden kanssa. Kreivi näki neitosen kuvan

käydessään ja seisoessaan; hän näki sen aina liihoittelevan edessänsä;

hän näki sen ennen nukkumistansa; hän näki sen unissansa; hän näki sen

heti silmät auki saatuaan aamusilla.

Kuitenkaan ei hän -- ainakaan ensi päivinä -- tehnyt mitään

saadakseen tarkempaa tietoa tyttösestä. Hän oli niin kauan elellyt

ihannemaailmassa ja pitkillä matkoillansa niin tottunut kauniin naisen

ohimennen huomaamaan kauniiksi, kuten kuvan kuvastossa tai maiseman tai

kirkkaan aamun, että hän tuskin viitsi kysyä: kuka on hän? mikä on

hänen nimensä? Tällä kertaa oli hän toimettomampi kuin tavallista

senkin vuoksi, että hän pelkäsi saavansa kuulla jotain, mikä ei olisi

ollut hänelle mieluista. Vihdoin kolmantena päivänä tarjoutui itsestään

tilaisuus, jota kreivi siihen saakka oli varta vasten karttanut.

Lengsfeldin pappi oli palannut kirkolliskokouksesta. Kaksiviikkoisen

poissaolonsa vuoksi oli häneltä -- todelliseksi suruksensa -- jäänyt

herransa ja suojelijansa kotiintulo, niin odottamaton palaaminen

asianmukaisesti koulunuorison laululla ja jumalanpalveluksella

viettämättä. Nyt kiiruhti hän luonnollisesti huolimattomuuttansa

korjaamaan ja meni kreiviä tervehtimään. -- Lengsfeldin pappi oli

kirkon taisteleva ase, innokas, oikeaoppinen, orjamainen, kuten sopi

hänen avuillensa ja kunnianhimollensa; sen lisäksi taipuva herkulliseen

elämään, kuten hänen nuoruutensa -- hän oli tuskin kolmekymmentä vuotta

vanha -- näytti vaativan ja hänen lihavuutensa todistavan. Kulmilta oli

hänen pyöreä, kiiltävä otsansa jo jotenkin paljas, hänen pienet

silmänsä peittyivät kahden soikean lasin taakse, joiden sangat olivat

mitä hienoimmat. Papilla oli tänä aamuna musta hännystakki päällään ja

valkea huivi kaulassa, ne samat, jotka olivat kirkolliskokouksen

aikana niin usein loistaneet puhelavalla; ja ehkäpä oli hänen

tervehdyksessänsä kreiville vielä jotakin siitä innosta, joka oli

tehnyt hänen esityksensä tuossa innokkaidenkin miesten seurassa niin

huomattaviksi.

Kreivi otti pappinsa vastaan tuolla vakavan, ystävällisen,

kylmäkiskoisen ja lämpimän sekaisella tavalla, joka oli hänessä

omituista, etenkin vieraita henkilöitä kohtaan. Kun hänellä oli paljon

puhuttavaa hengellisen herran kanssa ja oli juuri suuruksen aika,

kutsui hän kylmää ruokaa ja pullon viiniä. Viini oli hyvää, ja pappi,

joka oli hyvä viinin tuntija, kävi, kirkon ja koulun asioista

selvittyä, aivan puheliaaksi pitäen vallan varmana, että hänen

korkeasukuinen isäntänsä oli isiensä poika, valitteli hän haikeasti

kansavaltaisten periaatteiden levenemistä sekä yleensä maailmassa että

erittäin Lengsfeldissä ja sen ympäristöllä. Paheen ilmiöt ovat välistä

hirvittäviä ja paheen juuri on siinä, että koko maassa on aatelisia

suhteellisesti vähän, ja nekin vähät ovat sen lisäksi v. 1848, jolloin

aatelisten tilat veroitettiin ja alustalaiset saivat ruveta talojansa

perinnöksi ostamaan, valitettavasti kadottaneet sen luonnollisen ja

oikeutetun mahtivallan, joka heillä kaikesta huolimatta muuten vielä

oli".

"Vuosi tuhat kahdeksansataa neljäkymmentä ja kahdeksan, herra kreivi",

huudahti pappi, "kulki kuin paha ruoste arvokkaan aatelismetsän yli, ja

moni jalo puu seisoo siitä asti kuivana. Meillä on siitä oma seutumme

silmiinpistävänä ja, saatanpa sanoa, liikuttavana esimerkkinä. Herra

kreivi, te tunnette herra von Weissenbachin; ettekö? Ettekö

nimeltäkään? No, sepä kummallista; mutta tosiaankin, te olette vasta

niin vähän aikaa olleet näillä mailla! Te voitte täältä ikkunasta nähdä

Weissenbachin puiston; juuri tuon terassi-pylvään ylitse; minä luulen,

teidän naurismaanne ovat siinä vieressä. Puisto on kaunis; mutta, hyvä

Jumala, siinäpä se onkin koko omaisuus! Herra von Weissenbachilla oli

sen lisäksi Bolau ja Gommern, joihin kolmeen aatelistaloon kuului vähän

tiluksia (Weissenbachiin ei niitä kuulu paljon nimeksikään), mutta

pitkä ja tuottava luettelo veroja ja maksuja. Weissenbachit ovat

ainakin kolmekymmenvuotisesta sodasta saakka täällä asuneet ja

luultavasti jo paljoa ennenkin, jos, kuten näyttää, ne Weissenbachit,

jotka Naumburgin tappelussa taistelivat Ludvig Rautaista vastaan, ovat

samaa sukua kuin nämä Weissenbachit. Nyt on nykyinen herra von

Weissenbach jalon suvun oikea vesa, ja kun v. kahdeksantoistasataa

neljäkymmentä ja kahdeksan hyvä vanhus kukistui ja uudenaikaiset

ihmiset riemuitsivat, ei hän tahtonut ulvoa susien kanssa, vanu möi

talonsa, paitsi Weissenbachia, jota ei kukaan ostanut, meni kaupunkiin

kadotti muutamissa vuosissa -- olen kuullut, yhdessä ainoassa

onnettomassa yrityksessä -- tilojen myynnistä ja Weissenbachin kylän

vapaaksilunastuksesta karttuneet varat ja on nyt, paha kyllä, köyhempi

kuin kukaan kylän kahdestakymmenestä talonpojasta, jotka maalaavat

huoneensa valkoisiksi, lähettävät poikansa lukioon ja tyttärensä

pensionikouluun ja joilla on kahden sadan taalerin piano asuinhuonetta

koristamassa".

Kreivi oli tämän pitkän selityksen kestäessä mennyt ikkunan luo

ikäänkuin papin antamien tietojen mukaan tarkoin tutkiakseen, missä

Weissenbachin puisto oli, mutta oikeastaan salatakseen punastusta,

joka, papin mainitessa puistoa, oli kohonnut hänen kasvoillensa.

"Onko herra von Weissenbachilla perhettä?" kysyi kreivi yhä vielä selin

pappiin.

"Yksi ainoa tytär, herra kreivi". Kreivi tunsi sydämensä tykkivän

nopeammin. Niin levollisena kuin mahdollista kysyi hän edelleen:

"Luonnollisesti jo naimisissa?"

"Ei vielä, herra kreivi". Tuo papin lause "ei vielä, herra kreivi"

kaikui niin omituisesti, pitkäveteisesti, että kreivi äkkiä kääntyi ja

innolla, jota ajatuksiensa ja viimeisen viinilasinsa kanssa

työskentelevä pappi ei huomannut, huudahti:

"Te tunnette neidin, minä tarkoitan perheen, luonnollisesti lähemmin?"

"Minulla on kunnia käydä usein pakisemassa hovissa enkä, kuten uskallan

otaksua, olekaan mikään aivan vastenmielinen vieras", vastasi pappi.

"Ja -- ja minkänäköinen on -- minä tarkoitan: neiti --?"

"Ei juuri kaunis", sanoi pappi ajattelevaisesti, "minusta on hän

melkein liian suuri; mutta täydellinen ryhti, välistä vaan, minun

nöyrän mielipiteeni mukaan, hovineitiä liian paljon osoittava. Herra

kreivi, te ette tiedä -- mutta kuinka voisittekaan tietää! -- että

neiti von Weissenbach on vuoden ollut hovineitsyenä kuninkaallisen

korkeuden herttuattaren luona. Ehkäpä olisi hänelle ollut parempi,

ettei hän koskaan olisi joutunut korkeimpiin piireihin, sillä sanokaas

herra kreivi itse, köyhä, perin köyhä neiti, vaikkapa sitte olisikin,

kuten neiti von Weissenbach, vanhimmasta ja puhtaimmasta aatelisuvusta,

mitä toivoa hänellä on meidän aineellisena aikanamme, jolloin raha ei

ollenkaan ole mikään mielikuvitus, vaan varsin arvossa pidettävä

todellisuus! köyhä aatelineiti, herra kreivi, on minun silmissäni hyvin

surkuteltava olento -- kristillistä lähimmäisrakkautta, voisin sanoa,

erittäin herättävä esine".

Nyt muisti kreivi niin äkisti itsellään olevan muutamia tärkeitä

toimituksia vielä tänään aamupuolella suoritettavana, että pastorilla,

samana iltana Weissenbachin hovissa käydessään, oli jommoinenkin oikeus

sanoa kreiviä vähän haaveksivaiseksi herraksi.

Tähän lausuntoon olisi papilla ollut vielä enemmän syytä, jos hän olisi

nähnyt, miten kreivi, hänen tuskin lähdettyään salista,

silminnähtävästi kiihtyneenä edestakaisin käveli, astui vihdoin

terassille, heitteli silloin tällöin käsiään ja käsivarsiaan ja murisi

hampaittensa välistä katkonaisia sanoja. Seikka oli se, että kreivi ei

ollut suurimmatta kärsimättömyyden tunteetta ja vastenmielisyydettä,

jota hän tuskin taisi itselleenkään selittää, voinut kuulla hengellisen

herran -- ja tämä herra ei häntä ollenkaan miellyttänyt -- puhuvan

neidistä, jonka kuva oli niin syvällä hänen sydämessään. Taivaallisesta

ilmiöstä aamuauringon paisteessa metsän reunalla oli tullut aatelinen

hovineiti ylimysvaltaisine käytöksineen ja pää täynnä keskiaikaisia

oikkuja ja hovimaista mitättömyyttä. Sen lisäksi isä täynnä tyhmiä

säätyeroitusmietteitä ja talonpoikaissodan aikuisen vapaaherran

katsantotapoja. Molemmat luonnollisesti sangen hurskaita, hyvin toimeen

tulevia teeskenteleväisen, liukaskielisen kavaltajan seurassa, joka oli

ottanut toimekseen vahvistaa heitä oikuissansa.

Tästä aamusta saakka oli nyt kreivissä tuo hajamielisyyden ja

välinpitämättömyyden tila, jota Toveri, pitkäkorva lintukoira oli niin

syvästi surrut, muuttunut toiseksi, jota se kohta sai vielä syvemmin

surra. Pitkäkorvan väsymättömyyttä ja metsästysintoa koetettiin

kovimmalla tavalla ja sen ohessa sai hän yhtenä aamuna kuulla enemmän

torumisia kuin muulloin koko viikossa. Samaa sai kokea vanha

emännöitsijä, joka siihen saakka oli kreiviä enkelinä pitänyt; samaa

saivat käsityöläiset, jotka, kuten nyt selvisi, olivat aivan

ajattelemattomia ja loukkaavalla säännöllisyydellä aina ymmärsivät

väärin kreivin määräykset. Vihdoin käski kreivi palvelijansa aamulla

varhain panna tavarat kokoon, että hän viimeinkin taas pääsisi pois

ikävästä seudusta; ja kun mies, suuresti kummastellen tätä

odottamatonta käskyä, läksi pois, huusi herransa hänelle: "ja käskekää

sitte satuloimaan musta -- ja kuulkaa, hevosrenki saa tulla mukaan --

hän ottakoon raudikon!"