Oli kauniiden, kirkkaiden päiväin aika, jolloin loppuva kesä ei vielä
voi luopua rakkaista kedoistaan ja metsistään, ja syksy antaa kesän
kestää, varmana siitä, että hänenkin aikansa on tuleva. Ilma oli niin
hiljaisen tyyni; loistavat hämähäkin langat liikkuivat tuskin
paikaltaan ja puusta irtaantunut keltainen lehti liiteli suoraan alas,
pysyen sitten aivan liikahtamatta. Linnun laulua kuultiin enää harvoin
hiljaisessa metsästysalueessa ja silloinkin kaikui se vienommin ja
valittavammin kuin ennen. Kesä on kulunut, kulunut on kesä; mitä
tuoneekin tulevaisuus? -- niin lauloivat linnut, niin sanoivat
kellastuneet lehdet, niin kuiskaili tyyni, kirkas, lämmin ilma.
Mitä on tuottava tulevaisuus?
Roosa oli harvoin elämässään niin paljon ajatellut tulevaisuutta kuin
näinä päivinä. Tietämättänsä miksi, tunsi hän itsensä surullisemmaksi
ja hellemmäksi, vaikka hän muuten voi vallan hyvin. Olipa hänelle
tullut pari kertaa kyyneleitäkin silmiin, hänen katsellessaan
kammarinsa ikkunasta pääskysiä, jotka levähtämättä edestakaisin
lennellen nuorruttivat siipiänsä pitkää matkaa varten. "Mitä on
tulevaisuus tuova? onko se aina oleva niin hiljainen, selkeä ja lämmin,
kuin nyt? Kesää seuraa synkkä syksy, synkkää syksyä suruisa talvi. Ja
luonto, puut ja kasvit saavat sitte taas kevään, mutta ihmiselämän
syksyä ja talvea ei seuraa mikään kevät, vaan kuolema. Kuolla ja jättää
-- jättää kaikki, mikä on rakasta, se on niin surullista; mutta
surullisempaa on jäädä eloon, jäädä rakastetusta, olla yksin, elää
ainoastaan itseään varten. Ainoastaanko itseään varten? eikö sitte
maailmassa ole paljon kurjuutta, paljon kyyneliä kuivattavia, monta
polttavaa otsaa jäähdytettävää? Eikö onnettomia ole suuri seurakunta,
jossa emme koskaan voi olla yksin! Miten pian, miten pian tulee aika,
jolloin minua ainoastaan onnettomat sitovat maailmaan; sillä onnelliset
eivät minua tarvitse".
Roosa pani leveäreunaisen olkihattunsa päähän, otti korisensa
kävivarrelleen ja meni köyhän kuumetaudissa makaavan lapsivaimon luo,
joka, hänen tultuaan vuoteen viereen, tarttui hänen molempiin käsiinsä
ja kostutti niitä kyynelillä. Mitä tulisi hänen lapsestaan, jos hän
kuolisi? kyllähän hänen miehensä on sangen hyvä, vaan hän on niin
heikko eikä voi luopua viinasta ja kun hän kuolee, jättäytyy hän
varmaan viinan omaksi ja sitten, ja sitten -- vaimoparka heltyi itkuun
ja puristi lasta suruista rintaansa vasten. Roosa lohdutti häntä, miten
paraiten taisi: hän ei ole kuoleva ja mitä lapseen tulee, niin olihan
se hänenkin lapsensa eikä hän sitä ole jättävä. Nuoren tyttösen ääni
oli niin lempeä, totinen ja juhlallinen; vaimo raukka luuli kuulevansa
enkelin puhuvan. "Hänen ei tarvitsisi kuolla; hänen lapsensa ei jäisi
hyljätyksi". Hän vaipui vuoteellensa ja sulki silmänsä; "ei jäisi
hyljätyksi". Hän ei ollut saanut unta siitä saakka, kun Roosa oli eilen
ollut siellä; nyt voi hän nukkua. Roosa otti lapsen ja antoi sille
nuorta lämmintä maitoa, jota hän oli hovista tuonut mukanaan, pani sen
sitten taas pehmitetylle ja puhdistetulle vuoteelle makaamaan ja valvoi
nukkuvan luona. Mies tuli työstään kotiin ja avasi rajusti oven; mutta
huomattuaan neidin ja miten hän pani sormen huulillensa ja häntä
suurilla sinisillä silmillään niin vakavasti ja lempeästi katseli,
silloin veti hän oven hiljaa kiinni, astui hiljaa ja pani hiljaa
kapineensa nurkkaan. Roosa kutsui häntä viitaten luoksensa ja kuiskasi
korissa olevan häntä varten leipää ja lihaa ja vähän rahaa paperissa
muita puuttuvia tarpeita ostaaksensa. Mies nyykäytti päätään ja
istuutui nurkkaan syömään. Tuo raaka mies ei kolissut, ei heitellyt
mitään, tuskin kuultiin hänen liikkumistansa. Roosa nousi ja otti
hattunsa. Mies nousi samoin. Roosa pani kätensä hänen käsivarrellensa.
"Anna sanoo: hän on niin hyvä, Klaus Weber! Minäkin uskon sen; sillä
ken ei olisi hyvä niin suloista olentoa kohtaan, hän ei ansaitsisi
elää. Osoitappa nyt kerran olevasi hyvä! tahdotko?"
Hän tarjosi hänelle kätensä. Mies pani suuren, ryppyisen kätensä siihen
vitkastellen, ei sentähden, ettei hän olisi mielellään antanut
lupausta, vaan hän ei olisi uskaltanut koskea hentoa, valkoista kättä.
Veri nousi hänen ruskettuneisin kasvoihinsa. "Teetkö kaikki, mitä Anna
sinulta pyytää?" kysyi Roosa. "Teen!" sanoi hän. Roosa katsoi häntä
silmiin; hän tiesi nyt hänen pitävän sanansa.
Roosan astuessa ulos mökistä, oli aurinko jo mailleen menemäisillään.
Kuitenkin oli vielä valoisa ja pääskyset lentelivät viserrellen kylän
katuja edestakaisin ja matalain huoneiden kattojen ympärillä. Kahden
lehmän vetämät elovaunut tulivat hänelle vastaan; aukealla paikalla
koulun luona oli vanhoja vaimoja pakisemassa ja pieniä lapsia ryömi
heidän ympärillään maassa; suuremmat pojat ja tytöt olivat hippasilla
ja piilosilla. Roosa näki ja kuuli kaikki, mutta lasten nauru ja huuto
kaikui, kuin kuuluisivat äänet kaukaa ja olisivat tiellä kadottaneet
kaiken korvia loukkaavan kimeytensä, ja ihmiset ja esineet -- kaikki
liikkui ja näkyi kuin taikapeilissä. Roosalla oli usein tämmöisiä
hetkiä, jolloin henki näyttää ikäänkuin päässeen ruumiin kahleista,
mutta ei koskaan useammin kuin vähän ennen ja vähän jälkeen auringon
laskua. Tähän tilaan ei hän voinut mielin määrin päästä; olisipa se
heti poistunutkin, jos hän olisi ruvennut sitä ajattelemaan. Hän tiesi
sen aivan hyvin, sillä näissä unelmissa avoimin silmin, näissä
"päivänäyissä", kuten hän niitä nimitti, oli omituinen, salaisesti
ilmoittava voima, jota hän katsoi joksikin syvästä, tutkimattomasta
luonnon vaikutuksesta lähteneeksi ja antoi sen esteettömästi vallita.
Niinpä näki hän nyt oman suhteensakin isäänsä täyden totuuden valossa.
Hän tunsi, miten puhdas ja syvä hänen oma rakkautensa tähän
jalomieliseen, pehmeäsydämmiseen, kiivaasen, innokkaasen mieheen oli;
miten tätä rakkautta ei sekään voinut heikontaa, että hän ikäänkuin
sielunsa siivillä voi kohota ylä-ilmoille, mihin isänsä ei häntä
koskaan voinut seurata; hän tunsi miten hän monessa asiassa ja kohdassa
ei ainoastaan ollut viisaampi, vaan vahvempikin, oli tuki,
tarvitsematta itse tukemista. Mutta yhtä selvästi tunsi hän, että tämä
rakkaus ei täyttänyt hänen sydäntänsä, tai paremmin, hänen sydämmessä
oli maailmoita, hämäriä maailmoita, joissa rakkaudella oli vielä
sanomatta tuo tenhosanansa: "tulkoon". Ja Roosa tiesi -- tänä
hiljaisena iltahetkenä, jona hän katseli ikäänkuin hengen
silmillä esineitä ja omaa sydäntänsä -- että tämä luomishaluinen
"tulkoon"-sanastaan iloitseva rakkaus oli oleva rakkaus mieheen, joka
olisi häntä itseään vahvempi, viisaampi ja jalompi; jonka edessä hänen,
vaikka olikin ylpeä, täytyisi nöyristyä, ja oi! miten mielellään hän
nöyrtyisikin; mieheen, jolla olisi kaikki ajan suuret kysymykset
syvimmässä sydämmessään, joka niitä paljon selvemmän järjen mukaan
tuomitsisi, kuin hänen isänsä, joka niistä ei tahtonut tietää mitään,
tai tuomitsi yksipuolisella ja itsepintaisella kiivaudella
ennakkoluulojensa ja säätyeroitus-sääntöjensä mukaan. Missä oli se
mies? se jalo, viisas, voimakas mies?
Pääskysten ilmassa sirkutellessa kuvasti moni menneen päivän kuva
nuoren tyttösen sydämmessä.
Moni mies oli niinä päivinä lähestynyt häntä. Monta oli hän heistä
unhottanut, muutamia muisti hän vielä jotenkuten; harvat olivat häntä
miellyttäneet eikä yksikään ollut hänessä vaikuttanut innokkaampaa
ihastusta.
Ristiin rastiin liitelivät pääskyset ja -- ajatukset.
"Ja jospa nyt semmoista miestä ei ollenkaan olisi? Jospa hyvä vanha
isäsi yksipuolisuuksineen ja oikkuineen kumminkin olisi parempi ja
jalompi heitä kaikkia? Miten hyvin hänelle kuitenkin sopii kaikki,
yksin ylpeytensäkin! Miten sievästi sointui, mitä hän tänä aamuna
sanoi: 'jos hän nyt ei tule sitä miestä tervehtimään, joka on kantanut
hänet kasteelle ja jonka hän tietää olleen isänsä paraimman ystävän --
sitä pahempi hänelle; minulle ei siitä ole vähintäkään vahinkoa'. --
Hänen olisi pitänyt tulla, vaikkapa vaan isäni tähden, isänsä tähden?
kenenkä tähden sitte? Tunnusta vaan! Olit kyllin turhamainen uskoaksesi
jotakin vaikuttaneesi häneen; ja nytkin soisit vallan mielelläsi niin
olevan! -- Miksi sitte en soisi! -- Olethan kuitenkin, kun sinulla oli
heitä yltäkyllin tarjona, tuntenut semmoistenkin miesten mieltymyksen
itseäsi huvittavan, jotka eivät lähimainkaan olleet tämän vertaisia
komeudessa eikä muhkeudessa. Kummallinenko, kuten pastori sanoi, olisi
kreivi? Ovatko siis kaikki miehet, joita on enemmän kuin paljon,
kummallisia? Mutta mistä minä sitte tiedän, että kreivi olisi missään
suhteessa muita parempi?"
Pääskyset kävivät tyytymättömiksi niin monen vaikean kysymyksen
vastaamisesta; sirkuttavana pilvenä lensivät ne nuolen nopeudella
Roosan ohitse ja hän heräsi unelmistaan.
Lehmuksien alla hovin portin edessä talutti harmaasen pukuun ja
kaulussaappaisin puettu ratsaspalvelija kahta kaunista hevosta
edestakaisin. Se oli Roosasta harvinainen näkö hänen isänsä talon
edessä ja hän tunsi veren nousevan kasvoihinsa. Ottaen ratsustimet
vasempaan käteensä kohotti mies Roosan ohi mennessä lakkiaan. Hetkisen
pysähtyi Roosan jalka, ja hän oli kysymäisillään: kenen ovat ne
hevoset? mutta hän ei sanonut mitään, sillä hän tiesi ilmankin, kuka
nyt juuri oli sisällä isän luona.