Roosa kiiruhti pitkin varjokäytävää. Hämmästyksestään, joka hänestä
näytti turhalta ja hullumaiselta, ei hän voinut millään lailla selvitä.
Hän soimasi tylyä käytöstään kreiviä kohtaan. Vastoin tahtoansahan hän
olikin tullut niin lähelle häntä. Vieraana ja samalla naapurina oli
hänellä kyllä syytä odottaa parempaa vastaanottoa. Ja Roosa olisi
varmaankin ollut ystävällisempi, ellei tuota loukkaavaa hymyä olisi
ollut hänen silmissään ja suunsa ympärillä. Mitä oli hänellä
naurettavaa? Eikö niin odottamattomasta ja väkivaltaisesta
häiritsemisestä saisi edes pelästyäkään? Onko kohteliasta pilkata vielä
naista, jonka ensin miltei kuoliaaksi ampuu? Sitä ei kukaan ritari
voisi tehdä! Se mies ei varmaankaan ollut kreivi Lengsfeld, vaan ehkä
kreivin metsämies. Mistä olisikaan kreivi niin yht'äkkiä ilmestynyt.
Olisihan siitä jo aikaa sitten kuultu Weissenbachissa. Mutta kreivin
metsästäjältä ei hän myöskään näyttänyt; koko hänen ryhtinsä ja
käytöksensä oli yleensä ollut sangen ylevä ja sopiva, -- paitsi tuota
tosiaankin hyvin sopimatonta hymyä! Etenkin oli hänen äänensä sointunut
erittäin kauniilta, syvältä ja leppeältä, ja semmoisesta miehen äänestä
Roosa piti paljon; niin, hänen äänensä oli totta puhuen ollut varsin
lempeä, niin että Roosa ei oikeastaan taitanut ymmärtää, kuinka se oli
voinut niin kovasti huutaa: "tänne Toveri!"
Neiti Roosa pani suuren arvon äänen soinnulle, koska hän voi paremmin
luottaa hienoaistiseen, tarkkaan korvaansa kuin silmäänsä. Muuten,
ellei hän erehtynyt, mikä kyllä hänelle usein sattui, ei kreivin muoto
näyttänyt olevan epäsoinnussa äänen lempeyden kanssa -- korkea otsa,
suora, sievä nenä, kauniit silmät, täyteläiset, vaan ei liian pyöreät
kasvot -- kaikki tumman tukan ja parran ympäröimänä -- ei, mies ei
tosiaankaan näyttänyt herransa palvelijalta! Kyllä se oli aivan itse
kreivi Lengsfeld. Mutta miksi ei hän ole käynyt isän luona? Hän
kumminkaan, vieras kun onkin, ei voi tietää, miten yksikseen eleskelevä
ja ihmisiä suosimaton isä on, hänelle olemme me kuitenkin naapuria ja
samasäätyläisiä, joita hänen piti tultuaan käydä tervehtimässä. Onpa
nyt varsin mieleeni, että otin hänet vastaan linnan neitinä enkä "hovin
pikku Roosa neitinä"; siitä olen oikein mielissäni.
Roosa oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän huomannut vanhaa,
hoikkavartaloista herraa, ennenkuin oli ihan hänen edessään. Nähdä
isänsä niin kaukana talosta ja sen lisäksi tällä puolen puistoa oli
jotakin niin tavatonta, että Roosa -- innostunut jo ennestäänkin
kreivin kohtaamisesta -- tosiperään pelästyi, juoksi rajulla vauhdilla
häntä vastaan ja huudahti häntä syleillen: "mitäs nyt, isäseni?
Pahojako uutisia? Sano toki heti!"
Herra von Weissenbach painoi tyttösen kiharaista päätä hellästi
olkaansa vasten ja suuteli häntä otsalle. "Ei minulla mikään ole, rakas
Roosaseni; ei kuinkaan mitään pahaa sanomaa, ja mitä minulla on,
sanonkin sinulle kohta. Tule, anna minulle käsivartesi; lähdemme
takaisin kotiin, mutta, jos saan pyytää, vähän hitaammalla tahdilla,
kuin millä sinä käytävää lensit, huimapää. Miten poskusesi hehkuvat!
kuin punaiset ruusut, Roosaseni! -- Semmoisen tytön kuvan, luulen minä,
näin mielessäni, kun synnyttyäsi puistossa kävellen ajattelin nimeä
sinulle. Silloin tulin ruusupehkon luo, joka oli täydessä
kukoistuksessaan. Punaiset ruusut tumman viheriäisyyden keskellä, se
oli niin kaunis näky; ja heti sanoi minussa ääni: saman nimen saakoon
hän kuin tämä pensas, joka samana yönä kuin hän on kukoistukseensa
joutunut, ja niinpä sinut kastettiin Roosaksi. Sittemmin kun sinä jäit
meidän ainoaksemme, olen usein taikamaisella pelolla muistellut tuota
seikkaa, joka sinulle antoi nimen. Ruusut lakastuvat pian, pari päivää
vaan ja yötuuli karistelee lehdet maahan. Sinä olet aivan äitisi kuva,
ja hän kuoli elämänsä kukoistuksessa. Jos sinäkin, Roosa -- jos
sinutkin kadottaisin, Roosa --"
Hänen äänensä vapisi näitä sanoja puhuessaan, ja hän vaikeni äkkiä.
Roosa otti hänen kätensä, suuteli sitä ja sanoi lempeästi: "rakas isä,
sinä tiedät luvanneesi minulle, ettet todellisia huoliasi suurenna
millään tarpeettomilla".
"Sinä olet oikeassa, Roosaseni, aivan oikeassa; minä olen sen sinulle
luvannut; minä en tiedä, kuinka juohtuu mieleeni, vielä juuri nyt, kun
minä -- minä tahdoin tosiaankin vallan toista puhella kanssasi, vallan
toista; ja sinun pitää nyt minun mielikseni aivan vastoin sinun
totuttua tapaasi kärsivällisesti ja, jos mahdollista, keskeyttämättä
kuunnella, vaikkapa vanhuksien tavoin puhuisinkin ehkä vähän
pitemmältä".
"Mitä nyt, isäseni?" sanoi Roosa ja katsoi suurella uteliaisuudella
isänsä miettiväisiin silmiin.
Herra von Weissenbach astui pari askelta äänetönnä; sitten sanoi hän
vähän kiivaasti:
"Sinun pitää suostua herttuattaren kutsumukseen, Roosaseni!"
"Sanooko isäni tätä vähän pitemmättä puhumiseksi?" vastasi Roosa
veitikkamaisesti.
Herra von Weissenbachilla oli liian paljon tekemistä ajatuksissaan,
voidakseen huomata tätä keskeyttämistä.
"Se ei käy muuten päinsä", jatkoi hän, "minä en asiaa alussa oikein
tarkoin miettinyt; mutta nyt, luettuani herttuattaren kirjeen, sanon
minä toistamiseen: sinun pitää. Hän kirjoittaa sinulle kuin sisar,
vanhempi, rakastava sisar; sitä paitsi on hän sairas tai ainakin on
ollut sairaana, ja hän tarvitsee varmaan sangen hyvin jonkun, jota hän
rakastaa, joka taitaa häntä niin huvittaa ja niin vähentää hänen
yksinäisyytensä tuottamaa ikävää kuin minun viisas tyttöseni, joka on
lukenut kaikki kirjat ja osaa puhua niin kauniisti. Ei aina saa
ajatella itseään; on kerran tehtävä ystäväinkin eduksi jotain; pitää --
sanalla sanoen, Roosaseni, mieleni on paha, että laskimme husaarin niin
menemään; sinun pitää heti, tai paremmin: minä tahdon heti kirjoittaa
herttuattarelle, että sinä tulet ylihuommenna tai noin - viikon
perästä --"
"Tai toisen kerran!" keskeytti Roosa hymyten. "Ei, isä, me emme tahdo
herättää hänessä mitään toivoja, joita emme arvele täyttää. Ja, rakas
isäseni, mistä asti on meillä sitte toisiltamme jotakin salattavaa? Jos
minä tosiaankin olen sinun viisas pikku tyttäresi, kuten sinä minua
niin usein nimität, niin tottahan minä ymmärrän, että sinä nyt et niin
paljon ajattele herttuattaren etua kuin jonkun sinua lähempänä olevan,
jonka onni on enemmän huolenasi; että sinä et tahdo lähettää minua
herttuattaren, vaan oman itseni tähden".
"Jonka onni on enemmän huolenani!" murisi herra von Weissenbach; "niin,
Jumal'auta, Roosa, niin on, niin on! Mutta millä osoitan minä sen? mitä
teen minä sinun onneksesi? Onko sinun kaltaisellesi nuorelle olennolle
onni, että saat tässä yksinäisyydessä viettää suruista elämää vanhan
kummallisen miehen kanssa, joka on kokonaan poistanut luotansa
maailman, missä hän ei koskaan menestynyt? Onko onni sinun
kaltaisellesi viisaalle, nerokkaalle olennolle olla yksistään vanhan,
raskasmielisen ukon seurassa, joka tosin täällä yksinäisyydessään,
seuratta ollessaan ei voi mitään unohtaa, kun hän ei ole koskaan mitään
oppinutkaan? Ei, ei, herttuatar on aivan oikeassa: isäsikin tulee
kerran oppia, mitä me ruhtinaalliset saamme niin aikaisin havaita, että
me olemme maailmalle velkaa -- lapsemme".
"Herttuattaren ei olisi pitänyt sitä kirjoittaa, ja sentähden en minä
tahtonutkaan näyttää sinulle koko kirjettä", vastasi Roosa innokkaasti.
"Herttuattaren on hyvä puhua; rakas hän on minulle ja hyvä hän on;
mutta mitä onnettomuus on, sitä hän ei kuitenkaan tiedä, ei voi tietää.
Hän ei siis myöskään tiedä, mitä minä olen sinulle ja mitä sinä uhraat
lähettäissäsi minut luotasi. Niin, rakas isäseni, sanon sen vieläkin:
luotasi lähettäissäsi, sillä minä en lähde luotasi, vapaasta tahdosta
en".
"Mutta kysymyshän on vaan muutamista päivistä, korkeintaan muutamista
viikoista", sanoi herra von Weissenbach.
"Ja vaikka olisi kysymys vieläkin lyhemmästä ajasta", vastasi Roosa,
puhuessaan yhä enemmän innostuen, "en sittenkään menisi. Miksikö
menisin? Tahdon otaksua tulevasi toimeen ilman minutta -- mikä ei ole
totta, isäseni ei, ei, ei! ei ole totta -- mutta mikä saattaisi minut
vaihtamaan hovimme herttuan hoviin? Täällä olen minä herttuatar ja
rajattomasti käskijä. Puku, jota täällä käytän, on aina uusinta muotia,
kuin olisi se Pariisista juuri tullut malli; siellä olisin minä
vanhan-aikaisine koristuksineni kuin muodinmukainen tuhkaläjä. Täällä
olen minä, rikas, niin rikas, että minä köyhistä näytän puolijumalalta,
siellä olen minä köyhä; täällä olen minä vaivattakin kaikille mieleen,
siellä on ainainen kilpakiista voiton palmusta, joka ei aina tule
ansiollisimman osaksi; täällä saan lakkaamatta olla erään herrasmiehen
seurassa, jota olen alusta saakka pitänyt maailman ansiollisimpana
miehenä; siellä oleskellaan maahovilaisten ja hoviliehakoiden seurassa,
jotka minua tiedottomuudellaan ja tyhmyydellään ikävystyttävät, tai
taikurien ja oppineiden, jotka säännöttömyyksillään loukkaavat minun
laupeuden-aistiani. Ei, ei, isäni, minä tunnen sen maailman liian hyvin
tahtoakseni pakotta taas lähteä sinne. En, en! 'Isääsi turvaa armaasen
ja muista: siinä vahvuuden ja voiman juuret on'".
Hän heittäysi isänsä rintaa vasten, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja
suuteli häntä useammat kerrat. Hänen melkein vallaton iloisuutensa,
jolla hän, kuten näytti, oli viimeksi puhunut, katosi. Hän antoi päänsä
vaipua isänsä olkapäälle, salatakseen silmistään valuvia kyyneleitä.
Herra von Weissenbach oli jo useasti, ihmetellen kuin arvoitusta,
tarkastellut rikasta sielun elämää, jota likinen seurusteleminen
tyttärensä kanssa antoi hänen niin monesti nähdä. Kyllin tunsi hän
taas, ettei hänellä ollut voimia luonansa pitää eikä luotansa
karkoittaa tätä liihoittelevaa, lentelevää, itkevää, hymyilevää Psykeä.
Mutta sydämmensä sanoi myöskin, ettei kyyneliä, jotka Roosa nyt
nopeasti pyyhki silmistään, vuodateta, jos ollaan onnellinen, täysin
onnellinen.
"Vaan jos minä voisin päättää lähteä kanssasi, Roosa", alkoi hän taas
vähän aikaa äänettä oltua, "en tarkoita pariksi päiväksi tai viikoksi,
vaan ainiaaksi -- ainakin kunnes sinä -- kunnes -- sanalla sanoen, jos
minä kanssasi lähtisin kaupunkiin -- kuinka sitte, Roosa?"
"Mutta isä", huudahti tyttönen hämmästyneenä, "kuinka puhutkaan
semmoista? Sinä tiedät --"
"Vastaa minulle suoraan, Roosa! Miten sitte? miten sitte? etkö sinäkin
silloin tulisi?"
"En", vastasi Roosa vakavasti; "en sittekään, sillä minä tietäisin,
että sinä rakkaudesta minuun tekemää päätöstäsi kohta -- et katuisi,
sillä siksi olet sinä liian jalomielinen, -- vaan että sinä kohta
tuntisit itsesi sangen, sangen onnettomaksi; ja miten voisin minä
silloin olla onnellinen! Ei, isä, anna minun puhua; minä näen tässä
selvemmin kuin sinä, jolta rakkaus minuun tummentaa muuten niin tarkan
silmän. Me olemme köyhät, ja minä olen ylpeä siitä, että niin on, että
sinä olet antanut viimeisen pennin pelastaaksesi kunniasi,
osoittaaksesi maailmalle, että oli väärin käytetty sinun puhdasta
nimeäsi, kun sinut viekoiteltiin tuon onnettomuutta tuottavan pankin
johtokuntaan. Sinä tarkoitit hyvää, mutta ihmiset, joihin sinä luotit,
olivat pahoja. Sinä heitit omaisuutesi syvyyteen, joka aukesi silmiesi
eteen, teit, mitä ei kukaan voinut sinulta lain mukaan vaatia, mihin
sinua ei mikään muu velvoittanut kuin kunnioitus omaa itseäsi kohtaan;
ja sinä olisit henkesikin uhrannut samoin kuin omaisuutesi, jos vaan
sillä olisit yhdellekään niistä monista, jotka pankki oli saattanut
perikatoon, voinut hankkia takaisin hänen omansa. Sinä olet tehnyt
niinkuin minun isäni oli tehtävä, ja minä kunnioitan sinua sentähden
niin, kuin jotakin pyhää kunnioitetaan".
Tyttösen posket hehkuivat hänen näin puhuessaan; hänen silmänsä
säkenöitsivät; hänen syvä, soinnukas äänensä vapisi. Nyt otti hän
isänsä käden, jonka hän oli puheensa innossa laskenut irti, ja jatkoi
rauhallisemmin:
"Mutta, isä, minä sanon vieläkin, me olemme köyhät, köyhemmät kuin nuo
sivistymättömät talonpojat tuolla kylässä, jotka ennen olivat meidän
esi-isiemme alamaisia. Tilamme tulot ovat juuri riittävät elääksemme
täällä pienesti, koska saamme elää mieltämme myöten. Tehdä vähä
enemmäksi -- paljoksi ei sitä mitenkään saisi -- siihen, isäseni, ei
sinulla ole mitään taitoa eikä minullakaan, ja minä en sitä haluakaan.
Minä olen täällä onnellinen, sangen onnellinen, olisin täydellisesti,
jos sinäkin olisit. Mitä on meillä kaupungissa, hovissa tekemistä? Onko
minun lähdettävä hovineitsyeksi, jokaisesta murusta muistaakseni
syöväni armoleipää? Sitä en voi enkä tahdo. Samasta syystä et sinä voi
etkä tahdo ottaa vastaan herttuan tarjoamaa nimivirkaa. Jos siihen
suostuisitkin, mikä on mahdotonta, et sinä kuitenkaan voisi
hovi-ilmaa hengittää. Hoviherraksi olet sinä liian suora ja ylpeä;
selkäsi ja kielesi eivät ole likimainkaan kylläksi notkeat. Ja sitte,
näetkös, rakas isä, olet sinä liian jäykkä ylimysvallan suosija
kelvataksesi tähän kansavaltaiseen aikaan. Yksin hovissakin ollaan
kansavaltaisempia, kuin että sinä voisit heitä hyväksyä. Siellä on
aivan sopivasti mukaannuttu uuteen aikaan ja ollaan -- paitsi ehkä
aivan yksin ollen -- niin perustuslaillisia, kuin suinkin saattaa
toivoa. Sinun vastustelemisesi seuran virtaa vastaan veisi sinut aina
viistoon asemaan, ja minun isäni ei pidä koskaan kävellä kaltevalla
pohjalla, vaan suorana ja vakavana omalla tilallansa ja maallansa kuin
oikean vanhan kansan ritarin, jommoinen nyt kerran kuitenkin olet
rakkaan pääsi korkeimmalta laelta kantapäähän saakka. Ja nyt, rakas
isäseni, anna minulle suutelo ja puhukaamme sitte jotakin muuta".
Roosa suuteli isäänsä sydämellisesti. Herra on Weissenbach hymyili,
mutta yhä vielä majaili pilvi hänen silmäkulmiensa välillä.
"Sinä olet rakas tyttöseni", sanoi hän, "ja liian viisas ja liian hyvä
minulle vanhalle, äreälle miehelle, ja yleensä liian hyvä jokaiselle
miehelle, mikäli minä heitä tunnen; ja kerran on kuitenkin aika
tuleva --"
"Mutta nyt suutun minä tosiperään", sanoi Roosa hehkuvin poskin; "jos
minusta niin välttämättömästi tahdot päästä, niin menen luostariin;
kuuletko, isäseni, korkeilla kivimuurilla ympäröityyn luostariin! Saas
nähdä sitten, mistä toisen Roosan saat".
Juuri nyt astui vanha Wengel, pitkä lintupyssy olallaan, eräältä
sivukäytävältä suorastaan heidän luo, otti lakin päästään ja sanoi: "on
ilmoitettava, armollinen herra, että tänä aamuna on meidän alueellamme
salametsästäjä käynyt".
"Mitä vielä, vanhus!" sanoi herra von Weissenbach.
"Olen nähnyt hänet omilla silmilläni", vakuutti vanhus.
Vihan suoni paisui herra von Weissenbachin otsassa ja kiivaasti
tiuskasi hän:
"Sitä puuttui vielä! Ei siinä kyllä, että vastoin kohtuutta ja lakia
ovat metsästysoikeuden omalla tilallani ja maallani ottaneet! että on
täytynyt vuokrata metsästysalue, joka Jumalan ja kohtuuden lain mukaan
on minulle kuuluva, eikö näiden ihmisten hävyttömyydellä ole mitään
rajoja! Miksi et ottanut miestä kiinni kauluksesta?"
"Tulin liian myöhään, armollinen herra! Mutta minä kuulin laukauksen,
ja näin miten hän aitamme yli hyppäsi; armollinen neiti, luulen minä,
näki hänet myöskin, sillä se tapahtui juuri siinä, missä hänellä on
tapana istua".
Vanhus käänsi pienet harmaat silmänsä Roosaan päin, jonka kasvoilla
neuvottomuus ja nauru taistelivat.
"Kuinka on, Roosa?" kysyi isä.
"Wengel on nähnyt aivan oikein", sanoi Roosa nauruun purskahtaen; "ja
minä tiedänkin, kuka se sala-ampuja oli. Ei kukaan vähempi kuin --
arvaas nyt kerran, isä; mutta et sinä sitä arvaa etkä voi arvata:
kreivi von Lengsfeld!"
"Kuka!" huudahti herra von Weissenbach.
"Kreivi von Lengsfeld", toisti Roosa; "tottahan minä sen tiedän, sillä
hän itse sanoi sen minulle ja pyysi mitä kauneimmalla tavalla anteeksi,
että hän, kuten sanansa kuuluivat, oli häirinnyt hupahetkeäni".
"Onko se mahdollista!" huudahti herra von Weissenbach, jonka
uteliaisuutta tämä sanoma mitä enimmän kiihdytti. "Ja mimmoinen hän on?
minkänäköinen?"
"Oi, oikein sievä ja kohtelias mies", kertoi Roosa; "ja minkäkö
näköinen hän on? Sen tahdon sinulle sanoa, isäni, mutta aivan hiljaa,
korvaan vaan. Hän on sennäköinen, että minä heti paikalla menen hänelle
naimisiin, jos vaan vielä kerrankaan tahdot minua luostariin lähettää".