II.

Olipa se seikka miten hyvänsä, neiti Roosa itse kantoi tuota nimitystä

sangen keveästi, muuten ei hänen astuntansa olisi voinut olla niin

notkea, kun hän eräänä ihmeen kauniina syyskesän aamuna astui puiston

pitkää varjokäytävää myöten lempipaikallensa, kuten tapansa oli tehdä

kauniina päivinä, siellä hetkisen lukeaksensa, mietiskelläksensä ja

unelmoidaksensa. Varjokäytävän muodostivat suuren suuret kauniit

pyökkipuut, jotka tuuheilla oksillaan peittivät leveän tien kokonaan.

Ainoastaan siellä täällä tunkeusi auringon säde tuuhean lehtikaton

lävitse kultaamaan maata ja nuorta neitoa, joka iloissaan viileydestä,

kirjakori vasemmalla käsivarrellaan, oikeassa kädessään leveäreunaista

olkihattua heilutellen, katseli milloin puiden latvoihin, milloin

pitkää, auringon kirkastamaan maisemaan vievää käytävää pitkin. Siinäpä

olisi ollut suloinen kuva sille, joka hänet niin olisi nähnyt nopein

askelin vaaleassa pukimessaan suurien, tummain puiden välitse

liihoittelevan. Mutta häntä ei nähnyt kukaan, eikä nuori neitonenkaan

ajatellut mitään vähemmän kuin huomion herättämistä. Kahteen vuoteen,

joina hän usein päivä päivänsä perästä oli puiston läpeensä

kuleskellut, ei hän ollut vielä kohdannut ketään, ellei lukuun oteta

vanhaa palvelijaa Wengeliä, joka pyssy kädessä usein kävi

tarkastelemassa, koska hän toimitustensa pitkää luetteloa ei olisi

metsä- ja puunvartijan viratta pitänyt täydellisenä. Paitsi Wengeliä ja

silloin tällöin paria kylän miestä, jotka talven tarpeiksi puita

hakkasivat, ei puistossa ollut ketään tavattavana, niin että Roosa

täällä viheriäin puiden ja sinisen taivaan alla tiesi yhtä yksin

olevansa kuin oman kammarinsa seinien välillä, jonka ikkunoista saattoi

ulkohuoneiden kattojen ylitse suosittuun puistoon katsella. Eikä

voitukaan helposti löytää toista aluetta, jonka olisi yksinäisyys

tehnyt niin suosituksi, niin viehättäväksi. Monen moneen vuoteen ei

ollut tehty mitään puiston ylläpitämiseksi, joten se vähitellen taas

oli omistanut neitsyellisen metsäluonnon alkuperäisen luonteen. Oikeata

koristepuistoa hietakivisine kuvapatsaineen, kiinalaisine temppelineen,

sammalmajoineen ja muine semmoisine keksintöineen, joita esi-isiemme

mielikuvitus runsaasti loi, ei tässä ollut koskaan ollut; mutta nyt

olivat nuo muinoiset laajat nurmikotkin peittyneet kaikenmoisilla

kanervilla, jotka saivat vapaasti levitellä siemeniään; ruohoa kasvoi

käytävillä, joista ainoastaan leveillä ajo- ja ratsasteillä oli enää

mahdollinen esteettömästi kulkea, sillä kapeammat vaivaloisesti

kiertelivät oikealta ja vasemmalta tunkeutuvien pensasten välitse. Kun

ruostunutta pyssyä, jota vanha palvelija Wengel tarkastusmatkoillaan

puistossa olallaan kantoi, ani harvoin lau'aistiin ja se silloinkin

vaan erittäin heikon, juurikuin näivettyneen paukauksen vaikutti, niin

pitivätkin kaikenlaiset eläinlajit tätä aluetta turvallisena

pakopaikkana tämän maailman vaaroissa. Etenkin laululinnut tunsivat

olonsa suloiseksi noissa tiheissä pensastoissa, jotka olivat kasvaneet

läpipääsemättömiksi varvikoiksi, sillä keväällä ja alkukesällä oli

tuossa viheriässä erämaassa kaikkialla riemua, iloa ja kuherrusta;

mutta kuhersipa siellä metsäkyyhkykin ja käki kukkui, ja erääsen osaan,

missä muutamat ikivanhat tammet kohottivat jättiläispäitään nuorempaa

sukupolvea paljon korkeammalle, oli majoittunut varisperhe, jonka

raakkuvien jäsenten luku vuosi vuodelta kasvoi. Eipä otuseläimiäkään

puuttunut; jänikset hyppelivät niin verkkaisessa tahdissa tien yli,

kuin olisivat aivan hyvin tienneet vanhan Wengelin pyssyn tavallisesti

vasta kolmannella kerralla laukeavan; ja iltasilla, kun ensimäiset

tähdet tummansinisellä taivaalla tuikkivat ja puissa ja pensaissa alkoi

humista ja kahista, saattoi useastikin nähdä metsäkauriiden tulevan

niitylle ja hienoa ruohoa syöden maahan taivutetuin kauloin hitaasti

metsän reunaa taas lähestyvän.

"Se on väärin", sanoi vanha Wengel, "me voisimme vuosittain parin sadan

taalerin edestä puita myödä, kuten silloin kun armollinen rouva

vainaja, toimellinen emäntämme, vielä eli; ja voisimme nyt, kun

metsästysaika taas on käsissä, pari kertaa viikossa saada paistia

pöydälle, mutta eihän armollinen herra tahdo; jos te, armollinen neiti,

kerran armolliselle herralle --"

Vaan armollinen neiti piti yhtä vähän lukua tämmöisestä suositun

puistonsa hyväksikäyttämisestä kuin hänen isänsäkin, vaikka ehkä

toisenlaisesta syystä. Se ei olisi loukannut hänen ylpeyttänsä eikä

runollista mieltänsä, jos olisikin hakattu ja maahan kaadettu nuo

vanhat tammet ja pyökit, joiden latvojen yli purjehtivia kesäpilviä hän

niin usein ihastuneena oli katsellut. Että täällä kaikki pysyi

semmoisenaan, kuin ne nyt olivat, eikä mikään muu kuin luonnon lempeä,

kaikkivaltias käsi koskenut hänen pyhää metsäänsä -- tämä varmuus

kuului siihen runollisuuden maailmaan, jossa hän sitä mieluummin ja

sitä vapaammin oleskeli, mitä vähemmin hän -- ainakin viime vuosina --

sai ulkomaailmasta nähdä ja kuulla.

Hän ei tosin suuresti halunnut tuohon todelliseen maailmaan, joka oli

hänen rakkaan isänsä tehnyt erakoksi, melkeinpä ihmisten vihaajaksi.

Hän ei kuitenkaan sitä maailmaa vihannutkaan, sillä siksi oli hän liian

nuori, ja hänen henkensä liian vahva. Jotenkin rauhallisesti voi hän

muistella kaikkea loistoa ja ihanuutta, jotka hän kaksi vuotta sitte

oli jättänyt, seuratakseen isäänsä yksinäisyyteen; täytyipä hänen usein

hymyilläkin, kun hän ajatuksissaan kuvaili entistä tilaansa hallitsevan

herttuattaren hovineitsyenä, kun hän muisteli, miten tämä korkea nainen

häntä rakasti melkein kuin sisartansa, miten hallitseva herra

imartelevaisella huomiolla häntä kohteli, miten hovin juhlissa nuoret

ja vanhat, jotta tahtoivat päästä korkean herrasväen hyvin tunnetun

lemmikin suosioon, häntä kilvalla imartelivat ja koettivat voittaa

puolellensa. Miellyttävä hymy kuvasteli aina hänen kasvoissaan, kun hän

itseään semmoiseksi kuvaeli, kuten unissa usein tapahtuikin, ja sitten

tähän loistavaan unikuvaan vertasi tyttösen, joka yksinkertaisimmassa,

koruttomimmassa keveässä kesäpuvussa -- kiharakutrit otsalle jaettuina,

että aamutuuli voi niitä mielin määrin heilutella, kirjakorinen

vasemmalla käsivarrella, leveäreunainen olkihattu oikeassa kädessä,

iloisena, milloin ilo miellytti, ajattelevaisena, jos miettiminen

näytti viehättävämmältä, niin vapaana, kuin puiden lehdillä sirkuttaen

leikkivät linnut -- usein kuljettua varjokäytävää lemmikkipaikalleen

astui.

Tänään heräili ja rallatteli hän lakkaamatta kappaleita mieleisimmistä

lauluistaan, ja ken hänet tarkemmin tunsi, tiesi hänen nyt olevan

erinomaisen hyvällä tuulella. Hänellä olikin syytä olla tyytyväinen.

Ensiksikin oli isänsä monen ajan perästä näyttänyt aamiaispöydässä niin

virkeältä ja hyvinvoivalta sekä osanottavaiselta, jopa iloiseltakin;

sitten oli juuri syödessä tullut isälle herttuattaren omakätinen kirje,

jossa hän pyysi "kunnianarvoista ystäväänsä kumminkin rakkaalle

Roosallensa antamaan lupaa tulla muutamiksi viikoiksi hänen luoksensa,

koska hänen (herttuattaren) nyt kerran oli täytynyt luopua toivosta

häntä itseänsä (Roosan isää) luonansa nähdä". Kolmanneksi oli kieltävä

vastine, jonka hän oli kammarihusaarin mukana lähettänyt, hänestä

onnistunut niin hyvin, niin perin kauniisti ja taitavasti, ettei

ruhtinatar siitä suinkaan voinut loukkaantua; ja neljänneksi oli ilma

niin tuoksuinen ja rakas puisto aamuauringon paisteessa niin hiljainen,

ja puiden latvojen välitse loisti korkea taivas niin kirkkaan

siniseltä. Roosa huomasi, että maailma oli varsin, varsin kaunis, ja

tiesi jo edeltäpäin, että hänen tämänpäiväinen lukuhetkensä

mielikkipaikalla oli vielä erittäin tuleva nautintorikkaaksi.

Roosan lemmikkipaikka oli lähellä varjokäytävän päätä, missä metsä

oikealle ja vasemmalle hevosenkengänmuotoisesti erosi, jättääkseen

tilaa hiukan viettävälle nurmikolle, jonka toisella puolen oli aukea,

tasainen keto. Missä keto ja nurmikko yhtyivät, oli puiston

senpuoleinen raja, jota kuusiriu'uista pantu aita ja oja olivat muinoin

selvemmin osoittaneet, kuin nyt, jolloin aita oli hajonnut tai kylän

vaimoin ja lasten saaliiksi joutunut, ja melkein kokonaan kuivanut oja

oli runsaan ruohon peitossa. Viljavan, hyvin asutun tasangon tuolla

puolen oli kukkularivistö, alin rappu metsävuoristoa, joka

säännöttömine pengermineen kohosi niiden takaa ja vihdoin ikäänkuin

sinisinä vuoriaaltoina rajoitti näköalan. Kukkularivin juurella tahi

ehkä vähän ylempänä -- muutenhan sitä ei olisi voinut niin selvästi

nähdä -- oli valkeanhohtava linna. Se kohosi ylpeästi viheriästä

metsästä, jonka peitossa linnaan kuuluva kylä kokonaan oli. Kauempana

oli muitakin kyliä siellä täällä tasangolla, joka ulottui kauimmaksi

oikealle päin, mistä pienen pääkaupungin tornien huiput sillä puolen

syvemmästä laaksosta näkyivät.

Tämän kaikki voi puiston reunalta, leveäoksaisten vaahterain alta

yht'aikaa nähdä, ja sentähden olikin Roosa vanhan Wengelin avulla

siihen laittanut turvepenkin ja sen eteen pystyttänyt pienen pyöreän

kivipöydän, jonka Wengel oli puistosta löytänyt. Roosa rakasti luontoa

ja piti sangen paljon kauniista maisemista, vaikka hänen täytyi

lyhytnäköisyytensä vuoksi käyttää kaukolasia, milloin tahtoi tarkemmin

tuntea kaukaisemmat esineet. Niinpä seisoi hän tänäkin aamuna, pantuaan

hatun ja kirjan pöydälle, nojaten vasemmalla kädellään pöytään, ja

katseli ihastellen seutua, joka tuskin koskaan oli niin suloiselta

näyttänyt kuin tänään. Tosiaankin koreili se tänään kuin

juhlapuvussaan; niin kirkkaasti valaisi aurinko vainioita, joilla näkyi

ihmisiä siellä täällä elonkorjuun toimessa; niin vehreinä loistivat

niityt; niin ihanasti sinertivät vuoret, niin hohti taivas, niin

välkkyi lauhkeanlämmin ilma, jossa valkoisia hämähäkin lankoja

tuntumattoman tuulen hengen kantamina edestakaisin häilyi.

Roosa katsoi kauan pääkaupungin tornien huippuja. Hänen ajatuksensa

kiiruhtivat kirjeen edelle, joka hovihusaarin sapelin taskussa juuri

nyt oli matkalla sinne. Hän näki ruhtinattaren avaavan kirjettä,

lukevan ja omituisella tavallaan sulomielisesti päätään pudistaen

kokoon käärivän. Roosasta tuntui, kuin kirjoituksensa, joka juuri äsken

oli näyttänyt hänestä niin kauniilta, ei kuitenkaan olisi ollut sopiva

vastine niin lempeään ja ystävälliseen kirjeesen. -- Tuo lause

"poissaolon onnesta" oli kyllä sangen nerokkaasti kyhätty, ja

herttuatar, joka Göthensä niin hyvin tunsi, on kyllä ymmärtävä sanain

tarkoituksenkin, mutta olisinhan minä voinut löytää sydämellisemmänkin

lauseen. Ja hän oli niin iloinnut tulostani -- 'vaikkapa vaan

muutamiksi päiviksi, rakas Roosaseni' -- vaan miksi taas lähtisin

maailmaan, josta olen luopunut.

Hänen täytyi nauraa näitä sanoja itsekseen puhuessaan. Äkkiä täytti

hänet nuoruutensa, voimansa, ehkäpä vähän myöskin muotonsa

viehättävyyden tunto; tähän oman arvon tuntemiseen ei tuo nunnamainen

maailmasta kieltäymisen ilo kuitenkaan oikein tahtonut sopia. Juuri

silloin oli hän myöskin näkevinään muutamain nuorten hoviherrain

kasvot, jotka ennen olivat kilvalla osoittaneet kunnioitustaan

ruhtinattaren suositulle; ja nämä kasvot hymyilivät niin

epäileväisesti, että hänenkin täytyi nauraa. Mutta hän muuttui yhtä

nopeasti taas vakaiseksi, entistään totisemmaksi. Hänelle juohtui --

hän ei itsekään tiennyt miksi -- yht'äkkiä mieleen lapsivaimo, Klaus

Weberin nuori vaimo, niinkuin hän hänet eilen oli nähnyt köyhässä

majassa olkivuoteella, paikattu villanuttu niukkana peitteenä,

äskensyntynyt rinnoillansa. Miten oli Anna katsellut lasta katseella

täynnä sydämellisintä rakkautta, autuainta ihastusta! miten selvästi

oli katse sanonut: juo, lapsi, lapseni, se on minun vertäni; mutta sinä

saat sen, saat kaikki, viimeiseen pisaraan saakka.

Roosan suuret siniset silmät saivat omituisen kankeuden, joka

tavallisesti ennustaa kyyneltulvaa; hänen hengityksensä kävi nopeammin

ja raskaammin, ja levottomasti kohoeli hänen kaunis rintansa.

Molemmilla käsillään tavoitti hän äkkiä ilmaa ja vei sitä sydäntänsä

vasten, juurikuin hän olisi tahtonut rakastettua elävää olentoa siihen

sijoittaa; ja tuoksuavasta kanervikosta jalkojen juuresta kaikui hänen

korvaansa kuin hienon hieno lapsen nauru.

Näky riensi ohi kuin hämähäkin langat; mutta Roosa ei nauranut kuten

ennen; hän antoi kätensä vaipua, pyyhkäsi sitten otsaansa ja

kasvojansa, istuutui huoahtaen penkille ja avasi kirjan jotenkin

innokkaasti, juurikuin olisi tahtonut niin pian kuin mahdollista päästä

toisten ajatusten piiriin. Mutta hän ei aikonut kohta lukea, vaan

katsoi taas kaukaisuuteen jäykillä silmillä, jotka vihdoin kiintyivät

vaaleanhohtavaa linnaa katselemaan, luultavasti sentähden, että se

helpommin näkyi hänen lasittomiin silmiinsä. Muuten ei se häntä

erittäin viehättänyt. Se oli jo vuosikausia, niin kauan kuin Roosa

muisti, ollut asujaimitta. Vanha kreivi von Lengsfeld oli kuollut kohta

puolisonsa hänelle pojan ja perillisen synnytettyä. Leski, joka oli

puolisoansa perin innokkaasti rakastanut, oli poikineen paennut erään

preussiläisen tilansa yksinäisyyteen, ja siellä muutamien vuosien

kuluttua eronnut elämästä, jonka ihanin aika häneltä jo oli mennyt.

Nuori kreivi jäi Preussiin enonsa ja holhoojansa luo, jonka perheestä

hän meni kadettikouluun, ja pääsi sieltä, saavuttuaan tarpeelliseen

ikään, upseerina ulos. Uuden isänmaansa puolustamistoimi ei liene häntä

erittäin miellyttänyt, sillä jo kahden vuoden kuluttua, heti tuon

häpeällisen Schleswig-Holsteinin sotaretken perästä, jätti hän

palveluksensa ja läksi matkoille, joilta hän ei vielä nytkään, kymmenen

vuoden kuluttua, ollut palannut. Roosa tiesi tämän kaikki osittain

isältänsä, osittain entisistä kanssapuheista hovissa, jossa sitä

pidettiin anteeksi antamattomana huomaamattomuutena, että pikkuvaltion

vanhimman ja rikkaimman suvun perillinen kulutti Palmyrassa ja Abu

Simbelissä aikaansa, jota hän olisi voinut suloisemmin ja sopivammin

viettää korkea-arvoisen hallitsijansa luona, ja siihenhän olisi

siveellisyydenkin pitänyt häntä velvoittaa. Mutta nuo kaikkein

armollisimmat valitukset eivät varmastikaan vaikuttaneet mitään

seikkailijaan, jos ne ollenkaan tulivat hänen korviinsa. Vielä oli

Lengsfeldin linna tyhjänä, ja sitä ajatteli Roosa nyt. Olisikohan

sielläkin yksinäistä noissa loistavissa huoneissa ja kuvasaleissa,

joita hän ainoastaan kerran lapsena äitinsä ja muutamain muiden naisten

seurassa muisti nähneensä? Lengsfeldin linna muistutti hänelle "Wilhelm

Mestari"-nimisen kertomuksen kreivin linnasta, johon hän eilen illalla

sankarin ja hänen kummallisen seuransa kanssa oli saapunut. Nyt otti

hän merkin kirjastaan, nojasi päänsä kättänsä vasten, ja kohta oli

Göthen taiteen lumovoima hänet kokonaan vienyt todellisuudesta

runollisuuden maailmaan.

Hyvän hetken oli Roosa siinä lukenut, pää syvälle kirjaan painuneena,

kuten tapansa oli. Silloin säikytti häntä aivan hänen läheltään kuuluva

pyssyn pamaus. Jänis, jota laukaus oli tarkoittanut, tuli täyttä

laukkaa metsäniemekkeestä suorastaan häntä kohti, kääntyi hänet

huomattuaan takaisin pensaikkoon, juuri silloin kun pitkäkorvainen,

ruskea lintukoira siitä näkyviin riensi ja nenä jänön jälillä samaa

tietä laukkasi, kääntyi juuri samassa paikassa, missä jäniskin oli

kääntynyt ja katosi metsään siitä, mistä kurja elukkakin oli etsinyt

pelastustaan. Samassa kaikui heleä vihellys ja vahva miehen ääni huusi:

"Toveri tänne, tänne Toveri!"

Pitkäkorvainen koira ja voimakas ääni eivät suinkaan voineet olla

vanhan Wengelin omaisuutta, vaan epäilemättä tuon harmaapukuisen ja

huopahattuisen metsästäjän, joka, pyssy ylhäällä kädessään, yhdellä

harppauksella hyppäsi ojan yli, tunkeutui pensasaidan läpi, joka juuri

tässä kohden oli hyvin piikikäs, ja vielä kerran turhaan huudettuaan:

"Toveri tänne!" alkoi maahan laskemaansa pyssyä uudestaan ladata.

Tämä kaikki tapahtui niin nopeasti, että Roosa, joka tosiaankin oli

vähän säikähtänyt, yhä vielä istui penkillään ja ihmetellen katseli

vieraalle alalle tunkeutunutta. Metsästäjä sijoitti pyssyn oikeaan

kainaloonsa, astui ensin pari askelta Roosasta poispäin ja sitten äkkiä

käännyttyään vasta huomasi, ettei hän siellä ollutkaan yksin. Hän

säpsähti, katsahti nopeasti nuorta neitoa, pani pyssyn olallensa ja

astui kukkulaa ylöspäin, neitiä yhä tarkasti katsellen. Roosa oli

noussut ja ylpeän aatelisen ylpeä tytär seisoi siinä, hoikka vartalo

suorana, levollisesti, valmiina vastaan ottamaan sen anteeksi pyyntöjä,

joka oli uskaltanut neiti von Weissenbachia isänsä maalla ja tilalla

niin sopimattomalla tavalla häiritä. Metsästäjää miellytti nähtävästi

nuoren neidin muhkea muoto. Hänen alussa nopea käyntinsä kävi

hitaammaksi; hänen miehellisen kauniissa kasvoissaan kuvautui sekaisin

hämmästys ja kummastus; hän seisattui vähän matkan päähän, kohotti

harmaata huopahattuansa ja kumarsi seuramiehen sievyydellä, jonka hänen

yksinkertainen jahtipukunsa teki vielä huomattavammaksi.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän matalalla, hyvin soinnukkaalla äänellä,

"että olen tahtomattani niin sopimattomasti häirinnyt teidän rauhaanne.

Minä tulin vasta muutama päivä sitte näille seutuville. Pehtorini ei

ole, luulen minä, kyllin hyvästi osoittanut minulle metsästyspiirini

rajoja, tai lienee ehkä intonikin vienyt minut liian kauaksi; nimeni on

kreivi Lengsfeld".

Kreivi kumarsi vielä kerran ja paljon syvempään kuin ensi kerralla;

eikä hänen hämmästyksensäkään ollut suinkaan vähentynyt.

Siinä oli varmaankin jotain tarttuvaista. Neiti von Weissenbach oli

tuon kauniin, pulskan miehen hänen edessään seisoessa kadottanut

jotenkin paljon kuninkaallisesta ryhdistänsä; hänen kasvojaan poltti

puna, jota hän itsekseen paheksui, koska hän huomasi sen varsin

sopimattomaksi, ja silmänsä, jotka ensin olivat niin ankarasti ja

vaativaisesti katselleet, kääntyivät maahan.

"Oi, minä pyydän", sanoi hän epävakaisella äänellä, "kuinka te voitte

tietää -- isäni on varmaankin sangen mielellään sitä salliva --"

Hän vaikeni, koska hänelle juuri silloin juohtui mieleen, että isänsä

päinvastoin ei ollenkaan tahtonut, että kukaan pitäisi Weissenbachin

puistoa omaan metsästysalueesensa kuuluvana.

Hän katsahti ylös ja oli näkevinään kreivin paljon-sanovissa silmissä

hymyä piileskelevän, luultavasti hänen ujoutensa ja neuvottomuutensa

vuoksi. Se tuotti nuorelle, ylpeälle neidille silmänräpäyksessä

takaisin hänen kadotetun ryhtinsä.

"Minä en tahdo teitä kauemmin pidättää huvitustanne pitkittämästä",

sanoi hän ottaen hattunsa ja kirjansa.

Vähän kumartaen meni hän yhä vielä hattu kädessä seisovan kreivin

ohitse puiston reunaa pitkin ja poikkesi sitten varjokäytävälle, jota

myöten hän oli tullut.

Kreivi katsoi hänen jälkeensä, niin kauan kun hän näki hänen

ruusunväriset vaatteensa vilkkuvan puiden runkojen välitse, ja seisoi

samassa asemassa vielä kauan hänen kadottuansakin.

Toveri oli tiheässä varvikossa häipynyt jäniksen jäliltä ja tuli nyt

juosten viidakosta. Laiminlyödyn velvollisuuden ja suoran

tottelemattomuuden tähden peloissaan lähestyi se herraansa,

katuvaisesti häntäänsä heilutellen. Mutta ansaittua rangaistusta ei

tullutkaan. Toverin täytyi viimein pistää kuononsa herransa käteen,

huomauttaakseen häntä palaamisestaan. Silloinkaan ei satanut lyöntiä

eikä torumista; herra otti pyssyn olaltaan ja pani sen hanan alas

laskettua selkäänsä, astui alas kukkulalta ja hyppäsi ojan yli. Toveri

seurasi. Metsästyksestä ei nähtävästi enää ollut kysymystäkään, vaikka

oli juuri vasta päästy alkuintoon. Toveri ei tiennyt, mitä tämä

merkitsi.