I.

Kylän päässä, missä maantie vähitellen alkaa kohota vuoristoa kohti,

oli oikealla puolella "Hovi". Siihen kuului asuinkartano ja pehtorin

huoneus sekä pari tallia ja latoa, joiden välipaikat täytti korkea,

hakatuista kivistä rakennettu muuri. Ei kukaan, ken matkallansa

vuoristosta laaksoon nopeasti ajoi hyvin kivitettyä kylän katua, nähnyt

tässä "hovissa" mitään, mikä sen olisi eroittanut kylän muista,

vähintäänkin kahdestakymmenestä talosta, ellei hänellä ollut erittäin

tarkka silmä huomaamaan ympäristön yksityiskohtia; vaan nuori

ylioppilas ja maisemain kuvaaja, joka jalkasin matkaten saattoi

paremmin tarkastella, näki heti ett'ei "hovi" ollut mikään tavallinen

talo. Siinä oli ensiksi kaksi lehmusta, yksi portin kummallakin

puolella. Ne olivat vähintäänkin yhtä vanhat kuin kirjoitus

teräväkaarisen portin päällä (josta suurella vaivalla eroitti kirjaimet

A.D. ja numerot 1, 6, 5, 2) ja vaakuna vuosiluvun yläpuolella, jota

sade, tuuli ja raju-ilma olivat niin kovin kosketelleet, että siinä,

paitsi näitä kaikkia seppelöitsevää ritarin kypärää, oli varsin vähän

vaakunaksi kelpaavaa. Rivi kivisiä, raskaalla ruostuneella

piikkiketjulla yhdistettyjä pylväitä ympäröitsi hovin alaa pitkin

maantietä ja samoin toisella puolella pitkin kaitaista kylän katua.

Tämä vitja-aita osoitti myöskin, että sen takana oli toisenlainen

maailma kuin se, josta nuo repaleiset, iloiset ja nälkäiset olennot

olivat kotoisin, jotka usein kiikkuivat tuntikausia kirisevillä

rautanuorilla. Suuresti ja syystä kyllä harmistuneena avasi vanha,

vaalenneesen pukuun puettu mies tuon tuostakin alakerran viheriöitä

ikkunan peitteitä ja puristi ryppyistä nyrkkiään lapsille, jotka aina

heti vanhuksen nähtyään alkoivat täyttä karkua juosta kylän katua alas.

Nuo viheriät ikkunan peitteet olivat muuten enimmäkseen sulettuina

toisessakin kerrassa. Tästä päättäen olivat asuinhuoneet huoneuksen

toisilla sivuilla, pihaan päin, jos koko hovissa muuten asujia olikaan.

Jos nyt, tuosta sateen turmelemasta aatelisesta vaakunasta

ja rautaisesta piikkiketjusta huolimatta, pientä, suuriin

porttipuoliskoihin sovitettua ovea avasi ja katsoi hovin pihaan, niin

ei sielläkään ollut paljon uteliaisuutta herättävää. Rautaisia,

käsipuilla varustettuja portaita pääsi ylös kuistille, jossa oli

muutamia viheriäksi maalatuita penkkiä; veistoksilla runsaasti

koristettu tamminen ovi vei siitä edelleen porstuaan; pihan keskellä

oli pyöreä katettu kaivo, yksinkertaisine laitoksineen vesiämpärin

laskemista ja nostamista varten; pehtorin asunnon oven päällä suuret

hirven sarvet; liian avonaisen katoksen alla yhdet häkkikärrit ja yhdet

vanhat vaunuramut, joiden tangolla istui sangen kaunis riikinkukko;

taempana muutamia kivestä rakennettuja, korjausta hyvinkin kaipaavia

ulkohuoneita, jotka näyttivät kokonaan rauhaan jätetyiltä; niiden

monesti paikattujen tiilikattojen yli kumartelivat komeain puiden

korkeat latvat -- siinäpä olikin likipitäin kaikki, mitä matkustaja

huomasi. Vähäarvoinenhan se näky oli, mutta ajattelevainen mieli tunsi

kuitenkin, ett'ei se ollut aivan jokapäiväistä. Kun minuutin ajan

ovesta katseli ja näki, miten auringon paiste leikitteli puiden

latvoissa, katoilla ja riikinkukon kirjavilla höyhenillä, miten

pitkäkorsinen, pihakivien välissä hyvin höystyvä ruoho aamutuulessa

kumarteli, ja kuinka pääskyset hiljaa liitelivät edestakaisin, hankkien

ruokaa puolittain lentoon kykeneville poikasilleen, jotka sirkuttelivat

pesissä asuinkartanon räystäiden alla, ja kun sitte pani oven hiljaa

kiini, tuntui kuin olisi lukenut sivun kauniista vanhasta sadusta.

Miksi nyt kylän vanhat ja nuoret, miehet ja vaimot ja lapset tätä

kartanoa suorastaan "hoviksi" (taloksi) nimittivät, sen sai matkustaja

kuulla kylän toisessa päässä, jos hän poikkesi "Punaisen Hirven"

ravintolaan. Sillä Punaisen Hirven kähärätukkainen isäntä oli erittäin

viisas mies, joka ei ainoastaan tiennyt kaikkea, mitä hänen kylässään,

vaan myös likipitäin kaikki, mitä muussakin maailmassa tapahtui.

Häneltä oli vaan puuttunut tarpeellista tilaisuutta todella toimittaa

suuri historiallinen tehtävänsä, jota suorittamaan hän vallan varmaan

oli syntynyt. Ainoastaan kerran -- vuonna 1848 -- oli hän ollut siihen

ryhtymäisillään; vaan sallima ei ollut tuonut oikeaan aikaan

viittaussanaa. Ensiksi eivät nuo tyhmät talonpojat olleet laisinkaan

voineet ymmärtää, mistä oikeastaan oli kysymys, ja kun he olivat

ymmärtäneet, että muka kultainen aika oli tullut, jolloin kaikki

jaettaisiin: vaimot ja lapset, talo ja kartano, hevoset, härät, lampaat

ja siat, silloin taas ei hallitus tahtonut, vaan olipa vielä hyvin

vähällä panna Punaisen Hirven puheliaan isännän lukonkin taakse, ellei

hän vielä aivan oikeaan aikaan olisi pistänyt pilliään pussiin.

"Vaan näettehän, herraseni", sanoi Punaisen Hirven isäntä, "se tulee

oikean sivistyksen puutteesta, jota nuo kyllä hyvät ihmiset eivät

suinkaan löydä kaalinsa tai nauriinsa seasta. Perästäpäin, kun jo oli

liian myöhäistä, ovat he kyllä nähneet, miten tyhmiä tölliköitä he

olivat, kun he v. neljäkymmentäkahdeksan, jolloin heille kaikki niin

sanoakseni tarjottimella kannettiin, eivät niistä huolineet. Silloin

olisivat he saaneet ilmaiseksi sen, mitä heidän sitten on täytynyt

runsaalla rahalla ostaa. No, siitä harmista ovat he jo päässeet, ja

meidän kesken sanoen, he saattoivat sen maksaakin; mutta häpeä se

kuitenkin on ja sinä se pysyy. Veroista vapaaksi osto! neljäntoista

vuoden summa kiiltävissä kovissa taalereissa, kun vanhempamme ja

vanhempiemme vanhemmat jo kentiesi kuinka monta vuosisataa ovat saaneet

koroille antaa paraan viljansa, paraan karjansa ja vielä muita

kaikenmoisia veroja ja kiskomisia! Uskotteko, herrani, ett'ei kukaan

vanha vaimo tässä kylässä saanut kerätä edes lumppujakaan hovin

luvatta? ja teurastustoimi, joka jo viisikymmentä vuotta on kuulunut

minun suvulleni, oli hovin oikeus? -- Hovin vääryys, sanoin minä

yhdentenäkolmatta päivänä maaliskuuta kahdeksantoistasataa

neljäkymmentä ja kahdeksan, kun me kaikki olimme kokoontuneet hoville,

ja se vanhus seisoi oven edessä ja me alempana, ja minä olin puhujana.

Me emme tahdo enää mitään hovin vääryyksiä, sanoin minä, ja kuparisesta

elomitasta, jolla hovin hoitaja verojyviä mittaa, on pohja ulospäin

pullistunut, joten se on kolmannesta suurempi, sanoin minä. Silloin

olisi teidän pitänyt nähdä vanhusta, miten hän vihasta ihan

liituvalkeana juoksi huoneesen ja toi pyssyn ja huusi: 'ken minua pitää

petturina, sen ammun paikalla kuoliaaksi kuin koiran'. Silloin

juoksivat he kaikki pois, ja minä en sitä asiaa luonnollisesti voinut

yksinäni saada aikaan. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Kun

verosta vapaaksi osto tuli ja herra von Weissenbach ei meitä enää

perjantaina voinut kutsua hoviin tuomarinsa eteen eikä mieltään myöten

panna vankikomeroon, pisti hän ensin kaikki kauniit taalerimme

taskuunsa ja möi kaksi ritarikartanoansa; ja tämänkin hovin olisi hän

myönyt; ainoastaan sentähden ett'ei siihen kuulu mitään maa-omaisuutta

ja vanhasta kartanosta -- näittehän sen tänne tullessanne -- talo tien

vieressä oikealla puolella viheriöine ikkunan peitteineen ja lehmukset

portin edessä -- näitte? no, siitä ei tahtonut kukaan mitään tarjota,

sillä puisto huoneuksen takana on enimmäkseen vaan huonoa puuta ja

meillä on metsässä tuolla alhaalla kyllin huokeata puuta, Jumalan

kiitos. Niin on hän siis saanut pitää hovinsa, ja hän saa nyt olla

iloinen, ett'ei hän sille ole löytänyt ostajaa, sillä sittemmin on

kaikki käynyt aivan toisin kuin armollinen herra ajatteli. He menivät,

näette, kaupunkiin, armollinen herra ja neiti, ja tahtoivat siellä elää

komeasti ja ilossa. Mutta mitä tapahtuu? Herra von Weissenbach panee

rahansa uuden pankin asioihin ja ajattelee luultavasti: siinä kasvavat

ne kaksin ja kolminkertaisiksi, ja yks kaks, mennyt oli kaikki, mitä

hänellä oli, ja ihmiset sanovat: menipä vielä enemmänkin. Ja eräänä

kauniina iltana -- siitä on nyt juuri kaksi vuotta -- ja minä

seisoin oveni edessä postia odotellen, silloin tulivat he, ei neljän

harmaa-täplikkään vetämissä komeissa vaunuissa, kuten olivat lähteneet,

vaan vanhoilla rattailla ja yhdellä hevosella, joka ennen oli ollut

vanhan herran ratsu, eikä ollut viisivuotisesta kaupungin tallissa

seisomisestaan vähääkään nuorentunut tai kaunistunut. Siitä saakka ovat

he eläneet hovissa, mistä, tietäköön taivas, luultavasti vanhoista

romuista, joita kartano on täynnä ylhäältä alas saakka; sillä minun

talolleni ainakaan eivät he vielä ole penniäkään tuottaneet, vaikka

minä keitän parasta olutta kahden peninkulman alalla ja koko kylä ostaa

minulta sokurinsa, kahvinsa ja sikurinsa. No, minusta nähden olkoon se

miten hyvänsä, minä tulen toimeen aatelisitta nälännäkijöittäkin;

minussa on myöskin ylpeyteni ja minä kohotan lakkiani kelle tahdon,

enkä alennai kuten naapurini, jotka yhä vielä puhuvat 'armollisesta

herrasta', ja kun hänet joskus kylässä näkevät, kumartavat hänelle,

ikäänkuin siinä itse Herra Jumala olisi, ja hänen tytärtänsä nimittävät

'hovin neidiksi' ja kun oikein hyvää tarkoittavat, 'hovin pikku Roosa

ryökkinäksi', ikäänkuin emme kaikki olisi vapaita miehiä, jotka

valtiolle veronsa maksavat ja joiden ei, hitto vie! tarvitsekaan huolia

mistään hovista".

Jos Punaisen Hirven isäntä vieraillensa tämmöistä ja muutakin sen

lisäksi hovista kertoeli ja yleensä joka tilaisuudessa puhui hyvin

pahaa herra von Weissenbachista ja neidestä, niin olikin hänellä

jotain syytä siihen, koska hän vanhempiensa köyhinä kuoltua olisi,

maailmanhistoriallisesta kutsumuksestaan huolimatta, varsin luultavasti

joutunut kurjuuteen, elleivät herra von Weissenbachin isä ja nykyinen

herra olisi orpopoikaa ottaneet turviinsa, lähettäneet kouluun ja

kaikin tavoin muutenkin auttaneet elämään. Ehkäpä koskikin se, mikä

kähärätukkaisen isännän puheissa oli totta, yksityisiä kohtia, jotka

eivät hovin asukkaille oikeastaan häpeäksi olleet. Että vanha herra von

Weissenbach harvoin näyttäytyi alueensa rajojen ulkopuolella ja kaikkia

kohtaan osoitti ylhäistä kylmäkiskoisuutta, ei kyllä sovi kieltää;

mutta kun hänen tehtävänsä ei ollutkaan, kuten Hirven isännän, osoittaa

matkalaisille kylän puolesta kunniaa ja heitä huonoilla kertomuksilla

ja keskinkertaisella oluella ravita, niin jättikin hän oikeastaan

tekemättä vaan sen, mikä ei hänen virkaansa kuulunut; ja kun kylän

rouvat sekä moni mieskin, jotka olivat neidin nähneet tyttöseksi

kasvavan, hänen nyt, kun oli viisi vuotta ollut kylästä poissa ja

sillävälin muhkeaksi naiseksi ylennyt, puhellessaan yhä vielä kuten

muinoisina aikoina nimittivät "hovin pikku Roosaksi", niin ajattelevan

ihmisen mielestä ei siinäkään ollut mitään vahingollista eikä neidin

hyvää mainetta pahentavaa. Ehkäpä se päinvastoin osoitti parempaa

puolta neidin luonteessa; ehkäpä hän oli säilyttänyt aina

kaksikymmenenteen ikävuoteensa -- siinä iässä oli hän juuri nyt --

jotakin lapsellisuudestansa ja avosydämmisyydestänsä, joita avuja

tarkempi korva voisi tuosta ystävällisestä nimityksestä huomata. Tätä

luuloa ei ainakaan se vastustanut, että neidin nähtiin usein astuvan

juuri kylän köyhimpäin asukasten majoihin ja monesti vasta pitkän ajan

perästä palaavan, köyhäin joka kerran toivottaessa hänelle siunausta ja

hänen käsiään suudellessa. Se seikka vaan oli siinä nimityksessä

huomattava, että, ken ei neitiä tuntenut, sai tuosta "pikku"-nimestä

helposti aivan väärän kuvan hänestä; mutta kun kuva sittekin oli

mieluinen, saattoi tämänkin onnettomuuden pitää melkein kärsittävänä.