Alvarilla oli t‰n‰‰n ollut tavalliset vaikeutensa. H‰n oli tehnyt
paperin ja tarvitsi t‰n‰‰n rahoja sen maksamiseen. H‰n oli luottanut,
ett‰ h‰n saisi nyt Iidalta niinkuin kerran ennenkin, mutta Iida
kielt‰ytyi jyrk‰sti menem‰st‰ Erikin luo, jonka kanssa h‰n oli
lopettanut jo kev‰‰ll‰ v‰lins‰, ja Lennartin luo, jonka kanssa h‰nell‰
ei ollut mit‰‰n tekemist‰. H‰n tunsikin, ettei h‰n voinut nˆyrty‰ siten
Lennartin edess‰. Lennart oli loukannut h‰nt‰ j‰rkkym‰ttˆmyydell‰‰n.
Mutta Iida oli tehnyt laskelmansa, josta h‰n ei halunnut luopua.
Lennart oli h‰nen mieleisens‰ ja h‰n tarvitsi h‰nt‰, ja toivoi h‰net
saavansa viel‰, kunhan h‰n jaksoi vain odottaa.
Mutta h‰nt‰ s‰‰litti Alvar, joka vajosi yh‰ auttamattomammin
heikkouteensa. Taas oli h‰n k‰ytt‰nyt is‰n ja Lennartin nimi‰, itse
kirjoittanut ne. Oliko Alvar niin herkk‰uskoinen, ett‰ luuli voitavan
sellaisia v‰‰rennyksi‰ helposti peitt‰‰? Iida ymm‰rsi kyll‰, kuinka
vaarallisen hetken uhatessa ja huiman, uhkarohkean ajatuksen huumaamana
voi runoilla satunnat mahdollisiksi. Mutta niinkuin heill‰, eih‰n
heill‰ ollut mit‰‰n maksumahdollisuuksia, jos petoksen saisikin muuten
peitetyksi. Kuinka lyhytt‰ ja lapsellista se Alvarin ajatus. Tahi
kuinka hirvitt‰v‰‰ leikki‰ h‰n huolettomuudessaan leikki. Ei mit‰‰n
vastuunalaisuutta. H‰n oli kuin sairas tahi hullu, joka ei tiennyt mit‰
teki.
Ja nyth‰n oli Alvar vain luottanut h‰neen. H‰nt‰ s‰‰litti Alvar, eih‰n
h‰nt‰ saisi j‰tt‰‰ pulaan. Ja Iida lupasi k‰yd‰ pyyt‰m‰ss‰ iltap‰iv‰ll‰
lainaa Erik ÷hmanilta, joka silloin oli kotona tavattavissa.
Alvar oli kiitollinen. H‰n pyysi Iidalta viel‰ pient‰ rahaa, pyysi
siksi kunnes sai. Ja iltap‰iv‰ksi, jolloin h‰n tuli kotiin, oli h‰n
vahvistanut itse‰‰n niin, ett‰ h‰n hoiperrellen kohosi vinnille Iidaa
odottamaan.
Kuinka h‰nt‰ j‰nnittikin t‰m‰n asian suoriaminen t‰ll‰ kertaa. H‰n ihan
toivoi, ett‰ kaikki olisi selvill‰ taas.
Mutta ellei selvi‰isi?
Ei selvi‰isi. Ymm‰rrett‰v‰‰ sekin, ajatteli h‰n. Kerran tietysti j‰‰
selvitt‰m‰tt‰. Ja se on loppu. Eik‰ se odottamatta tullut.
Kuinka olisi kuitenkin kaunista t‰m‰ el‰m‰. Olla n‰in rauhassa, antaa
el‰m‰n luistaa eteenp‰in pienine, viattomine kidutuksineen ja katsella
sit‰ toimetonna. Ja k‰rsi‰ mielell‰ns‰, mit‰ siin‰ oli k‰rsimist‰.
Siin‰p‰ oli vieh‰tyst‰. Eip‰ tahtonut sen loppuvan vain.
Tietysti ei tahtonut, kun oli olemassa kerran. Tietysti ei tahtonut jo
mukavuuden vuoksi. Karttoi kaikkea ep‰mukavuutta ja vaaraa. Niinkuin
h‰nkin nyt. Toivoi kuin koulupoika, ett‰ kunhan is‰ ei saisi sit‰
tiet‰‰. Is‰p‰ se taisi j‰‰d‰kin suurimmaksi pelotukseksi koko el‰m‰ss‰.
Ei niin, ettei is‰ olisi oikeassa. Tietysti oli oikeassa, ja sen viha
oikeutettua aina. Mutta mink‰p‰ h‰nk‰‰n en‰‰ itselleen taisi? Niin,
syyllinen oli, rikollinen oli. Ajatus tunnottomana sen myˆnsi, mutta
sille hym‰hti, niinkuin ei itse olisi sit‰ uskonut kuitenkaan.
H‰n muisti, kuinka h‰n h‰t‰‰ntyi ja katui, kun h‰n oli ensi kertaa
pett‰nyt ‰iti‰. H‰n vannoi silloin, ettei se saanut uudistua. Mutta se
uudistui. Ei loppunut ‰idilt‰ se suru. Ja sellainen ‰iti kun h‰nell‰
oli.
Alvar heltyi ajatuksissaan niinkuin aina, kun h‰n juovuksissa ajatteli
‰iti‰‰n. ƒidin t‰hden olisi el‰m‰ saanut olla toisenlainen. ƒiti,
sellainen ‰iti kun oli.
Alvar muisteli ‰iti‰ maatessaan vinnill‰ tavaroiden ja vanhojen
mattojen seassa ja kuunnellessaan askeleita alhaalta. Sielt‰ kuuli h‰n
sitten Iidan ja is‰n vaihtavan sanoja kesken‰ns‰. Is‰n ‰‰ni oli kiivas.
Olisiko is‰ jo saanut tiet‰‰ h‰nen asiansa? Varmaan oli. Mit‰ h‰n
Iidalle nyt muuta?
Alvar ei uskaltanut menn‰ viel‰ tapaamaan Iidaa. Kohta kuulikin h‰n
rattaiden ajavan pihaan ja sitten ‰idin ‰‰nt‰. ƒiti tuli siis kotiin
kuin kutsuttu.
Hetken kuluttua laskeutui Alvar alas ja pujahti omaan huoneeseensa.
"Luojan kiitos", sanoi ‰iti, kun lˆysi h‰net sielt‰, "olen etsinyt
sinua."
"Nukuin tuolla vinnill‰."
"Min‰ laitan sinulle t‰nne vuodetta."
"Antaahan olla."
"En h‰iritse sinua, menen pois. ƒsken sielt‰ Annan kanssa ajoimme.
Siell‰ alkaa olla jo ik‰v‰, johan sielt‰ t‰ytyy kohta tulla kokonaan
pois. Lapset eiv‰t vain tahtoisi. Kuinkas sin‰ olet jaksanut?"
"Hyv‰sti."
"Tietysti. Mutta mik‰ on tuossa otsassasi ja silm‰kulmassasi, ihanhan
se on verinen."
"Kaaduin vinnill‰ tavaroihin, liekˆ loukkaantunut siit‰. Ei se mit‰‰n."
"Ei se mit‰‰n. Jos min‰ kuitenkin hautoisin sit‰ vedell‰?"
"Antaahan olla, ‰iti."
"Katsohan. N‰in hiukkasen, haudon sit‰. En tied‰, mik‰ minulle ‰sken
tuli. Yht‰kki‰ alkoi niin pelottaa. Ajattelin, ett‰ jos sinulle olisi
jotakin pahaa tapahtunut."
"Mit‰p‰ minulle."
"Niin, ei tietysti. Se johtui kai siit‰, kun kuulin is‰n ja Iidan
siell‰ v‰ittelev‰n. Is‰ etsi muuten sinua. Onko jotakin ik‰v‰‰
tapahtunut?"
"Ei mit‰‰n."
"Luojan kiitos, ett‰ kaikki on hyvin. Min‰ niin pelk‰sin. Syd‰meni on
tullut hiukan huonommaksi."
"ƒiti ei saa rasittaa itse‰‰n niiden lastenkaan t‰hden en‰‰. ƒidin
pit‰‰ jo lev‰t‰."
"Ole huoletta, ainahan minulla on aikaa lev‰t‰."
ƒidist‰ tuntui niin hyv‰lt‰ Alvarin sanat, ne l‰mmittiv‰t h‰nen
syd‰nt‰‰n ihan. N‰inp‰ he kuuluivat yhteen, n‰inp‰ he ymm‰rsiv‰t
toisiansa ja kenties joskus erottamattomasti kuuluivat yhteen. Ja
hautoessaan siin‰ Alvarin otsaa, ei ‰iti voinut olla hiljalleen
silitt‰m‰tt‰ h‰nen tukkaansa, niinkuin Alvarin pienen‰kin ollessa. Sama
lapsihan h‰n oli ‰idist‰ viel‰, avuttomampi viel‰ vain. Sama katse
h‰nell‰ oli, sama pelokas ja arka ilme. ƒidist‰ ei h‰n ollut muuttunut.
H‰nest‰ h‰n oli s‰ilynyt yht‰ puhtaana, vaikka h‰nt‰ oli peloteltu
ja pahoitettu h‰nen mielt‰ns‰. Maailma oli outo. Ihmekˆ, jos h‰nen
k‰yntins‰ t‰‰ll‰ oli tullut niin raskaaksi, ihmekˆ, jos joka askel,
jonka otti, vei harhaan? Ainoastaan yksi askel, se ei harhaan vienyt,
se vei sinne, jossa tuskaa ei ollut, sinne miss‰ koti oli.
Alvarille teki hyv‰‰ ‰idin hellyys. Tuntui suloiselta ummistaa silm‰ns‰
ja unohtaa itsens‰. ƒidin k‰si pyyhki olemattomaksi pahan unen. H‰n oli
taas lapsi, joka uneksi ep‰m‰‰r‰isi‰ ja tiedottomia unelmiansa.
Toisesta huoneesta kuului Annan ja Iidan kiivasta riitaa. Mit‰ se oli?
Mit‰ he n‰in? Mit‰ Anna huusi?
ƒiti s‰ik‰hti. H‰nen t‰ytyi menn‰ sulkemaan ovet, ettei is‰ edes
kuulisi.
Kun ‰iti meni sinne, syˆksyi Iida h‰nt‰ vastaan ja keskell‰ lattiaa
seisoi Anna kalpeana ja tuijotti tajuttomasti.
Tahtomattaan, sanan sanalta sysien sanoi h‰n:
"Nyt h‰nen t‰ytyy muuttaa meilt‰ pois. Min‰ en voi en‰‰ t‰t‰ siet‰‰,
ei, ei en‰‰ p‰iv‰‰k‰‰n."
"Odotahan, Anna, ‰l‰ ole j‰rjetˆn. Mit‰ on sitten tapahtunut."
"He h‰p‰isev‰t meid‰t. Ja h‰n viel‰ ilkkui Alvarin v‰‰rennyksill‰."
"Mit‰ sin‰ nyt, Anna?"
"Is‰ on taas, ‰sken saanut ilmoituksen jostakin Alvarin asiasta. Ja
Iida -- ei, en voi h‰nt‰ siet‰‰. Pois, heid‰n t‰ytyy nyt muuttaa t‰st‰
pois!"
"Mutta mihin he joutuvat, ajattelehan. Ja Alvar raukka, voi
onnettomuutta."
Anna meni pois, mutta ‰iti j‰i paikoillensa. H‰n ei uskaltanut
liikahtaa siit‰. H‰n oli tullut kotiin ja iloinnut. Mutta t‰‰ll‰ oli
joka nurkka tuskaa t‰ynn‰.
H‰n seisoi siin‰ kuin j‰hmettyneen‰.
Minne, minne h‰n olisi voinut menn‰?