Seuraavana p‰iv‰n‰ ilmoitti Anna ‰idille kihlauksensa puretuksi. H‰n ei
ilmoittanut mit‰‰n purkamisen syist‰, eik‰ ‰iti kysynytk‰‰n. Vaieten
hyv‰ksyi h‰n Annan teon. H‰n tiesi, ett‰ se oli v‰ltt‰m‰tˆnt‰, muuten
ei Anna olisi sit‰ tehnyt.
Iltap‰iv‰ll‰ l‰ksiv‰t ‰iti ja Anna kaupunkiin. ƒiti tahtoi olla nyt
kotona ja Annan tukena, jos h‰n tukea tarvitseisi.
Oli ihana syyskuinen ilta, kun he ajoivat ‰‰nettˆmin‰ kaupunkia kohti.
Kauempien vaarojen harjuilta n‰kiv‰t he jo pienen kaupunkinsa kuin
mets‰kukan heloittavan kirjavan mets‰n keskell‰. Saarekkaat vedet
aukenivat heid‰n silmiens‰ edess‰ ja sulkivat kaupungin niemekkeineen
syliins‰.
ƒidist‰ ei kaupunki ollut koskaan n‰ytt‰nyt niin kauniilta eik‰
tuntunut niin rakkaalta. Siell‰ oli kaikki, mit‰ h‰nell‰ oli, h‰nen
syd‰mens‰ oli kiinni siell‰. Siell‰ oli h‰n aina el‰nyt, muusta
maailmasta ei h‰n tiennyt. Kaupunki, sinne h‰n kuului, siell‰ vain oli
h‰n kotonaan.
Aurinko alkoi jo laskeutua l‰nteen ja loi hohdettaan taivaan rannalle.
Saaret kohosivat tummina kirkkaan veden sylist‰. Saarekasta vett‰
kimmelsi silm‰nkantamat, sinne miss‰ maa ja taivas n‰yttiv‰t yhtyv‰n,
sinne miss‰ maan heikko, sinerv‰ juova suli autereisen taivaan rantaan.
Kirkonkello kajahutti lyˆntins‰. Tuntui kuin olisi n‰hnyt ‰‰nen
v‰r‰j‰vin‰ aaltoina levi‰v‰n l‰pi laakson ja kajahtelevan kaupunkia
ymp‰rˆivien harjujen rinteill‰ ja painuvan hiljalleen j‰rvelle p‰in.
N‰ytti kuin kirkko, talot, koko kaupunki olisi peittynyt hienoon
sinipunervaan usvaan ja lev‰nnyt jo iltauntaan metsiens‰ keskell‰.
Jo erotti ‰iti Ahlmanien rakennusten punaiset katot. Milt‰h‰n Annasta
tuntunee, ajatteli h‰n. Siin‰ istui h‰n ‰‰netˆnn‰ ja kalpeana. ƒiti
toivoi, ettei h‰nen kokemuksensa olisi rajoittunut vain yhteen. Yksi
kokemus oli vaarallinen, se vei koko el‰m‰n. Niinh‰n oli h‰nellekin
k‰ynyt.
Siell‰ n‰kyi kirkon luona ÷hmanin talo. Siell‰ jo h‰nenkin kotinsa
katot n‰kyiv‰t. N‰m‰ kaksi paikkaa ne olivat h‰nest‰ rakkaimmat, niihin
liittyi kaikki se tuska ja k‰rsimys, jolla el‰m‰ oli h‰nt‰ siunannut.
Jo oltiin l‰hell‰ kaupunkia. Hautausmaan puunrunkojen lomitse
paistoivat valkeat hautaristit maantielle saakka. Siell‰ oli ÷hmanien,
siell‰ oli heid‰n maatansa. Siell‰ lahosivat pikkuasukasten puuristit
ja kummut tasaantuivat hiljalleen pengermiksi. V‰ki kaupungista muutti
sinne. Aika vieri ja siell‰kin j‰ljet h‰visiv‰t.
Oli kotonaan taas, kun oli kaupungissa. Harmaat, kellert‰v‰t ja
punaiset pikkutalot ik‰‰nkuin hymyiliv‰t tulijoille. T‰‰ll‰ oli
hyv‰ olla, t‰‰ll‰ tunsi el‰m‰n noiden pikkupihojen sis‰ss‰, tunsi
ihmiset, tunsi heid‰n ajatuksensa. Niit‰ ymm‰rsi ja niit‰ rakasti. Ja
naapurivaimoja, jotka hypp‰siv‰t ikkunoihinsa tulijoita katsomaan,
tervehti ‰iti kuin parhaita sukulaisiaan.
Eiv‰tkˆ ne olleetkin sukulaisia? Viereisill‰ maapaloilla olivat he
vuosikymmenens‰ itsekukin omat taistelunsa taistelleet ja viereisill‰
maapaloilla he siell‰ kaupungin vieress‰ pysyv‰isen sijansa saivat.
Eiv‰tkˆ he olleet kuin sukulaisia? ƒiti hymyili. Niin rakasta kaikki.
Rakkahin tuo kotitalo, vanha pes‰, jonka oli isilt‰ saanut.